Yhteistoiminta on paras puolustus

Virheä liitto esitti 30.8. 2010 oman näkemyksensä asepalvelusta ja armeijan roolista. Esityksessä on päällisin puolin monia hyviä avauksia, mutta lähemmin tarkasteltuna esitys vaikuttaa kätkevän enemmän kuin paljastavan.

Vihreät esittävät reservin supistamista reilusta 300 000 henkilöstä n. 75 000 – 150 000 henkilöön. Esityksen mukaan Suomen tulisi liikkua kohti länsieurooppalaista ja amerikkalaista puolustusjärjestelmää, joka ei perustu laajalle ja kattavalla asevelvollisuusarmeijalle. Vihreät eivät kuitenkaan esitä ratkaisuksi palkka-armeijaa, vaan valikoivaa asevelvollisuutta. Tässä mielessä suunnaksi otettaisiin Ruotsissa käyttöön otettu malli, jossa asevelvollisuuden suorittavat pääasiassa halukkaat miehet ja pieni osa naisista.

Oletetaan, että vihreiden esittämä malli toteutuisi ja armeijaan hakeutuisivat vain halukkaat. Millaisia nämä halukkaat olisivat? Mikä on yleinen halukkuuden kriteeri ja mistä tämä halukkuus saa innokkeensa. Tarkastellaan asiaa kolmelta kannalta.

Ensiksikin, armeija ja sotilaan ura on monille varmasti unelma-ammatti, josta saa elannon. Sotilaan uralle ei voi kuitenkaan päästä ilman armeijaa, siispä asiaa harkitseva käy armeijan. Nykyisin armeija tarjoaa myös suuren määrän mielenkiintoisia kansainvälisiä tehtäviä (palkka)sotimisesta erilaisten luonnonkatastrofien ja humanitaaristen kriisien ratkaisemiseen. Kansainväliselle sotilaan uralle pyrkivälle armeija olisi varmasti entistä houkuttelevampi vaihtoehto. Armeijasta voi olla hyötyä myös muulla työuralla, sillä armeija on, kuten tunnettua, tärkeä verkostoitumispaikka. Armeijaan siis menisivät sellaiset halukkaat, jotka haluavat hyötyä samankaltaisesti ajattelevien verkostoista tulevalla urallaan. Myös monissa ammateissa (poliisi, palomies jne.) armeijan suorittaminen lasketaan lähes välttämättömäksi taustaksi. Monille armeija voi näyttäytyä myös hyvänä välivuotena opiskelun ja työelämän välissä. Armeijaan haluttaisiin varmasti siis myös siksi, ettei henkilöillä olisi mitään parempaakaan tekemistä. Jollekin armeija voi taas olla extreme-kokemus tai kova kuntoleiri, eksoottisen aselajin kuten laskuvarjojääkäriyden houkutuksista puhumattakaan. Kaikki nämä seikat, ja monet muut, toisivat varmasti armeijaan riittävän määrän halukkaita tulevia sotilaita ja reserviläisiä.

Toiseksi, jos armeijaan ei kaikesta huolimatta olisi tarpeeksi tulijoita, voitaisiin armeijan käymisen halukkuutta nostaa vähitellen myös maksamalla kokelaille parempaa päivärahaa ja tarjoamalla sotakoulutuksesta yhä enemmän työkokemusta tai opintopisteitä. Myös parempi status työmarkkinoilla on tulevaisuudessa tärkeää valuttaa ja harvinaisempi armeijan käyminen edistäisi varmasti uraa tietyillä aloilla ja tietyissä piireissä. Ei siis ole poissuljettava seikka, etteikö armeija houkuttelisi myös näillä tekijöillä.

Kolmaksi, näiden lisäksi on tietysti olemassa myös aina joukko niitä, joita sotiminen kiinnostaa lähes sairaalloisen paljon tai jotka vain yksinkertaisesti haluavat oppia tappamisen jalon taidon poliittisia päämääriään varten. Uusoikeistosta voisi kuvitella löytyvän runsaasti innokkaita sotilaita, kantavathan he muutoinkin hihassaan Suomen lippua.

Tästä lyhyestä hahmotelmasta käy esille, että armeijan tehtävä kansaa ja kaikkia kansanryhmiä, tai siis oikeastaan miespuolista kansaa, yhdistävänä kytköksenä murenisi. Vaikka tämä muutos nyky-Suomessa on lähinnä kulttuurinen, liittyy siihen myös syvempiä ongelmia.

Kansalaisarmeijat perustettiin alun perin Euroopassa palkkasoturijoukkojen epäluotettavuuden tähden. Kuten Niccolò Machiavelli esitti 1500–luvulla, ainoastaan kansalaisarmeija on tarpeeksi sisukas puolustaakseen valtiota. Palkkajoukoista tulee helposti ongelmia, sillä palkkajoukkojen motivaatio on aina viime kädessä raha. Ne eivät ole sitoutuneita ideologisesti sodankäyntiin tai valtion poliittisiin päämääriin. Heidän taistelumoraalinsa on myös usein heikko verrattuna kotiaan ja perhettään puolustavaan perheenisään.

Kansalaisarmeijan puolesta ovat puhuneet myös 1800–luvun luokkasotien riivaamassa Euroopassa vasemmistolaiset. Kun sosialistit ja kommunistit havaitsivat, että porvarillinen valtio perustuu pitkälti pääoman ja sotilaallisen kapasiteetin omistukseen, nousi tällaisen luokkaperustaisen vallan vastineeksi ajatus kansalaisarmeijasta, jossa jokainen täysi-ikäinen mies saisi asekoulutuksen luokka-asemaan katsomatta. Kansallisvaltion kukoistuksen aikana tämä järjestelmä on epäilemättä tasoittanut luokkaeroja ja luokkien välisiä voimasuhteita. Kun aseet ovat pääasiassa valtion omaisuutta ja kun niihin pääsevät käsiksi tarvittaessa kaikki kansalaiset, ei ajatus valtionaseilla käytävästä luokkasodasta ole kovinkaan todennäköinen. Kun reservissä on niin punaisia kuin valkoisia, sinisiä ja vihreitä on alaluokilla itse asiassa aina suurempi miesylivoima. Asevelvollisuusarmeijaa ei siis luotu pelkästään ulkoista vihollista vastaan, vaan myös tasoittamaan sisäisiä poliittisia jännitteitä. Kun lainsäädäntö kieltää samalla merkittävien sotakoneitten omistamisen yksityisiltä ihmisiltä, yrityksiltä ja järjestöiltä, on yksi länsimaisen demokratian kulmakivistä rakennettu. Vihreät eivät ole ottaneet lainkaan huomioon tätä ulottuvuutta puhuessaan ”miesaidasta”. On tietysti totta, että mielikuva Suomen puolustamisesta on pitkään perustunut ajatukselle miehitetystä itärajasta, ”jos Ryssä tulisi” –hengessä. Tämän yleisen mielikuvan taakse on kuitenkin kätketty laajempia ulottuvuuksia, jotka tulisi myös muistaa.

Mitä vihreiden ehdotus oikein tekisi tälle järjestelmälle? Ensiksikin, se muuttaisi huomattavasti ajatusta tasa-arvosta asepalveluksen perustana. Halukkuus voi toki koskea ketä tahansa ja varmasti armeijaan pääsisivät niin rikkaiden kuin köyhien perheiden lapset. On kuitenkin selvää, että jos vain 8-20% ikäluokasta käy armeijan (tähän lukuun kuuluvat vihreiden esityksissä miehet ja naiset) on suurin osa kansasta ulkona aseellisen puolustuksen ja taistelun saloista. Ja jos otamme huomioon edellisen hahmotelman siitä, ketkä olisivat halukkaita käymään armeijan, huomaamme, että armeijaan valikoituva porukka olisi väistämättä tavalla tai toisella erikoisryhmää ja heistä myös tulisi sellaista sotakoulutuksen kautta. Onko tällaisen sotilasluokan rakentaminen tarpeellista?

Huolestuttavaa on myös se, että se väestönosa, joka ei varsinaisesti ole kiinnostunut valtiosta tai yhteiskunnasta yleensäkään, jätettäisiin tässä suhteessa automaattisesti sen ulkopuolelle. Kansalaisarmeijan ja modernin länsimaisen valtion turvallisuussidokseen kuuluu väistämättä se tosiasia, että aseita osaavat käyttää muutkin kuin poliisit ja sotilaat. Vaikka vihreät varmasti haluavat uskoa siihen, että konflikteja kansan ja poliisin / armeijan välillä ei synny, eivätkä armeija tai poliisi ole edesauttamasta esimerkiksi vallankaappausta, on nämä seikat syytä ottaa huomioon puolustusjärjestelmää rakennettaessa tai muutettaessa. Länsimainen järjestelmä, jossa vallan toimintaa vartioidaan ja valvotaan moniulotteisesti (ja joka perustuu yhtä paljon instituutioiden väliseen epäluottamukseen kuin luottamukseen) sisältää ajatuksen siitä, että kansa on toimiva subjekti, joka voi tarvittaessa puolustaa omaa autonomiaansa ja suvereeniuttaan myös huonoja tai väkivaltaisia vallanpitäjiä kohtaan. Siksi sotataidon vähittäinen valuminen ainoastaan valtion palveluksessa olevien käsiin ei kuulosta hyvältä idealta.

Vihreän liiton esitys sisältää myös muita mahdollisuuksia, joita ainakaan julkisuudessa ei ole käsitelty loppuun saakka. Monet vihreät vastustavat sotilasliitto NATOA, näin ainakin voi päätellä niistä kannanotoista, joita vihreät rivipoliitikot ovat viime aikoina esittäneet. On kuitenkin syytä huomata, että monet vihreät myös kannattavat NATO:oon liittymistä. Yksi heistä on Pekka Haavisto, joka myös antoi kasvot kyseiselle asepalvelun muutosehdotukselle Yleisradion TV–uutisissa 31.8.2010.

Haavisto, kuten monet muutkin kansainvälisissä tehtävissä toimineet vihreät, näkee että NATO on se konkreettinen – ja ainoa – toimija, joka voi taata toimintakyvyn kansainvälisissä kriiseissä. Nyt esitetyssä vihreiden ohjelmassa kansainvälinen ulottuvuus onkin vahvasti läsnä. Kun esitystä tarkastelee lähemmin, on vihreiden esitys muutenkin ns. täysin  NATO –yhteensopiva. Reservin pienennys ja koulutettavan joukon valikoiminen on yksi NATO:n periaatteista, joita myös puolustusministeri Häkämies on ajanut. NATO–yhteensopivaan linjaan liittyy myös sotakaluston päivittäminen ”nykysodankäyntiin” sopivaksi (NATO ja vihreät eivät tosin muista, että suurin osa maailman nykysodista käydään edelleen perinteisillä, vanhoilla käsiaseilla). Sotakaluston päivittäminen pois vanhasta neuvostoliittolaisesta yhteensopivuudesta NATO–yhteensopivuuteen on ollut käynnissä jo kaksi vuosikymmentä, ja sen kustannukset tulevat myös jatkossa olemaan suuret. Tämän vihreät myös tiedostavat esityksessään ja korostavat reservin menojen karsimista ja sen sijaan uuteen aseistukseen ja tekniikkaan satsaamista.

Herääkin kysymys, mikä on vihreiden todellinen NATO–linja, vai onko sitä lainkaan? Vihreät haluavat käydä NATO–keskustelun, joka tarkoittaa siis keskustelua siitä, pitääkö NATO:on liittyä vai ei. Tästä huolimatta he sanovat toisaalla, että NATO:on ei pidä liittyä. Pitäisikö tämä keskustelu käydä siis vain keskustelun vuoksi, vai kenties siksi, että keskustelun lopputulemana vihreiden NATO–kanta muuttuisi? Suomen kaltaisessa maassa, jossa puolueettomuudella on erittäin pitkät ja perustellut perinteet, on selvää, että lopullinen liittyminen NATO:n on monimutkainen poliittinen kompromissi ja kaupankäynnin aikaansaama paketti. On siis turha luulla, että todellista NATO–keskustelua aloitetaan NATO–myönteisten voimien taholta ennen kuin NATO-jäsenyys on käytännössä poliittisesti mahdollinen.

Kokoomus on herätellyt toistuvasti ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” –keskustelua, viimeksi Jyrki Kataisen suulla. Myös Kokoomusnuoret tuovat aktiivisesti esiin Venäjä-skeptisyytensä, ja hallitus vähentää lähialueyhteistyön määrärahoja budjetista. Venäjästä saadaan varmasti vähitellen rakennettua jälleen ”todellinen uhka”, jos vastaavaa retoriikkaa jatketaan järjestelmällisesti vuodesta toiseen. Venäjä-skeptisyyden lisääntyminen edesauttaa ennen kaikkea kokoomuksen tavoitteita saada liitettyä Suomi NATO:on. NATO:ssa ollaan tämän retoriikan mukaan päättämässä rauhanasioista (joita kokoomus on yllättäen alkanut tukea myös viimeaikoina puhuen Rauhaninstituutin perustamisesta Suomeen) ja niihin pöytiin haluaa varmasti moni kansainvälinen vihreäkin, mukaan lukien Pekka Haavisto ja Heidi Hautala. Vihreiden poliittiseen profiiliin tämä sopisi hyvin, perusteltiinhan oikeistohallituksessa istumista nimenomaan sillä, että näin voidaan olla ”jarruttamassa” negatiivisia päätöksiä. Vihreiden jarrumiehen roolin onnistumista jokainen voi arvioida seuraavissa vaaleissa.

Oikeiston ja myös vihreiden viimeaikainen tapa syyttää vasemmistoa keskustelun puutteesta NATO-asioissa on vanha ja halpa poliittinen kikka, jolla ei ole juurikaan arvoa. On selvää, miksi vasemmisto ei ole halunnut keskustella NATO:sta – koska sillä ei ole mitään keskusteltavaa siitä. Jos kanta NATO:n on kielteinen, ei asiasta tarvitse neuvotella, kun mitään kaupattavaakaan ei ole. Vihreät, jotka selvästi hämmästyvät jatkuvasti omaa väriään, ovat kuitenkin toistuvasti valmiita keskustelemaan kaikesta, etenkin väristään. Vihreän sävyt muuttuvat, kun panoksia asetetaan. Siksi vihreiden puolustuskeskustelun avaus näyttää erittäin hämmentävältä, myös siinä mielessä, että puolueen sisällä viimevuosina alakynteen jääneet punavihreät näyttävät tulleen täysin värisokeiksi sinivihreiden poliittisen silmänkäännön edessä. Jos ja kun kerran Haavistosta leivotaan seuraavaa presidenttiä Suomeen on selvää, että oikeiston haaveissa uuden presidentin ainoa suuri tehtävä on viedä Suomi viimein NATO:on. Tähän Haaviston ulostulo puolustusasioissa sopii erinomaisesti, vaikka suurin osa vihreistä ilmeisesti kuvittelee olevansa mukana suuressa liberaalissa, vapaamielisessä ja rationaalisessa uudistuksessa. Vihreiden on kuitenkin syytä muistaa, että tulevaisuuden militarismi ei näytä siltä kuin menneisyyden. Vihreiden mallissa militarismin riveissä seisovat vain halukkaat, kansan katsellessa äkseeräämistä sivusta.

Viimeinen asia, jonka vihreiden esitys kätkee, on se outo logiikka, joka puolustusjärjestelmän kytkemisestä työurien pidentämiseen, siis liberaalioikeistolaiseen politiikkaan, seuraa. Vihreät väittävät, että asepalvelun suorittamisen karsiminen vain halukkaisiin tehostaisi nuorten siirtymistä aikaisemmin työelämään. On tietenkin totta, että armeija vie nykyisellään noin puoli vuotta nuoren miehen elämästä. Armeijassa suoritettu palvelus ei ole oikeastaan mitenkään tuottavaa, vaan kokelaat ovat todellinen kustannuserä. Kansalaisarmeija takaa toisaalta toki suuren määrän töitä useille ihmisille, mitä armeijan supistaminen vähentäisi.

Mutta onko kiire palkkatöihin todellakin hyvä syy muuttaa puolustusjärjestelmää näin perustavalla tavalla? Parantaako tämä jollain tavalla nuorten mahdollisuuksia valita oma elämänuransa ja paikkansa yhteiskunnassa. Onko nuorelle hyvä paahtaa ala-asteelta keskiasteelle ja siitä edelleen kaasupohjassa joko työelämään tai korkeakoulutukseen? Mitä varsinaista haittaa pitkitetyn nuoruuden kulttuurissa elävälle 19–vuotiaalle on ”välivuodesta”? Entä kuinka vihreiden esitys edistää ekologisuutta, johon pitäisi kuulua myös palkkatyön kyseenalaistaminen? Kuinka vihreät edistävät ehdotuksellaan pasifismia ja rauhanaatetta? Vastaus näihin kysymyksiin on, että ei mitenkään. Vihreät vaativat nuorilta joko yhä suurempaa innokkuutta ja ”halukkuutta” asepalvelukseen, eli työuralle, tai sitten he haluavat siirtää nuoret suoraan pakotettuun palkkatyöhön. Tämä ei näennäisestä liberalismistaan huolimatta tuota mitään uusia vapauksia. Tämän lisäksi vihreiden argumentaatio on kuin suoraan Oikeiston ohjekirjasta.

Voisiko tätä asiaa katsoa mistään toisesta suunnasta? Voisiko punavihreä (myös mahdollisen punavihreän koalition) ratkaisu armeijan tulevaisuuteen ja puolustuskysymyksiin lähteä pikemminkin rakentavalta ja kriittiseltä pohjalta? Tulevan punavihreän yhteistyön täytyy perustua uusiin avauksiin, jotka luovat aidosti uutta keskustelukulttuuria. Kysymys ei ole olemassa olevien poliittisten tavoitteiden yhteensovittamista, vaan täysin uuden perustan rakentamista. Puolustusvoimiin liittyvä keskustelu voisi olla yksi näistä avauksista.

Voisiko vaihtoehto siis olla esimerkiksi järjestelmä, jossa koko ikäryhmä sukupuoleen katsomatta suorittaa jonkinlaisen yhteiskuntapalveluksen? Palkkatyön sijaan valtio antaisi nuorille mahdollisuuden tehdä vapaaehtoistyön tyyppistä työtä joko julkisella sektorilla tai sitten kolmannella sektorilla, omien kiinnostuksen kohteiden mukaisesti. Tällainen työ olisi yleishyödyllistä ja auttaisi paikkaamaan monia tekemättömiä töitä, joita verovarojen laskusta ja julkisen sektorin kriisiyttämisestä on jo seurannut. Esimerkiksi kolmen kuukauden työpanos n. 60 000 nuorelta vuosittain tarkoittaisi yhteensä 15 000 henkilötyövuotta. Jos oletamme, että vain 50 000 nuorta suorittaisi työn, olisi työmäärä tällöinkin 12500 henkilötyövuotta. Ja vaikka ”halukkain” kolmasosa tästä ryhmästä kävisi asepalveluksen ja suuntautuisi valtion palvelukseen niin kotimaassa kuin kansainvälisesti, jäisi työtunteja silti jäljelle n. 8 300 henkilötyövuotta. Tämä työmäärä on erittäin suuri ja toisi varmasti laatua monen kunnan ja järjestön toimintaan.

Tällainen järjestelmä varmasti myös maksaisi – mutta kuinka paljon? Jos laskemme hintaa tämänhetkisten sivaria tai asepalvelusta suorittavien päivärahojen silmämääräisellä keskiarvolla (n. 7 euroa päivä), tulee hinnaksi 21 206 500 euroa vuodessa. Tietysti päälle tulee kaikenlaisia kuluja järjestelmän ylläpitämisestä, organisoinnista ja koordinoinnista, mutta näillä kaikilla toimilla olisi niin sanotusti työllistävä vaikutus. Selvää on kuitenkin se, että näin halvalla ei työtä saada muualla kuin ammattikorkeakoulujen ilmaisissa työharjoitteluissa. Tämä summa ei vielä varmasti kaada yhdenkään eurooppalaisen valtion taloutta, eikä varmasti Suomenkaan. Ja jos otamme huomioon, että tämä kaikki työ olisi tuottavaa, mahdollista suorittaa omalla kotipaikkakunnalla eli pääsääntöisesti asuen joko vanhempien luona tai omassa asunnossa, ei järjestelmän toteuttamiseen tarvittaisi suuria infrastruktuurisia uudistuksia. Näitä summia on hyvä suhteuttaa puolustusvoimien tämänhetkisiin kansainvälisiin operaatioihin. Esimerkiksi sotalaivan varustaminen ja lähettäminen Somalian rannikolle operaatio Atalantaan noin puoleksi vuodeksi maksaa noin 10 miljoonaa euroa. Tällä rahalla ei saada aikaan käytännössä mitään muuta kuin innokkaiden suomalaisten merisotilaiden ja reserviläisten lähettäminen kansainväliseen operaatioon. Toki YK tarvitsee apua ruokakuljetusten turvaamiseen, mutta on erittäin kyseenalaista, että tällaiset järjestelmät tuottaisivat mitään todellista hyötyä.

Yhteiskunnallisen työn mahdollisuus nuorille olisi myös liike pois täysin palkkatyön läpäisemästä yhteiskunnasta kohti yhteiskuntaa, jossa myös niin sanottu commons eli yhteis- tai vertaistuotanto olisi mahdollista. Ikäluokan suorittama työ olisi jokaisen yhteiskunnan yleishyödyllinen panos yhteiseen hyvinvointiin, jonka saisi elämän aikana moninkertaisesti takaisin erilaisina palveluina, sekä yleisenä hyvinvointina ja kukoistuksena. Yhteiskunnallinen työ myös kyseenalaistaisi julkisen ja kolmannen sektorin yksityistämistä ja yritysmuotoistumista. Tällainen käänne olisi aito siirtymä kohti toisenlaista talousmallia, joka olisi ehdottomasti myös ekologisesti kestävämpi kuin palkkatyölle perustuva kulutusyhteiskunta. Samalla suurimpaan osaan nuorista saataisiin myös kosketus, joka varmasti edistäisi nuorten hyvinvointia. Kolmen-neljän kuukauden yhteiskunnallinen koulutus (esim. 1 kuukausi koulutusta kriisitilanteiden ja yleisen kansalaisvalveutuneisuuden suhteen ja 3 kuukautta työtä) ei myöskään viivyttäisi oikein organisoituna nuorten koulutusta tai työelämään siirtymistä. Sen sijaan nuoret saisivat yhteisöllisyyden kokemuksia ja näkökulmia, joita nykyaikainen sotakoulutusjärjestelmä ei heille tarjoa. Samalla myös rauhanaate voimistuisi, sillä yhteiskunnan hyväksi työskentely näyttäytyisi sen rakentamisena, ei ainoastaan sen aseellisena puolustamisena. Tällainen malli lisäisi myös aidosti sukupuolten tasa-arvoa, mikä vihreiden esityksessä on lähinnä päälle liimattu pakollinen etiketti.

Näitä ulottuvuuksia vihreät eivät ole käsitelleet lainkaan esityksessään ja onkin kysyttävä, minkä tasoinen poliittinen innovaatio nyt on kyseessä. Kuinka hanakasti punavihreän siiven kannattaa sitä puolustaa? Vaikka esitys näyttää liberaalilta, pitää se sisällään kuitenkin vain ja ainoastaan oikeistoliberaalin vaihtoehdon. Se ei tarjoa todellista muutosta tai kriittistä näkökulmaa maailman poliittiseen ja sotilaalliseen järjestelmään, ei kritiikkiä EU:n ja NATO:n lähentymiseen eikä uusia perusteita sille, miksi Suomen tulisi pysyä vastedeskin puolueettomana. Ennen kaikkea se ei tarjoa vapautuksen ulottuvuutta yhä militarisoituvammasta kehityksestä, johon erilaiset palkka-armeijat ja halukkaiden koalitiot tuovat globaalisti katsottuna erittäin ikävän lisän.

Tämä ei kritiikki ei kuitenkaan tarkoita, että vihreiden esitys tulisi hylätä suoralta kädeltä. Sitä voisi kuitenkin kehittää aidosti kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan suuntaan. Sotilaskoulutuksen minimoininen ei poista sitä tosiasiaa, että kansalaisarmeijan huonopuoli on se, että se perustuu ulkoisen vihollisen olettamiseen ja kansallisvaltiollisen subjektin tuottamiseen. Yhteistoiminnallinen ja laaja-alainen ratkaisu voisi vihollisuuskuvan rakentamisen sijaan avata yhteisiä kansalaisyhteiskuntaa vahvistavia ja rakentavia projekteja niin Euroopan kuin Venäjän suuntaan. Yhteistoiminta on tässä mielessä paras puolustus ja rauhantyö tehdään tulevaisuudessa toivottavasti jossain ihan muualla, kuin sotilasorganisaatioiden retoriikassa.

Advertisement

Punavihreä koalitio

Oikeistotuulet ovat viime vuosina puhaltaneet Suomessa, kuten monissa muissakin Euroopan maissa (Eesti, Latvia, Puola, Unkari, Ruotsi, Tanska, Saksa, Ranska, Italia, viimeisimpänä Iso-Britannia jne. jne.). Uusliberalismiksi nimitetty talouspoliittinen järjestelmä on ottanut todellisen niskalenkin perinteisestä sosiaalidemokraattisesta politiikasta ja valtiomallista, ja vaikutukset näkyvät hyvin radikaaleina työelämän muutoksina (työuran pidennys, pätkätöiden ja prekarisaation lisääntyminen, toimeentulotason lasku, hyökkäykset ay–liikettä vastaan kautta linjan), sosiaalipoliittisena katastrofina (verovarojen suuntaaminen palveluiden ja perusturvan tuottamisen sijaan elinkeinoelämän haluamaan suuntaan tulonsiirtoina yrityksille, julkisen sektorin hallitsematon yksityistäminen, köyhyyden lisääntyminen, tuloerojen räikeä kasvu), koulutuspolitiikan murroksena (yliopistouudistus koko Euroopassa, paineet peruskoulutuksen yksityistämiseen ja peruskoulujärjestelmän murtaminen jne.) sekä ekologisena katastrofina (energian kulutuksen jatkuva kasvu ja kasvun edistäminen kiivaalla ydinvoiman lisärakentamisella).

Poliittiset aloitteet ovat tulleet viimeisten vuosien, ja kohta jo vuosikymmenen ajan lähes täydellisesti oikeiston taholta eikä oikeiston populistiselle politiikalle näy loppua. Vaikka oikeisto puhuu kansallisen edun ja vastuullisuuden nimissä, se on ajanut lähinnä menestyjien asiaa. Oikeiston toiminta on johtamassa poliittiseen ja yhteiskunnalliseen barbariaan, jossa ihmisten elinolosuhteet, elämän mahdollisuudet sekä luonnon ja ympäristön hyvinvointi vaarantuvat. Näin voidaan sanoa ilman minkäänlaista retorista liioittelua, ja olisi sinisilmäistä uskoa oikeiston puheeseen vastuullisesta hyvinvoinnista. Kaikki oikeiston poliittiset teot ja niiden seuraukset puhuvat vastakkaisesta kehityksestä, joka lisää luokkajakoa, köyhyyttä, epävarmuutta ja yleisemmin itsenäisyyden ja vapauden mahdollisuuksien kaventumista suurimmalle osalle väestöä.

Oikeiston toimien poliittista kritiikkiä on kuitenkin tarpeetonta jatkaa tämän pidempään, ilman todellisen vastavoiman ja vaihtoehdon rakentamista. Eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa, yhteiskuntatieteellisessä ja taloustieteellisessä tutkimuksessa, yhteiskunnallisissa liikkeissä sekä kansalaisten mielipiteissä ja toiveissa on jo selvästi nähtävissä tulevan vastahegemonisen politiikan suuntaviivat ja ratkaisut niin taloudelliseen kuin ekologiseen kriisiin. Tällä hetkellä ongelmana on ennen kaikkea poliittisen kentän sekavuus, ei niinkään itse päämäärien puute. Politiikan todellinen ongelma ovat hajautuneet ja sirpaloituneet intressit, tilanne, jossa yhteiskunnallista tilkkutakkia vedetään joka sivusta ja nurkasta eri suuntiin. Tarvitaan kokoavaa solidaarisuutta, joka asettuu selkeästi oikeistolaistumista vastaan.

Tarkastelkaamme lyhyesti Suomen poliittista kenttää suhteessa maailman tapahtumiin. Aina 1990–luvun lamasta lähtien suomalaisen politiikan valtapositiot ovat olleet uudelleenjaon kohteena. Vaikka poliittinen kenttä ei ole näennäisesti juurikaan muuttunut  lukuun ottamatta Perussuomalaisten nopeaa nousua kolmen pienen puolueen joukkoon (näin ollen kolme suurinta puoluetta pitää valtaa, kolme pienempää osallistuu siihen tavalla tai toisella), on maassamme, kuten koko Euroopassa, käyty läpi nopea oikeistolaistumisen aalto. Sen seurauksena hedonistiset, egoistiset ja individualistiset näkökannat ovat saaneet uskomattoman suuren jalansijan poliittisessa ilmastossa, ja niin sanotut yhteiset asiat, kuten solidaarisuuteen, ympäristöön, luontoon ja yleisesti ihmisyhteisön hyvinvointiin liittyvät näkökulmat ,ovat kärsineet tappion. Samalla myös käsitys kansan ja työväen yhtäläisyydestä on muuttunut huomattavasti. Yhä suurempi osa ihmisistä ymmärtää elävänsä jollain tapaa elämän välttämättömyyksien ulkopuolella, pikemminkin kuluttavassa kuin tuottavassa luokassa. Oikeiston luokkaperustainen hyökkäys on ollut erittäin voimakasta ja aiheuttanut selvästi suurta huolta tulevaisuudesta. Tämä on hämärtänyt poliittisia jakolinjoja ja tavoitteita.

Oikeistolaistumisella ei tarvitse ymmärtää ainoastaan häikäilemätöntä globalisaatiota tai EU:n ohjaamista suurentelevaan ja militarisoituvaan suurvaltapolitiikan suuntaan (jossa oikeistolainen Suomi on ollut innokkaasti mukana), vaan myös eräänlaista mikrotason oikeistolaistumista, kansalaisten poliittisen horisontin kaventamista oman selviytymisensä, kodin ja työelämän tasolle. On kuitenkin syytä korostaa, että globalisaatiota ei ole syytä vastustaa sinänsä. Sen tulee kuitenkin olla ihmisiä vapauttava ja vahvistava prosessi, ei kurjistava ja köyhdyttävä, kuten se tähän mennessä on ollut. Kodin ja työn tärkeyttä yhteiskunnallisen elämän keskiössä ei ole myöskään mitään syytä halveksua, mutta on huomattava, että näiden tulee olla niin vapauttavia, mahdollistavia ja uutta luovia kuin myös turvallisia ja luotettavia.

Uusliberalistinen globalisaatio perustuu halvan työvoiman ja halpojen tuotanto-olosuhteiden perässä juoksemiseen, josta seuraavat lähes orjatyöhön verrattavat työolot Aasian hikipajoissa, siirtolaisvirrat niin Kiinan sisällä kuin globaalisti, sekä globaalilla tasolla uskomattoman suuri ylikulutuksen, saastutuksen ja piittaamattomuuden kulttuuri, jonka yhteys ilmastonmuutokseen on kiistaton. Tämän seurauksena työpaikat ovat siirtyneet etenkin teollisuudesta Aasiaan, mikä kertoo selvää kieltä yritysten yhteiskuntavastuusta, jota ei toisin sanottuna ole. Samalla se kertoo oikeiston täydellisestä piittaamattomuudesta ihmisoikeuksia, työehtoja tai luontoa kohtaan.

Globalisaatio on myös muuttanut eurooppalaista työelämää radikaalisti, sillä olemme astuneet, kenties lopullisesti, pois pysyvien ja varmojen työpaikkojen aikakaudesta. Suomalaisille ja eurooppalaisille perheille tämä tarkoittaa yhä lisääntyvää kilpailua vähenevistä menestymisen mahdollisuuksista, rahallista ja taloudellista kilpailua henkilökohtaisella tasolla, mikä johtaa usein pettymyksiin, epäonnistumisiin ja perheiden pahoinvointiin. Sama kehityskulku kohtaa kuitenkin myös Aasian teollistuvia maita. Haluammeko olla tukemassa tällaista kaksoissidosta erittäin epäekologisen ja häikäilemättömän riistokapitalismin, sekä toisaalta perheiden ja yksilöiden elämänmahdollisuuksien kiristymisen ja heikentymisen välillä. Emmekö sen sijaan halua rakentaa sosiaalista Eurooppaa, Suomea ja Maailmaa, jossa menestyminen ei tarkoita toisen polkemista, vaan toisen auttamista ja huomioonottamista? Eikö menestymisen ja kehityksen yhtenä motivaationa tulisi olla huolen ja huolenpidon yhteisestä maailmasta?

Suomalainen poliittinen kenttä on vastannut edellä mainittuun oikeistolaiseen makro- ja mikropolitiikkaan ainoastaan vahvistamalla näitä negatiivisia tendenssejä. Yksikään vasemmistolainen puolue, joihin voidaan laskea Sosiaalidemokraatit, Vasemmistoliiton, osittain Vihreät sekä muutamat pienemmät vasemmistolaiset puolueet, ei ole kyennyt rakentamaan uskottavaa vastapolitiikkaa tälle kehitykselle yhdessä kansalaisjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa, tai eurooppalaisten poliittisten yhteyksien avulla. Sen sijaan suomalainen vasemmisto on ajautunut puolustustaisteluun, jonka tulokset ovat olleet heikkoja ja tappiollisia. On selvää, että oikeistopuhuri on ollut erittäin voimakas, mutta vasemmiston on myös katsottava peiliin.

Vasemmisto ei voi sitoutua ainoastaan tehdastyön puolustamiseen, vaan sen on löydettävä uudelleen ytimensä,  toisin sanottuna työväenliike. Työväenliike löytyy uudestaan uusista työläisyyden muodoista. Vasemmiston ja ay-liikkeen on avattava ovensa ja yhteistyönsä prekariaatille, pätkätyöläisille ja siirtolaisille. Ay-liikkeen on vahvistuttava tietotyön eri osa-alueilla, yliopistoissa, tietotekniikkayrityksissä, firmoissa, toimihenkilöiden parissa ja niin edelleen. Ay-liikkeen on löydettävä myös uusia toimintamuotoja. Myös yhteiskunnalle erittäin tärkeän hoivatyön asema on ymmärrettävä paremmin ja autettava hoitajia työtaisteluissaan siten, että myös nämä alat voivat liittyä entistä selvemmin vasemmistolaiseen rintamaan. Opettajien ja kasvatustyössä toimivien rooli on olennainen siinä, millaista tulevaisuuden maailmaa haluamme rakentaa.

Yksinkertaisesti sanottuna ay-liikkeen on löydettävä uudelleen poliittinen ja solidaarinen roolinsa ja siirryttävä pois alakohtaisten etujen neuvottelusta. On siirryttävä toimintaan yhteisrintamassa koko työvoiman kanssa. Ilman tiivistä sidosta ay-liikkeen ja vasemmistopuolueiden välillä ei voida varmastikaan saavuttaa minkäänlaisia laaja-alaisia voittoja. Tämä kuitenkin vaatii niin vasemmistolta kuin ay–liikkeeltä uutta otetta asioihin. Kaikkein tärkein näistä on työläisten toiveiden kuuntelu, sekä työläisten rintaman solidaarinen tukeminen. Tulevaisuuden ay-vasemmiston on oltava moniääninen, monivärinen ja monikykyinen. Näillä eväillä se kykenee olemaan myös lähes kaikkivoipa ja muuttamaan radikaalisti maan poliittista järjestystä. Ay-liike tarvitsee siis selkeämpää poliittista agendaa, joka yhdistää strategisesti erilaisia taisteluita.

Vihreä liitto on puolestaan ajautunut täydelliseen poliittisen opportunismin tilaan porvarihallituksessa istumisen myötä. Vihreän liiton ytimeen kirjoitettu ajatus vastavoimasta kapitalismille ja sen luomalle kerskakulutukselle on kokenut vakavia kriisejä viimeisten vuosien aikana. Samalla vihreille tärkeä arkipäivän politiikka on muuttunut lähinnä korupuheeksi, sillä yhä enemmän energiaa kuluttava, yhä enemmän töitä tekevä ja kuluttava yhteiskunta ei voi mitenkään olla ympäristöystävällinen ja kestävä. Vihreät eivät ole myöskään osanneet ottaa roolia uuden tietotyöväestön omana puolueena, vaan sen työvoimapolitiikka on toistuvasti ollut kehnoa ja linjatonta. Myös sosiaalipoliittisesti vihreät ovat ajaneet näkemyksiä, jotka eivät edistä hyvinvointia, kuten taannoinen ehdotus 440 euron perustulosta tai Työministeriön lanseeraama Sanssi–kortti osoittavat. Tällaiset ehdotukset hankaloittavat niin nuorten työllistymistä oikealla palkalla normaaleihin palkkatöihin, kuin myös sosiaaliturvajärjestelmää, köyhyyttä ja köyhyysloukkuja purkavan kunnollisen perustulon rakentamista.

Vihreät ovatkin tehneet täydellisen poliittisen virhearvion lähtiessään mukaan oikeistohallitukseen, mikä on myös syönyt vihreiden poliittista uskottavuutta. Erityisesti ydinvoimapäätös, mutta myös esimerkiksi yliopistouudistukseen liittyneet vaiheet ovat saaneet niin vihreiden vasemmistotoverit, kuin puolueen äänestäjät ihmettelemään vihreiden politiikkaa.

Vihreitä voikin nykypolitiikallaan pitää varoittavana esimerkkinä siitä, mihin koko puoluekenttä on ajautumassa. Negatiivisin mahdollinen malli on se, että kolme suurinta puoluetta hallitsee vuorovedolla ja pienet puolueet toimivat kulloisenkin tarpeen mukaan apupuolueina. Tämä tarkoittaa opportunistista politiikkaa ja luopumista poliittisesta linjasta ja linjanvedosta. Se tarkoittaa sitä, että niin kutsuttu valta ja sen mukanaan tuomat muut edut kiinnostavat enemmän kuin kansalaisten edustaminen, poliittisen liikkeen ja linjan rakentaminen. Se kertoo siitä, että politiikasta on tullut vain peli, jota korkeasti koulutetut hyväosaiset pelaavat kansan kokonaisedun nimissä. Tällainen poliittinen peli on täynnä populismia, demagogiaa ja helppoja ja halpoja voittoja. Se on myös täynnä keltaisen lehdistön ja naistenlehtien juoruja, poliittisia henkilöprofiileja ja mitäänsanomattomuuksia. Tällainen politiikka unohtaa aidosti ja tietoisesti kansan asian, se unohtaa kamppailut ja kärsimykset kuin myös ilot ja onnistumiset, joita ihmiset arkipäivässään kokevat. Sen sijaan tilalle tarjotaan jatkuvaa kiinnostusta Poliitikkoon, jota kansalaisten tulisi seurata kuten viihdetähteä televisiossa, lehdessä ja Facebookissa. Politiikka latistuu viihteeksi ja tv-visailuksi, jossa lopputuloksilla ei ole mitään merkitystä. Näin on käymässä valitettavasti myös vihreille, huolimatta puolueen vahvasta teon ja toiminnan retoriikasta.

Suomalainen vasemmisto on edelleen pahassa kriisissä, mitä eivät paranna yhtään epämääräiset lausunnot ”maan tavasta” tai muusta siirtolaisvastaisesta ajattelusta, joka kentällä nostaa päätään. Vihreät ja SDP tuntuvatkin olevan tällä hetkellä maahanmuuttokysymyksissä erittäin kaukana toisistaan. Tämä on valitettavaa, sillä erityisesti SDP on lähtenyt perussuomalaisten kelkkaan myötäilemään täysin naurettavia pelkoja ja uhkia, joita erilaiset kansankiihottajat blogeissaan ja muilla foorumeilla lietsovat. Vihreistä puolestaan on rakennettu samojen kiihottajien taholta vastavoima ja vihollinen, eivätkä vihreät ole kyenneet juurikaan vastaamaan tai irrottautumaan tästä roolista. Tämä kertoo populistisen politiikan noususta. Vasemmistoliitto on toistaiseksi ollut maltillinen tässä suhteessa. Tästä huolimatta myös Vasemmistoliitossa on perinteitä ja potentiaalia ajautua mukaan epämääräiseen vihapuhekeskusteluun ja kansallisvaltiollisen vasemmistolaisuuden puolustamiseen.

Äärioikeiston lisäksi populismin vaara nousee myös taloudellisen eliitin ja pyrkyrioikeiston piiristä. Tämä ”uhka” alkaa olla jo todellinen, sillä äärioikeiston lanseeraama retoriikka ja argumentaatiotapa vaikeuttaa järkevää keskustelua asioista ja vetää puoleensa poliittisten irtopisteiden toivossa. On huolestuttavaa, jos tulevien vaalien keskustelu käydään hommafoorumin sanelemilla nuoteilla. Tällaiselle poliittiselle populismille ja turhanpäiväiselle kiistelylle ei kuitenkaan nyt ole aikaa, sillä taloudellinen ja ekologinen kriisi vaatii nopeita ja selkeitä toimia aivan muualla.

Vasemmiston on palattava ihmisläheisen politiikan pariin ja ryhdyttävä sellaisen poliittisen rintaman luomiseen, jolla poliittinen valta palautetaan vasemmistolle. Valtaan ei kuitenkaan haluta vanhaa vasemmistoa, jolle tärkeintä on henkilökohtainen materiaalinen menestyminen ja Suomen valtion kilpailukyky. Vallan tulee siirtyä uudelle punavihreälle vasemmistolle, joka määrittelee ja luo hyvinvoinnin, edistyksen ja vapauden maailmaa yhdessä eurooppalaisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja amerikkalaisten poliittisten tovereidensa kanssa.

Suomen politiikka ajautuu täydelliseen kriisiin, ellei maahamme kyetä muodostamaan punavihreää hallitusta. Tämä vaatii kuitenkin valtavaa poliittista ponnistusta, jossa SDP, Vihreä liitto ja Vasemmistoliitto yhdessä pienempien puolueiden kanssa löytävät yhteisen sävelen. Tämän sävelen löytyminen vaatii kaikilta niin soittotaitoa kuin kykyä joustaa ja sopeutua uuteen rytmiin. Se vaatii vihreiltä täydellistä linjamuutosta takaisin periaatteelliseksi puolueeksi, joka näkee vihreiden tekojen syntyvän erityisesti arkipäivän ratkaisuissa. Arkipäivän ratkaisut taas eivät muutu ilman todellisia työelämän ja yhteiskunnallisen infrastruktuurin muutoksia, joihin voi vaikuttaa ainoastaan SDP:n, Vasemmistoliiton ja ay-liikkeen yhteistyö. Tässä mielessä niin vihreiden kuin demareidenkin on lähestyttävä nopeasti ja radikaalisti Vasemmistoliiton nykyistä linjaa. Vasemmistoliiton on puolestaan toimittava älyllisenä ja toiminnallisena uudistajana, joka osoittaa, että muutos on mahdollista toteuttaa ensiksi oman puolueen sisällä. Kysymys ei ole riidasta tai lopullisesta välienselvittelystä vanhan vasemmiston kanssa, vaan uudesta poliittisesta linjasta, jonka eteen niin vanhat kuin nuoretkin ovat valmiita työskentelemään. Uuden punavihreän vasemmiston toiminnan peruslinjana voi olla ainoastaan solidaarisuus, sukupolvet ja –puolet ylittävä yhteisrintama. Erot on tunnustettava, eikä niitä tule pyrkiä häivyttämään. Tästä huolimatta vihreitä ja punaisia vaivaava sisäinen vihapuhe ja sektioituminen on saatava loppumaan. Muuten ei ainoastaan tuhota vasemmistoa, vaan myös eurooppalainen yhteiskunta.

Poliittinen muutos ei lähde liikkeelle pelkästä vaalikoalitiosta. Punaisten ja vihreiden on avauduttavat todelliselle uuden poliittisen kentän luomiselle, suunnattava kohti sellaista poliittista maaperää, jota emme ole vielä nähneet. Tällainen näköala kuuluu politiikan ulottuvuuteen, joka on aina ja ennen kaikkea tulevaisuus.

Viimeisten vuosikymmenten toivottomuuden, näköalattomuuden ja rappion ilmapiiri on kyettävä karistamaan viimein pois. Oikeiston barbarialle on oltava todellinen vaihtoehto. Suomalaisen sisäpolitiikan on toimittava osana eurooppalaista ja globaalia politiikkaa, eikä se voi tapahtua ilman yhtenäistä hallitusta, jonka perustavina linjoina ovat kestävä talous, hyvinvointia ja kehitystä lisäävä työelämä, panostus koulutukseen ja sivistykseen, suvaitsevaisuus ja solidaarisuus suhteessa maailman hädänalaisiin, sekä näkemys sosiaalisesta Euroopasta politiikan teon ensisijaisena paikkana. Erittäin tärkeitä kysymyksiä ovat myös verorakenteen sosiaalinen uudistaminen sekä yhteisten resurssien turvaaminen ja rakentaminen.

Tätä hallitusta ei välttämättä rakenneta vielä seuraavissa vaaleissa. Siksi jokaisen puolueen valveutuneiden ryhmien on tehtävä nyt myös todella töitä sen eteen, että mahdolliselle tulevalle hallitusyhteistyölle asetetaan reunaehdot. On selvää, että ilman punavihreää hallitusta mitään tarvittavia muutoksia ei kyetä rakentamaan. Siksi myös vahvan opposition luominen on otettava todelliseksi vaihtoehdoksi punavihreässä vasemmistossa. On selvää, että kapitalismi ja oikeisto kriisiytyvät toistuvasti oman toimintansa seurauksena. Seuraavat kriisit pitää osata käyttää hyväksi. Oikeiston poliittinen kriisi voi alkaa myös täysoikeistolaisen hallituksen syntymästä vuoden 2011 vaaleissa. Yksittäisten puolueiden hallituskelpoisuutta tärkeämpää on nyt laaja-alaisen punavihreän koalition pitkäjänteinen rakentaminen.

Vasemmisto tarvitsee puoluepoliittista aktivismia

Vasemmiston tila käy kuukausi kuukaudelta huonommaksi. Viimeiset uutiset sosiaalidemokratian tappioista tulevat Saksasta ja Portugalissa. Saksassa tilanne on suorastaan katastrofaalinen, Portugalissakin vasemmisto otti ainoastaan torjuntavoiton. Britanniassa Labour rämpii pohjamudissa.

Toisaalta samalla on kuulunut myös positiivisempia uutisia. Sosiaalidemokraateista vasemmalla oleva poliittinen toiminta on nostanut päätään niin Saksassa, Ranskassa kuin myös Suomessa. Vaikka vasemmisto onkin edelleen hajaannuksessa ja sekaisin, on sosiaalidemokratian kyvyttömyys ja vihreiden lyhytnäköinen oikeistopolitikointi saanut aikaan uutta liikettä vasemmistossa.

Suomessa vasemmiston julistetaan viikoittain olevan jämähtänyt savupiipputeollisuuteen, jonka kerrotaan olevan menneen maailman toimintaa. Vaikka Suomen teollisuuden rakennemuutos ei olekaan välttämättä niin radikaali kuin kyynisimmät visionäärit ovat antaneet ymmärtää, on oikeistolehdistön solvauksissa perää. Vasemmisto ei ole kyennyt uudistumaan ja sen kannatuspohja on liian tiukasti profiloitunut teollisuuden palkkatyöläisiin. Oikeistolehdistön herjat ovat tosin peräisin ainoalta suomalaista politiikkaa ravistelleelta liikkeeltä, prekariaatilta. Oikeiston ja prekariaatin tavoitteet ovat kuitenkin täysin vastakkaiset, minkä etenkin oikeisto varsin hyvin tietää.

Prekariaatin piiristä noussutta analyysia uuden työn ja talouden tilasta ei ole kuitenkaan otettu vastaan juuri lainkaan vasemmistossa. Vasemmistolle on ollut erinomaisen vaikeaa ymmärtää niitä reunaehtoja, joiden määrittelemänä politiikkaa ja taloutta on niin Suomessa kuin Euroopassa harjoitettava. Yhtä vaikeaa vasemmistolle on ollut myös ymmärtää ekologisen katastrofin syvyyttä ja niitä poliittisia linjauksia, joita tästä seuraa. Ei vain savupiipputeollisuutta, vaan myös kulutusta on rajoitettava tulevaisuudessa huomattavasti.

Tällä hetkellä suomalaisen duunarin elintasoa ei pidetä suinkaan yllä suomalaisella työllä, vaan kiinalaisella, intialaisella ja taiwanilaisella halpatyövoimalla. Suomalaisen työläisen kulutusjuhlan on loputtava. Tämä on ainoa sanoma mitä vasemmisto voi kannattajilleen kertoa, eikä tämä viesti puolestaan ole omiaan houkuttelemaan ostamalla itsensä tyytyväisenä pitävää duunaria.

Vasemmiston olisi siis ehdottomasti ajettava ekologista rakennemuutosta, joka tarkoittaisi suomalaisen työn elvyttämistä tehtaiden ulkopuolella. Sellaista elämänmuodon luomista, joka perustuu ihmisten kekseliääseen ja solidaariseen yhteistoimintaan, jonka tavoitteena on elämän perusedellytysten, tasa-arvon ja hyvinvoinnin turvaaminen pitkäaikaisessa taloudellisessa laskutendenssissä. Toisin sanottuna vasemmiston tulisi satsata laatuun, ei määrään. Palkkatyön tekeminen, siis oman työn myyminen rahaa vastaan ei ole tulevaisuuden yhteiskunnan ainoa tukijalka. Tarvitaan vertaistuotantoa ja vertaistaloutta (ns. commonseja), jonka avulla voidaan luoda aidosti ihmisten hyvinvointia parantavia yhteishyödykkeitä. [1]

Mutta tämän lisäksi vasemmistolta on unohtunut myös tärkein ja perustavin asia, jonka mukana siltä puuttuu kaikki. Vasemmisto näyttää unohtaneen täysin juurensa poliittisena liikkeenä, joka kamppaili vapautuakseen työstä, kuin myös autonomisen ja omaehtoisen yhteiskunnan luomiseksi, naisten vapauttamiseksi patriarkaalisesta järjestelmästä ja niin edelleen.

On selvää, että puoluepolitiikan ja aktivismin välillä on aina tietty ristiriita ja ero, jonka tulisi kuitenkin olla liikkeen moottori, ei sen jarru. Tällä hetkellä puoluepolitiikan kangistuneet toimintatavat ainoastaan rajoittavat liikkeen uudistumista ja uhkaavat jo samalla koko vasemmiston säilymistä. Vasemmiston olisi ehdottomasti keksittävä tuo moottori uudelleen, mutta se ei voi tapahtua ilman puoluepoliittisen aktivismin uutta syntymää.

Katsotaan lyhyesti suomalaisen puolueiden historiaa puoluepoliittisen aktivismin näkökulmasta. Aloitetaan Kokoomuksesta. Kokoomuksen taustalla on itse asiassa hyvin radikaali fennomaaninen ja suomettarelainen liike, joka ei kaihtanut mitään 1900-luvun taitteen aktivismin keinoja kasvatuksesta aseisiin ja pahoinpitelyihin.

Sama pätee Keskustaan. Keskustan juuret ovat Suomen Maalaisväestön liitossa ja Nuorsuomalaisessa Maalaisliitossa, josta myöhemmin muodostui Maalaisliitto. Keskustankin historia on täynnä alkiolaista kamppailua, torpparien ja pienviljelijöiden puolustamista, sekä osuuskauppaliikettä. Keskustaa ei olisi olemassa ilman alkuaikojen radikaaleja aktivisteja, jotka eivät myöskään koskaan ole kaihtaneet keinoja.

Suomen sosiaalidemokraattinen puolue perustuu puolestaan 1800-luvun lopulla koko Eurooppaa ravistelleeseen vallankumoukselliseen liikkeeseen, sosialismiin. Vaikka Sosiaalidemokraatit ovat olleet Suomessa alusta saakka hieman ymmällä poliittisen teorian ja poliittisen käytännön elimellisestä suhteesta, onnistui se kuitenkin nousemaan vuoden 1905 suurlakon jälkeen Suomen suurimmaksi puolueeksi ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Porvarillinen repressio teki kuitenkin tyhjäksi Sosiaalidemokraattien vallankäytön eduskunnassa, eivätkä tavoitellut uudistukset edistyneet. Vuoden 1916 vaalien sosialistisen enemmistön seurauksena oli sisällissota, jossa radikalisoituneet vasemmistolaiset kuitenkin lyötiin. Sosiaalidemokraatit eivät tosin tuolloinkaan tukeneet täysin vallankumouksellisia ryhmittymiä, vaan sotkivat omalta osaltaan vasemmiston rivejä – porvareiden eduksi.

1900-luku on täynnä poliittisia liikkeitä, joista ikävimpiä ovat 1930-luvun äärioikeistolainen liikehdintä ja esimerkiksi Isänmaallinen kansanliike. Toisen maailmansodan jälkeen poliittinen kenttä vapautui, kun oikeistolainen repressio päättyi ja vasemmistolainen liikehdintä sai lisää tilaa, myös keskustalaisen presidentin Urho Kekkosen toiminnan seurauksena. Sosiaalidemokraatit ottivat hegemonisen asemansa vähitellen, mutta 1970-luvun vasemmistoradikalismi synnytti myös paljon erilaisia ituja uusille vasemmistolaisille liikkeille.

1980-luvulla poliittinen kenttä oli jälleen murroksessa Kekkosen kuoltua ja Keskustan oikeistosiiven vahvistuttua. Myös Kokoomus alkoi saada kannatusta pitkän aallonpohjan jälkeen. 1980-luvun varsinainen uusi poliittinen ilmiö on kuitenkin Vihreät. Kuten aikaisemmatkin puolueet, myös Vihreät syntyi tiukan linjan aktivismista ja liikehdinnästä, jossa asia ajoi poliittinen pelin edelle. Vihreän puolueen historia on erittäin mielenkiintoinen juuri siinä mielessä, kuinka nopeasti varsin tiukkalinjaisesta ja peräänantamattomasta poliittisesta aktivismista siirryttiin puoluepoliittisen kannatuksen varjelemiseen, hallituspokkurointiin ja poliittiseen peliin, jonka seuraukset eivät voi olla muuta kuin negatiivisia – niin puolueelle kuin vihreälle liikkeelle.

1990-luku ja 2000-luku ovat tuoneet mukanaan huomattavan määrän uusia ja yhden asian liikkeitä, jotka eivät kuitenkaan ole vielä selkeästi kanavoituneet mihinkään poliittiseen puolueeseen. Uusille poliittisille liikkeille onkin ollut tyypillistä projektiluontoisuus, erittäin radikaalit toimintatavat ja puoluepolitiikan vältteleminen. Eläinoikeusliike on näistä liikkeistä varmastikin paras esimerkki, mutta tulee muistaa, että uusien liikkeiden kirjo ja poliittiset painotukset ovat olleet monipuolisia. Etenkin 1990-luvun liikkeet olivat kuitenkin enemmän moraalisia protestiliikkeitä, kuin taloudellispoliittisia liikkeitä.

Myös niin sanottu globalisaation vastainen liike – vaikka nimi on todella harhaanjohtava – perustui pitkälle moraalisiin argumentteihin ja arvopuheeseen ilman materialismia. Selkeää poliittista agendaa, joka olisi tuonut yhteen ekologiset, ympäristölliset ja taloudelliset ohjelmat, ei yrityksistä huolimatta muotoutunut. Siksi monet 1990-luvun suuret poliittiset liikkeet kuten Attac ovat toistuvasti epäonnistuneet pyrkimyksissään. Niiltä on puuttunut selkeä ja tiukka poliittinen linja, niiden aktivismin ja radikaaliuden taso on ollut liian kevyt. Sama kevytaktivismi on liukunut myös vihreisiin, ja näistä poliittisista liikkeistä on tullutkin enemmän korkeakoulutetun väestönosan verkostoitumisfoorumeita, kuin vallitsevaa poliittista järjestystä uhkaavia poliittisia voimia.

2000-luvun alussa Euroopan laajuisesti päätään nostava prekariaatti-liike on kuitenkin ollut orientaatioltaan toisenlainen. Sen taustalla vaikuttivat 1990-luvun aktivistit, jotka olivat löytäneet kuitenkin punaisen langan moraalisen protestin sijaan. Prekariaatti profiloitui selkeästi työväenliikkeeksi, pätkätöiden ja epävarmassa asemassa olevien ihmisten luokattomaksi luokaksi. Prekariaatti toi politiikan näyttämölle uudet järjestäytyneemmät massamielenosoitukset, poliittisen liikkeen uhkan, mutta myös poliittisen teorian ymmärtämyksen ja älyllisen aktivismin vaatimuksen. Prekariaatille ei riittänyt pelkkä moraalinen pahoinvointi, vaan se halusi tehdä myös poliittista ja taloudellista analyysia, jonka perustalta liike kykenisi ponnistamaan.

Vaikka prekariaatti-liikeen aallon harja saavutettiinkin Suomessa vuosina 2006 ja 2007, on liikkeen analyysi ja poliittinen linja edelleen poliittista kenttää määrittävä. [2] Uuden työn ja talouden kysymykset, kysymykset pätkätöiden ja yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta epävarmistumisesta, kysymykset ekologisesti kestävästä taloudesta ja naisten työn asemasta tietoyhteiskunnassa ovat kaikki poliittisen keskustelun ytimessä. Ainoa asia joka tältä poliittiselta liikehdinnältä ja aktivismilta puuttuu, on liikkeen puoluepoliittinen ulottuvuus.

1990-luvun radikaalille aktivismille puoluepoliittinen vaikutuskanava – sikäli kuin puoluepolitiikkaa haluttiin ollenkaan harjoittaa – oli itsestään selvästi Vihreät. Vihreään puolueeseen yritettiin vaikuttaa sisäisten kanavien kautta ja puolueeseen liittyi myös nuoria aktivisteja, joista sittemmin on tullut enemmän tai vähemmän varteenotettavia poliitikkoja.

Vihreissä tapahtui kuitenkin 2000-luvun alkupuolelta lähtien käänne oikeistolaiseen suuntaan, minkä seurauksena aktivistien ja radikaalien asema puolueessa hankaloitui. Vihreät ovatkin selvästi kääntäneet puolueena selkänsä aktivismille ja vasemmistolle – siis lyhyesti sanottuna prekariaatille. Osoitukset tästä saatiin vuoden 2006 Euromaydayn jälkimainingeissa, jolloin Vihreät sanoutuivat paniikinomaisesti irti prekariaatista – mikä oli kenties suurin Vihreiden poliittinen virhe kautta historian.

Vasemmistopuolueissa prekariaatin vastaanotto on ollut myös nihkeä, eivätkä ammattiliitot ole ymmärtäneet juuri mitään siitä, mitä prekariaatti on protesteissaan ja analyyseissaan ajanut. Vähitellen vasemmiston on kuitenkin ollut pakko alkaa kuunnella prekariaatin, siis uuden työväenliikkeen ääntä. Pientä avautumista on tapahtunut niin Sosiaalidemokraattien kuin Vasemmistoliitonkin parissa. Viimeisimpänä osoituksena muutoksesta vasemmiston linjassa on toiminut Paavo Arhinmäen valinta Vasemmistoliiton johtoon. Prekariaatti, toisin sanottuna vihreävasemmistolainen työväenliike odottaa paljon Arhinmäeltä, mutta vielä nämä odotukset eivät ole saaneet tarvittavaa vastakaikua.

Se mitä vasemmisto tarvitsee nyt, on avautuma uudenlaiselle puoluepoliittiselle aktivismille. Vihreässä vasemmistokentässä on nyt selvästi käynnissä liikehdintä, jossa etsitään uutta kotia radikaalille poliittiselle liikkeelle ja toiminnalle. Tämä poliittinen liike sitoo yhteen uudella tavalla 1990-luvun ekologista ja moraalista protestia, pätkätyökeskustelun herättämää työväestöä ja alempaa keskiluokkaa, sekä 2000-luvun orastavaa aktivismin muotoa, joka toimii pääsääntöisesti tietoyhteiskunnan, internetin ja sosiaalisten medioiden välityksellä. Prekariaatti on selvästikin se poliittinen liike, joka toi tämän uuden poliittisen konstellaation tai sommitelman mahdolliseksi, mutta prekariaatti ei ole se liike, joka kykenee muodostamaan tästä epämääräisestä liikkeestä uuden, varteenotettavan poliittisen voiman.

Poliittinen liike ja aktivismi tarvitsee aina puoluepoliittista tukea ja kotia, sen ovat 1990-luvun epäonnistuneet protestit osoittaneet. Tarvitaan siis toisaalta ihmisiä, jotka ovat valmiita toimimaan ja ajattelemaan itse asiaa, ilman kiinnostusta puoluepoliittisiin käytäntöihin, yhteiskunnan hyväksyttyihin pelisääntöihin ja kannattajakunnan miellyttämiseen. Toisaalta tarvitaan myös puoluepoliittisen toiminnan osaavaa väkeä, jotka osaavat kanavoida toimintaan rahaa ja käyttää valtaa myös sellaisilla foorumeilla, joille aktivisteilla ei ole mitään asiaa. Katu-uskottavuuden lisäksi tarvitaan siis myös uskottavuutta äänestäjien silmissä, tekoja poliittisilla areenoilla kuten kunnanvaltuustoissa ja eduskunnassa.

Kun 2010-luvun poliittinen liikehdintä etsii kotiaan, olisi vasemmiston nähtävä siinä viimeinen tilaisuutensa. Jos vasemmisto ei avaa oviaan, niin julkisesti kuin myös aidosti kulissien takana, on vasemmiston taru valitettavasti ohi. Tällähetkellä vasemmistoa kykenevät uudistamaan ja vahvistamaan ainoastaan voimat, jotka tulevat muodollisesti sen ulkopuolelta. Niin Vihreistä, kuin myös etenkin aikaisemmin puoluepolitiikkaa karttaneista aktivisteista, on selvästi käynnissä liike kohti vasemmistoa. Viimeistään nyt on puolueen tartuttava tilaisuuteen. Aktivistien puolella toimintakaavaksi ei riitä enää ainoastaan Thomas Wallgrenin hyvä neuvo [3], jonka mukaan aktivistien olisi liityttävä itselleen vähiten vastenmieliseen puolueeseen. Aktivistien, nuorten ja vanhojen, on alettava ymmärtää myös puoluepolitiikan todelliset mahdollisuudet ja käytettävä voimavarojaan puoluepoliittisen toiminnan tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Samalla aktivistien ei tule liittyä sattumanvaraisesti mihin tahansa puolueeseen, vaan keskittää voimat todellisen murroksen aikaansaamiseksi.

Vain puoluepoliittisen aktivismin kautta ovat ylitettävissä ne poliittiset umpikujat ja niiden fataalit yhteiskunnallis-taloudelliset vaikutukset, joihin oikeistohegemonia on koko Eurooppaa viemässä. Vasemmiston on alettava jälleen voittaa kamppailuja, mutta tämä ei onnistu ilman konkreettista vastakkainasettelua. Aktivistien ja uuden työväenliikkeen yhteistyön kautta näitä kamppailuja on tiedossa, mutta ne ovat myös voitettavissa.

Uudenlainen joukkovoima, joka ei perustu enää vain yhteiseen asemaan työvoimana vaan myös yhteiseen maailmaan verkottuneena, solidaarisena ja samoista ekologisista ja elämänlaadullisista ongelmista kärsivänä moneutena, voi saada aikaa todellisia muutoksia ja siirtymiä niin poliittisessa kentässä. Tämän lisäksi tarvitaan konkreettisia muutoksia myös yhteiskunnallisissa käytännöissä. Tavoitteet ovat siis hyvin konkreettisia ja arkisia, mutta niitä ei voida toteuttaa ilman syvällistä analyysia ja teoreettista ulottuvuutta. Uusi vasemmistolainen puoluepolittinen aktivismi – joka on yhtä aikaa käytännöllinen ja teoreettinen – ei ole vain mahdollisuus, vaan se on selkeä kutsu ja ratkaisu niille, jotka miettivät mitä on tehtävä. Ihmisen osana on luoda ja tehdä maailma yhä uudelleen. Se on myös puoluepoliittisen aktivismin tehtävä. Taistelua on käytävä nyt, ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

Viitteet:

 

[1] Katso Tero Toivasen erinomainen artikkeli vertaistuotannosta ja commonseista Verkkolehti Revalvaatiosta.

[2] Näin on tapahtunut erityisesti Anna-Reetta Korhosen, Jukka Peltokosken, Miika Saukkosen kirjoittaman erinomaisen Paskaduuneista barrikadeille -teoksen (Into 2009) ansiosta.

[3] Katso Wallgrenin artikkeli ”Mahdottoman mahdollisuus” teoksesta Kuusela & Rönkkö (toim.) 2008: Puolueiden kriisi. Into 2009.