Punavihreä koalitio

Oikeistotuulet ovat viime vuosina puhaltaneet Suomessa, kuten monissa muissakin Euroopan maissa (Eesti, Latvia, Puola, Unkari, Ruotsi, Tanska, Saksa, Ranska, Italia, viimeisimpänä Iso-Britannia jne. jne.). Uusliberalismiksi nimitetty talouspoliittinen järjestelmä on ottanut todellisen niskalenkin perinteisestä sosiaalidemokraattisesta politiikasta ja valtiomallista, ja vaikutukset näkyvät hyvin radikaaleina työelämän muutoksina (työuran pidennys, pätkätöiden ja prekarisaation lisääntyminen, toimeentulotason lasku, hyökkäykset ay–liikettä vastaan kautta linjan), sosiaalipoliittisena katastrofina (verovarojen suuntaaminen palveluiden ja perusturvan tuottamisen sijaan elinkeinoelämän haluamaan suuntaan tulonsiirtoina yrityksille, julkisen sektorin hallitsematon yksityistäminen, köyhyyden lisääntyminen, tuloerojen räikeä kasvu), koulutuspolitiikan murroksena (yliopistouudistus koko Euroopassa, paineet peruskoulutuksen yksityistämiseen ja peruskoulujärjestelmän murtaminen jne.) sekä ekologisena katastrofina (energian kulutuksen jatkuva kasvu ja kasvun edistäminen kiivaalla ydinvoiman lisärakentamisella).

Poliittiset aloitteet ovat tulleet viimeisten vuosien, ja kohta jo vuosikymmenen ajan lähes täydellisesti oikeiston taholta eikä oikeiston populistiselle politiikalle näy loppua. Vaikka oikeisto puhuu kansallisen edun ja vastuullisuuden nimissä, se on ajanut lähinnä menestyjien asiaa. Oikeiston toiminta on johtamassa poliittiseen ja yhteiskunnalliseen barbariaan, jossa ihmisten elinolosuhteet, elämän mahdollisuudet sekä luonnon ja ympäristön hyvinvointi vaarantuvat. Näin voidaan sanoa ilman minkäänlaista retorista liioittelua, ja olisi sinisilmäistä uskoa oikeiston puheeseen vastuullisesta hyvinvoinnista. Kaikki oikeiston poliittiset teot ja niiden seuraukset puhuvat vastakkaisesta kehityksestä, joka lisää luokkajakoa, köyhyyttä, epävarmuutta ja yleisemmin itsenäisyyden ja vapauden mahdollisuuksien kaventumista suurimmalle osalle väestöä.

Oikeiston toimien poliittista kritiikkiä on kuitenkin tarpeetonta jatkaa tämän pidempään, ilman todellisen vastavoiman ja vaihtoehdon rakentamista. Eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa, yhteiskuntatieteellisessä ja taloustieteellisessä tutkimuksessa, yhteiskunnallisissa liikkeissä sekä kansalaisten mielipiteissä ja toiveissa on jo selvästi nähtävissä tulevan vastahegemonisen politiikan suuntaviivat ja ratkaisut niin taloudelliseen kuin ekologiseen kriisiin. Tällä hetkellä ongelmana on ennen kaikkea poliittisen kentän sekavuus, ei niinkään itse päämäärien puute. Politiikan todellinen ongelma ovat hajautuneet ja sirpaloituneet intressit, tilanne, jossa yhteiskunnallista tilkkutakkia vedetään joka sivusta ja nurkasta eri suuntiin. Tarvitaan kokoavaa solidaarisuutta, joka asettuu selkeästi oikeistolaistumista vastaan.

Tarkastelkaamme lyhyesti Suomen poliittista kenttää suhteessa maailman tapahtumiin. Aina 1990–luvun lamasta lähtien suomalaisen politiikan valtapositiot ovat olleet uudelleenjaon kohteena. Vaikka poliittinen kenttä ei ole näennäisesti juurikaan muuttunut  lukuun ottamatta Perussuomalaisten nopeaa nousua kolmen pienen puolueen joukkoon (näin ollen kolme suurinta puoluetta pitää valtaa, kolme pienempää osallistuu siihen tavalla tai toisella), on maassamme, kuten koko Euroopassa, käyty läpi nopea oikeistolaistumisen aalto. Sen seurauksena hedonistiset, egoistiset ja individualistiset näkökannat ovat saaneet uskomattoman suuren jalansijan poliittisessa ilmastossa, ja niin sanotut yhteiset asiat, kuten solidaarisuuteen, ympäristöön, luontoon ja yleisesti ihmisyhteisön hyvinvointiin liittyvät näkökulmat ,ovat kärsineet tappion. Samalla myös käsitys kansan ja työväen yhtäläisyydestä on muuttunut huomattavasti. Yhä suurempi osa ihmisistä ymmärtää elävänsä jollain tapaa elämän välttämättömyyksien ulkopuolella, pikemminkin kuluttavassa kuin tuottavassa luokassa. Oikeiston luokkaperustainen hyökkäys on ollut erittäin voimakasta ja aiheuttanut selvästi suurta huolta tulevaisuudesta. Tämä on hämärtänyt poliittisia jakolinjoja ja tavoitteita.

Oikeistolaistumisella ei tarvitse ymmärtää ainoastaan häikäilemätöntä globalisaatiota tai EU:n ohjaamista suurentelevaan ja militarisoituvaan suurvaltapolitiikan suuntaan (jossa oikeistolainen Suomi on ollut innokkaasti mukana), vaan myös eräänlaista mikrotason oikeistolaistumista, kansalaisten poliittisen horisontin kaventamista oman selviytymisensä, kodin ja työelämän tasolle. On kuitenkin syytä korostaa, että globalisaatiota ei ole syytä vastustaa sinänsä. Sen tulee kuitenkin olla ihmisiä vapauttava ja vahvistava prosessi, ei kurjistava ja köyhdyttävä, kuten se tähän mennessä on ollut. Kodin ja työn tärkeyttä yhteiskunnallisen elämän keskiössä ei ole myöskään mitään syytä halveksua, mutta on huomattava, että näiden tulee olla niin vapauttavia, mahdollistavia ja uutta luovia kuin myös turvallisia ja luotettavia.

Uusliberalistinen globalisaatio perustuu halvan työvoiman ja halpojen tuotanto-olosuhteiden perässä juoksemiseen, josta seuraavat lähes orjatyöhön verrattavat työolot Aasian hikipajoissa, siirtolaisvirrat niin Kiinan sisällä kuin globaalisti, sekä globaalilla tasolla uskomattoman suuri ylikulutuksen, saastutuksen ja piittaamattomuuden kulttuuri, jonka yhteys ilmastonmuutokseen on kiistaton. Tämän seurauksena työpaikat ovat siirtyneet etenkin teollisuudesta Aasiaan, mikä kertoo selvää kieltä yritysten yhteiskuntavastuusta, jota ei toisin sanottuna ole. Samalla se kertoo oikeiston täydellisestä piittaamattomuudesta ihmisoikeuksia, työehtoja tai luontoa kohtaan.

Globalisaatio on myös muuttanut eurooppalaista työelämää radikaalisti, sillä olemme astuneet, kenties lopullisesti, pois pysyvien ja varmojen työpaikkojen aikakaudesta. Suomalaisille ja eurooppalaisille perheille tämä tarkoittaa yhä lisääntyvää kilpailua vähenevistä menestymisen mahdollisuuksista, rahallista ja taloudellista kilpailua henkilökohtaisella tasolla, mikä johtaa usein pettymyksiin, epäonnistumisiin ja perheiden pahoinvointiin. Sama kehityskulku kohtaa kuitenkin myös Aasian teollistuvia maita. Haluammeko olla tukemassa tällaista kaksoissidosta erittäin epäekologisen ja häikäilemättömän riistokapitalismin, sekä toisaalta perheiden ja yksilöiden elämänmahdollisuuksien kiristymisen ja heikentymisen välillä. Emmekö sen sijaan halua rakentaa sosiaalista Eurooppaa, Suomea ja Maailmaa, jossa menestyminen ei tarkoita toisen polkemista, vaan toisen auttamista ja huomioonottamista? Eikö menestymisen ja kehityksen yhtenä motivaationa tulisi olla huolen ja huolenpidon yhteisestä maailmasta?

Suomalainen poliittinen kenttä on vastannut edellä mainittuun oikeistolaiseen makro- ja mikropolitiikkaan ainoastaan vahvistamalla näitä negatiivisia tendenssejä. Yksikään vasemmistolainen puolue, joihin voidaan laskea Sosiaalidemokraatit, Vasemmistoliiton, osittain Vihreät sekä muutamat pienemmät vasemmistolaiset puolueet, ei ole kyennyt rakentamaan uskottavaa vastapolitiikkaa tälle kehitykselle yhdessä kansalaisjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa, tai eurooppalaisten poliittisten yhteyksien avulla. Sen sijaan suomalainen vasemmisto on ajautunut puolustustaisteluun, jonka tulokset ovat olleet heikkoja ja tappiollisia. On selvää, että oikeistopuhuri on ollut erittäin voimakas, mutta vasemmiston on myös katsottava peiliin.

Vasemmisto ei voi sitoutua ainoastaan tehdastyön puolustamiseen, vaan sen on löydettävä uudelleen ytimensä,  toisin sanottuna työväenliike. Työväenliike löytyy uudestaan uusista työläisyyden muodoista. Vasemmiston ja ay-liikkeen on avattava ovensa ja yhteistyönsä prekariaatille, pätkätyöläisille ja siirtolaisille. Ay-liikkeen on vahvistuttava tietotyön eri osa-alueilla, yliopistoissa, tietotekniikkayrityksissä, firmoissa, toimihenkilöiden parissa ja niin edelleen. Ay-liikkeen on löydettävä myös uusia toimintamuotoja. Myös yhteiskunnalle erittäin tärkeän hoivatyön asema on ymmärrettävä paremmin ja autettava hoitajia työtaisteluissaan siten, että myös nämä alat voivat liittyä entistä selvemmin vasemmistolaiseen rintamaan. Opettajien ja kasvatustyössä toimivien rooli on olennainen siinä, millaista tulevaisuuden maailmaa haluamme rakentaa.

Yksinkertaisesti sanottuna ay-liikkeen on löydettävä uudelleen poliittinen ja solidaarinen roolinsa ja siirryttävä pois alakohtaisten etujen neuvottelusta. On siirryttävä toimintaan yhteisrintamassa koko työvoiman kanssa. Ilman tiivistä sidosta ay-liikkeen ja vasemmistopuolueiden välillä ei voida varmastikaan saavuttaa minkäänlaisia laaja-alaisia voittoja. Tämä kuitenkin vaatii niin vasemmistolta kuin ay–liikkeeltä uutta otetta asioihin. Kaikkein tärkein näistä on työläisten toiveiden kuuntelu, sekä työläisten rintaman solidaarinen tukeminen. Tulevaisuuden ay-vasemmiston on oltava moniääninen, monivärinen ja monikykyinen. Näillä eväillä se kykenee olemaan myös lähes kaikkivoipa ja muuttamaan radikaalisti maan poliittista järjestystä. Ay-liike tarvitsee siis selkeämpää poliittista agendaa, joka yhdistää strategisesti erilaisia taisteluita.

Vihreä liitto on puolestaan ajautunut täydelliseen poliittisen opportunismin tilaan porvarihallituksessa istumisen myötä. Vihreän liiton ytimeen kirjoitettu ajatus vastavoimasta kapitalismille ja sen luomalle kerskakulutukselle on kokenut vakavia kriisejä viimeisten vuosien aikana. Samalla vihreille tärkeä arkipäivän politiikka on muuttunut lähinnä korupuheeksi, sillä yhä enemmän energiaa kuluttava, yhä enemmän töitä tekevä ja kuluttava yhteiskunta ei voi mitenkään olla ympäristöystävällinen ja kestävä. Vihreät eivät ole myöskään osanneet ottaa roolia uuden tietotyöväestön omana puolueena, vaan sen työvoimapolitiikka on toistuvasti ollut kehnoa ja linjatonta. Myös sosiaalipoliittisesti vihreät ovat ajaneet näkemyksiä, jotka eivät edistä hyvinvointia, kuten taannoinen ehdotus 440 euron perustulosta tai Työministeriön lanseeraama Sanssi–kortti osoittavat. Tällaiset ehdotukset hankaloittavat niin nuorten työllistymistä oikealla palkalla normaaleihin palkkatöihin, kuin myös sosiaaliturvajärjestelmää, köyhyyttä ja köyhyysloukkuja purkavan kunnollisen perustulon rakentamista.

Vihreät ovatkin tehneet täydellisen poliittisen virhearvion lähtiessään mukaan oikeistohallitukseen, mikä on myös syönyt vihreiden poliittista uskottavuutta. Erityisesti ydinvoimapäätös, mutta myös esimerkiksi yliopistouudistukseen liittyneet vaiheet ovat saaneet niin vihreiden vasemmistotoverit, kuin puolueen äänestäjät ihmettelemään vihreiden politiikkaa.

Vihreitä voikin nykypolitiikallaan pitää varoittavana esimerkkinä siitä, mihin koko puoluekenttä on ajautumassa. Negatiivisin mahdollinen malli on se, että kolme suurinta puoluetta hallitsee vuorovedolla ja pienet puolueet toimivat kulloisenkin tarpeen mukaan apupuolueina. Tämä tarkoittaa opportunistista politiikkaa ja luopumista poliittisesta linjasta ja linjanvedosta. Se tarkoittaa sitä, että niin kutsuttu valta ja sen mukanaan tuomat muut edut kiinnostavat enemmän kuin kansalaisten edustaminen, poliittisen liikkeen ja linjan rakentaminen. Se kertoo siitä, että politiikasta on tullut vain peli, jota korkeasti koulutetut hyväosaiset pelaavat kansan kokonaisedun nimissä. Tällainen poliittinen peli on täynnä populismia, demagogiaa ja helppoja ja halpoja voittoja. Se on myös täynnä keltaisen lehdistön ja naistenlehtien juoruja, poliittisia henkilöprofiileja ja mitäänsanomattomuuksia. Tällainen politiikka unohtaa aidosti ja tietoisesti kansan asian, se unohtaa kamppailut ja kärsimykset kuin myös ilot ja onnistumiset, joita ihmiset arkipäivässään kokevat. Sen sijaan tilalle tarjotaan jatkuvaa kiinnostusta Poliitikkoon, jota kansalaisten tulisi seurata kuten viihdetähteä televisiossa, lehdessä ja Facebookissa. Politiikka latistuu viihteeksi ja tv-visailuksi, jossa lopputuloksilla ei ole mitään merkitystä. Näin on käymässä valitettavasti myös vihreille, huolimatta puolueen vahvasta teon ja toiminnan retoriikasta.

Suomalainen vasemmisto on edelleen pahassa kriisissä, mitä eivät paranna yhtään epämääräiset lausunnot ”maan tavasta” tai muusta siirtolaisvastaisesta ajattelusta, joka kentällä nostaa päätään. Vihreät ja SDP tuntuvatkin olevan tällä hetkellä maahanmuuttokysymyksissä erittäin kaukana toisistaan. Tämä on valitettavaa, sillä erityisesti SDP on lähtenyt perussuomalaisten kelkkaan myötäilemään täysin naurettavia pelkoja ja uhkia, joita erilaiset kansankiihottajat blogeissaan ja muilla foorumeilla lietsovat. Vihreistä puolestaan on rakennettu samojen kiihottajien taholta vastavoima ja vihollinen, eivätkä vihreät ole kyenneet juurikaan vastaamaan tai irrottautumaan tästä roolista. Tämä kertoo populistisen politiikan noususta. Vasemmistoliitto on toistaiseksi ollut maltillinen tässä suhteessa. Tästä huolimatta myös Vasemmistoliitossa on perinteitä ja potentiaalia ajautua mukaan epämääräiseen vihapuhekeskusteluun ja kansallisvaltiollisen vasemmistolaisuuden puolustamiseen.

Äärioikeiston lisäksi populismin vaara nousee myös taloudellisen eliitin ja pyrkyrioikeiston piiristä. Tämä ”uhka” alkaa olla jo todellinen, sillä äärioikeiston lanseeraama retoriikka ja argumentaatiotapa vaikeuttaa järkevää keskustelua asioista ja vetää puoleensa poliittisten irtopisteiden toivossa. On huolestuttavaa, jos tulevien vaalien keskustelu käydään hommafoorumin sanelemilla nuoteilla. Tällaiselle poliittiselle populismille ja turhanpäiväiselle kiistelylle ei kuitenkaan nyt ole aikaa, sillä taloudellinen ja ekologinen kriisi vaatii nopeita ja selkeitä toimia aivan muualla.

Vasemmiston on palattava ihmisläheisen politiikan pariin ja ryhdyttävä sellaisen poliittisen rintaman luomiseen, jolla poliittinen valta palautetaan vasemmistolle. Valtaan ei kuitenkaan haluta vanhaa vasemmistoa, jolle tärkeintä on henkilökohtainen materiaalinen menestyminen ja Suomen valtion kilpailukyky. Vallan tulee siirtyä uudelle punavihreälle vasemmistolle, joka määrittelee ja luo hyvinvoinnin, edistyksen ja vapauden maailmaa yhdessä eurooppalaisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja amerikkalaisten poliittisten tovereidensa kanssa.

Suomen politiikka ajautuu täydelliseen kriisiin, ellei maahamme kyetä muodostamaan punavihreää hallitusta. Tämä vaatii kuitenkin valtavaa poliittista ponnistusta, jossa SDP, Vihreä liitto ja Vasemmistoliitto yhdessä pienempien puolueiden kanssa löytävät yhteisen sävelen. Tämän sävelen löytyminen vaatii kaikilta niin soittotaitoa kuin kykyä joustaa ja sopeutua uuteen rytmiin. Se vaatii vihreiltä täydellistä linjamuutosta takaisin periaatteelliseksi puolueeksi, joka näkee vihreiden tekojen syntyvän erityisesti arkipäivän ratkaisuissa. Arkipäivän ratkaisut taas eivät muutu ilman todellisia työelämän ja yhteiskunnallisen infrastruktuurin muutoksia, joihin voi vaikuttaa ainoastaan SDP:n, Vasemmistoliiton ja ay-liikkeen yhteistyö. Tässä mielessä niin vihreiden kuin demareidenkin on lähestyttävä nopeasti ja radikaalisti Vasemmistoliiton nykyistä linjaa. Vasemmistoliiton on puolestaan toimittava älyllisenä ja toiminnallisena uudistajana, joka osoittaa, että muutos on mahdollista toteuttaa ensiksi oman puolueen sisällä. Kysymys ei ole riidasta tai lopullisesta välienselvittelystä vanhan vasemmiston kanssa, vaan uudesta poliittisesta linjasta, jonka eteen niin vanhat kuin nuoretkin ovat valmiita työskentelemään. Uuden punavihreän vasemmiston toiminnan peruslinjana voi olla ainoastaan solidaarisuus, sukupolvet ja –puolet ylittävä yhteisrintama. Erot on tunnustettava, eikä niitä tule pyrkiä häivyttämään. Tästä huolimatta vihreitä ja punaisia vaivaava sisäinen vihapuhe ja sektioituminen on saatava loppumaan. Muuten ei ainoastaan tuhota vasemmistoa, vaan myös eurooppalainen yhteiskunta.

Poliittinen muutos ei lähde liikkeelle pelkästä vaalikoalitiosta. Punaisten ja vihreiden on avauduttavat todelliselle uuden poliittisen kentän luomiselle, suunnattava kohti sellaista poliittista maaperää, jota emme ole vielä nähneet. Tällainen näköala kuuluu politiikan ulottuvuuteen, joka on aina ja ennen kaikkea tulevaisuus.

Viimeisten vuosikymmenten toivottomuuden, näköalattomuuden ja rappion ilmapiiri on kyettävä karistamaan viimein pois. Oikeiston barbarialle on oltava todellinen vaihtoehto. Suomalaisen sisäpolitiikan on toimittava osana eurooppalaista ja globaalia politiikkaa, eikä se voi tapahtua ilman yhtenäistä hallitusta, jonka perustavina linjoina ovat kestävä talous, hyvinvointia ja kehitystä lisäävä työelämä, panostus koulutukseen ja sivistykseen, suvaitsevaisuus ja solidaarisuus suhteessa maailman hädänalaisiin, sekä näkemys sosiaalisesta Euroopasta politiikan teon ensisijaisena paikkana. Erittäin tärkeitä kysymyksiä ovat myös verorakenteen sosiaalinen uudistaminen sekä yhteisten resurssien turvaaminen ja rakentaminen.

Tätä hallitusta ei välttämättä rakenneta vielä seuraavissa vaaleissa. Siksi jokaisen puolueen valveutuneiden ryhmien on tehtävä nyt myös todella töitä sen eteen, että mahdolliselle tulevalle hallitusyhteistyölle asetetaan reunaehdot. On selvää, että ilman punavihreää hallitusta mitään tarvittavia muutoksia ei kyetä rakentamaan. Siksi myös vahvan opposition luominen on otettava todelliseksi vaihtoehdoksi punavihreässä vasemmistossa. On selvää, että kapitalismi ja oikeisto kriisiytyvät toistuvasti oman toimintansa seurauksena. Seuraavat kriisit pitää osata käyttää hyväksi. Oikeiston poliittinen kriisi voi alkaa myös täysoikeistolaisen hallituksen syntymästä vuoden 2011 vaaleissa. Yksittäisten puolueiden hallituskelpoisuutta tärkeämpää on nyt laaja-alaisen punavihreän koalition pitkäjänteinen rakentaminen.

Advertisement

Vasemmisto kohti antagonismia

Viimeisten vuosikymmenten aikana yhteiskunnassa ja vasemmistossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Vasemmisto menetti hegemonisen asemansa Euroopassa jo 1980-luvulla, edellisen nousukauden lopulla, rakenteellisen suurtyöttömyyden muuttuessa pysyväksi. Nousukautta seuranneen laman aikana vasemmisto näytti säilyttävän asemansa poliittisen kentän johdossa. Vasemmiston säilyttäessä näennäistä valtapositiotaan tapahtui laman jälkihoidon aikana 1990-luvulla kuitenkin samalla vasemmiston sisällä käänne oikealle.

Suomessa sekä Lipposen hallitukset että Ahtisaaren presidenttikausi olivat ilmausta uusliberalistisen eetoksen omaksuneen vasemmiston politiikasta. ”Kansan mandaattia” käytettiin uudenlaisen politiikan rakentamisessa, jonka suuntaviivoista kansalla tai työväestöllä ei ollut juurikaan tietoa eikä kokemusta. Aikaisemmin vasemmistoa äänestäneet sitoutuivat ainakin jossain määrin vasemmiston perustavaan teoriaan, jonka mukaan työvoima ja pääoma ovat antagonistisessa suhteessa. Uuden sosiaalidemokratian ja myös monien uuden polven vasemmistolaisten mukaan näin ei enää ole.

Jos vasemmiston politiikassa oli edelleen kysymys ”työväen asiasta” niin työväen eurooppalaistaminen ja lopulta globalisoiminen ei ollut tämän keskustelun ytimessä. Pikemminkin puhuttiin lähes ainoastaan Suomen edusta, ikään kuin Suomen valtiolla voisi olla jokin etu irrotettuna sen kansalaisten ja työntekijöiden edusta, tai työväenliikkeellä jokin kansallinen etu irrotettuna sen internationaalista edusta. Globaalin markkinatalouden esteenä nähtiin ja esitettiin kansallisvaltiollinen änkyrävasemmisto, joka ei halunnut osallistua talouden ja politiikan globalisaatioon. Hyvin pian se kuitenkin sekoitettiin julkisuudessa yhdessä yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa epämääräiseksi ”globalisaation vastaiseksi” rintamaksi. Tämä median aikaansaama tahallinen tai tahaton sekaannus antoi edistyksen ja kehityksen diskurssin “avaimet käteen” -periaatteella suoraan oikeistolle. Uusien globaalien liikkeiden, jotka osoittivat mieltään Seattlessa, Genovassa, Prahassa ja Göteborgissa 2000–luvulla, sekoittaminen vanhakantaiseen vasemmistoon oli oikeistolta onnistunut hämäys. Se sai vanhavasemmistossa aikaan hätäisen irrottautumisen uudesta vasemmistolaisesta liikehdinnästä ja linnoittautumisen tehtaan savupiippujen suojaan.

90-luvun laman jälkeisessä politiikassa oli kysymys Suomen talouden kokonaisvaltaisesta avaamisesta ja liittämisestä globaaliin talouteen, kuten monessa muussakin Euroopan maassa. Kyse oli myös suomalaisten yritysten ja suomalaisen pääoman ”toimintaympäristön” päivittämisestä. Tästä projektista oli varmasti niin etua kuin haittaakin suomalaiselle työväestölle. Ongelmaa ei kuitenkaan tulisi asettaa muotoon “suomalaisen työn puolesta vai sitä vastaan”, vaan näkökulmaksi tulisi pikemminkin ottaa se, kuinka suomalainen työ toimii ja määrittyy globaalin talouden ja työn sisällä.

Jos asiaa katsotaan eurooppalaisesta näkökulmasta, ei Suomen liittyminen ”yhteiseen eurooppalaiseen rintamaan” auttanut Euroopan työläisten taistelussa juurikaan. Jos oppia olisi haettu Suomesta, ei Suomen kolmikantamallilla olisi ollut paljonkaan tarjottavaa työtaisteluille, päinvastoin. Kolmikanta edustaa vahvaa valtio-ohjausta. Valtio-ohjaus kuitenkin muutti muotoaan uusliberalistisen ohjauksen myötä, vaikka virallisesti siitä pyrittiin jopa eroon “vapaiden markkinoiden” nimissä. Joka tapauksessa, valtio-ohjaus on palannut päivän sanaksi talouskriisin jälkeen, mutta kolmikanta on käytännössä jo tuhottu. Sen sijaan valtio ohjaa nyt työntekijänsä kortistoon ja yksityistää sen mistä rahaa vielä irtoaa. Käynnissä on valtio-ohjattu julkisten menojen radikaali laihdutusohjelma.

Toiseksi, suomalaiset työläiset ja ammattiyhdistykset jurnuttavat edelleen omissa lokeroissaan samoin kuin useat eurooppalaiset kollegansa. Oikeastaan minkäänlaista varteenotettavaa eurooppalaista työvoiman yhteisrintamaa ei ole syntynyt. Sitä vastoin eurooppalainen työ on kilpailutettu keskenään ja toisiaan vastaan, erityisesti uusien, Itä-Euroopan jäsenmaiden mukaan liittymisen jälkeen. Elämme aikaa, jolloin puhe Internationaalista tuntuu ulkoavaruuden asialta.

Kansallisvaltioon sitoutunut vasemmistolaisuus on siis pikemminkin estänyt kuin edistänyt työvoiman kamppailua kansainvälisesti. Ammattiyhdistysliike on kyllä pitänyt itsepäisesti omiensa puolta teollisuudessa ja tuotannossa. Kuitenkin AY-rintaman todellinen epätoivo näkyy vasemmiston, erityisesti SDP:n hegemonisen poliittisen aseman menettämisessä. Hyvin yksinkertainen sosiologinen analyysi kertoisi meille sen, kuinka tehdastyöhön sitoutunut vasemmisto on sananmukaisesti sidottu tehtaisiin kiinni, ja se on menettänyt liikevoimansa. Tästä kertoo sekin, kuinka hankalaa irtisanotuille on vaihtaa kaupunkia ja elämänympäristöä. Esimerkiksi USA:ssa autoteollisuuden ympärille on syntynyt eräänlaisen teollisuustyövoiman nomadisuuden ilmiö. Se ei vielä takaa työtaisteluja, mutta se mahdollistaa ne. Suomessa vastarinnan muoto on puolestaan ollut valtion avustusten ruinaaminen ja uudelleenkoulutukseen uskominen. Vaikka taistelu työpaikkojen puolesta on monessa mielessä väärää taistelua, sillä taistelussa pitäisi puolustaa nimenomaan työvoimaa, ei edes tällaista työpaikkoja puolustavaa taistelua ole Suomessa todella nähty. Pikemminkin on nähty pakkoluovutus yksi toisensa jälkeen, jonka seurauksena on saatu huomata, mitä työläiset todella ovat: tavaraa, joka voidaan heittää menemään käytön jälkeen. Valtio hoitelee jätehuollon.

Voidaankin siis väittää, että perinteinen teollisuustyöhön, fordistiseen tehtaaseen ja raskaan teollisuuden AY-liikkeeseen sitoutunut valtavasemmisto on menettänyt pysyvästi ja lopullisesti hegemonisen asemansa, vaikka vasemmistopuolueissa se edelleen junttaakin tahtoaan läpi, estäen vasemmiston uudistumisen. Tämä ei ole seurausta ainoastaan siitä, että valtavasemmisto on epäonnistunut omassa tehtävässään, työvoiman etujen puolustamisessa ja lopulta myös tuotantovälineiden hankkimisessa itselleen. Kyse on myös siitä, että suurin osa tuottavasta työstä, siis kaikesta työstä, ei ole enää perinteistä tehdas- ja palkkatyötä. Työväki ja työ on paennut, hajonnut, levinnyt tehtaan ulkopuolelle, yhteiskunnan jokaiselle alueelle. Lisäarvoa tuottava työ on irronnut tehtaasta ja sitä myöten työväki puolueesta.

Vasemmisto ei ole kyennyt ymmärtämään tätä perustavaa muutosta yhteiskunnan ja talouden rakenteessa. Tässä mielessä oikeisto on enemmän oikeassa iskulauseessaan, jonka mukaan me kaikki olemme tänään työväkeä. Työväeksi voidaan todellakin ymmärtää koko kansa, tai pikemminkin kaikki väki (multitude) luokasta, kulttuurista, kansalaisuudesta tai muusta sellaisesta huolimatta – lukuun ottamatta hiukan kasvanutta rahaeliittiä ja kapitalisteja, joille raha on paras renki. Oikeastaan vasta prekaari työ ja yhä lisääntynyt siirtolaisuus on tuonut esiin sen, kuinka homogeeniseksi ymmärretty kansa (valkoinen, miehinen), tai homogeeniseksi ymmärretty työväenluokka (valkoinen, miehinen) ei ole enää tuotannon subjekti. Tuottava subjekti leviää ja laajentaa ja haurastuttaa jatkuvasti niin kansallisvaltion kuin työväenluokankin käsitettä, ja siksi yhteiskunnalliselle ja taloudelliselle tuotannolle keskeiset ilmiöt löytyvät pikemminkin marginaaleista kuin “keskeisistä subjekteista” (valkoisista miehistä), joita valtapuolueet esittävät edelleen oman edustuksensa ja menestyksensä lähteinä.

Seuraavissa vaaleissa vasemmiston tärkein tehtävä on tuhota mielikuva puolueen ytimessä seisovasta valkoisesta, rehellistä työtä tekevästä pariskunnasta ja heidän muutamasta jääkiekkoilevasta kakarastaan. Politiikan kentälle tarvitaan pikaisesti päivitetty versio työtätekevästä subjektista.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vastakkainasettelu työväkeen ja pääomaan, tai työväenluokkaan ja kapitalistiluokkaan olisi ohi. Vastakkainasettelu on totta kenties enemmän kuin aikaisemmin, vaikka niin työväestö kuin kansakin haluaa tulla nimetyksi mitä erilaisimmaksi ”pääomaksi”. Työtä tekevä kansa tuntuu olevan tyytyväistä, kun sitä kutsutaan ”sosiaaliseksi”, ”kulttuuriseksi” tai muuksi vastaavaksi ”pääomaksi”. Kansa näyttää olevan tyytyväistä, kun siitä on tullut ”ihmisresurssi”,jota pääoma tarvitsee ja johon se investoi. Tosiasiassa näiden uudenlaisten ”pääomien” ja tuotantoresurssien takana on ajatus siitä, että pääoma käyttää suoraan, ilman edustuksellisia välitasoja, hyväkseen näitä ihmisresursseja eli työläisiä. Tästä on lopulta kyse väen eli multitudon organisaatiossa tai prekaarista organisaatiossa – siis siitä, kuinka työvoimaa kyetään hallitsemaan ja liikuttamaan ilman työvoiman edustajien tarjoamia välittäjiä ja ilman valtiota, lyhyesti, ilman poliittista välittäjää.

Käytännössä vasemmisto ei ole kyennyt asettamaan vastarintaa pääoman uudelle toimintalogiikalle ja sen suorittamalle riistolle, eikä se ole kyennyt avaamaan poliittista tilaa uusille kamppailuille. Kun ”riisto” ei enää tapahdu yksinomaan tehtaassa, se näyttää hävinneen kokonaan, eikä siitä ole paremmissa piireissä siksi oikein soveliasta enää puhua (paitsi tietysti kolmannen maiden riistosta). Tietotyön, toimihenkilöiden työn ja niin edelleen riistosta vasemmisto on ollut täysin hiljaa, eivätkä siitä muutkaan ole suutaan avanneet.

Mikään puolue, joka on väittänyt edustavansa työväkeä ei ole halunnut tunnistaa tätä uutta työväkeä, sen haluja ja tarpeita. Sen sijaan vallassa pidetään teollisuustyötä suojelevaa äijäkööriä, joka on elämäntavaltaan ja -asenteiltaan niin lähellä porvaria ja kapitalistia kuin kuvitella saattaa. Ammattiyhdistysten ja vasemmistopuolueiden liitto edustaa vanhenevaa, hyvin toimeen tulevaa, sovinistista, epäekologista, militaristista ”suomalaista miestä”. Sillä ei todellakaan ole mitään annettavaa uudelle työväelle.

Kyse on niin sosiaalisesta, kulttuurisesta, taloudellisesta kuin poliittisesta kuilusta vanhan ja uuden työväen välillä. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan sukupolvierosta, vaikka sitä onkin hyväntahtoisesti yritetty nostaa keskeisemmäksi selittäjäksi. Sosiaalisella ja kulttuurisella tasolla kysymys on vihasta, jota porvarillistunut työväki ja keskiluokka tuntee työläisiä kohtaan: prekaareja, naisia ja siirtolaisia kohtaan. Taloudellisella ja poliittisella tasolla kysymys on kahden erilaisen kapitalismin vaiheen välisestä kuilusta ja kahden erilaisen työväestön välisestä perustavasta erosta. Uusi työväki pakenee nimenomaan sitä, mitä vanha työväki koko habituksellaan edustaa.

Fordistisessa tehtaassa ja toisaalta valtion ja kunnan järjestämässä tuotannossa työskentelevä työväki on kasvatettu kansallisvaltiolliseen kapitalismiin. Sen perusasenteena on ollut ”asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat”. Tämä työväki on nähnyt tärkeimmäksi tehtäväkseen tehdä työtä ja tätä kautta rakentaa yhteiskuntaa niin suoraan kuin verovaroin kustannetun tuotannonkin kautta. On selvää, että tämä työväestö on petetty täydellisesti ja hyvinvointivaltion projekti, jolle heidän suhteellisen pieni tulotaso ja korkea verotus on perustettu, on tullut tiensä päähän. Yhteisesti rakennettu ja rahoitettu infrastruktuuri yksityistetään, siis muutetaan yhteisestä pääomasta yksityiseksi pääomaksi. Vanha työväki, joka edelleen on liittynyt tehdasta representoiviin puolueisiin, ei ole kyennyt mitenkään vastustamaan tätä prosessia. Se on hävinnyt yhden kamppailun toisensa jälkeen, jos niitä voi nyt edes sanoa kamppailuiksi.

Vasemmisto ei ole vastustanut kapitalismia ja sen perustoimintoa, lisäarvon tuotantoa, voiton tavoittelua ja keräämistä, tai toimintaa, jonka kautta tämä järjestyy, eli palkkatyötä. Vasemmisto kautta linjan on puolustanut työtä, työtä ja työtä. Se on käynyt ja käy ainoastaan viivytyskamppailua työpaikkojen puolesta. Se ei ole kuitenkaan puolustanut työvoimaa pääomaa vastaan, vaan se on pikemminkin tehnyt kauppaa työvoimalla, jota se valmistaa hyvinvointivaltion instituutioissa: päiväkodeissa, kouluissa, ammattioppilaitoksissa, korkeakouluissa, yliopistoissa. Lähinnä sosiaalidemokraattien johdolla on rakennettu systeemi, jossa korkeasti koulutettu työvoima on hyvinvointivaltion tuote, joka tarjotaan kansainvälisille markkinoille ja suuryrityksille oikeastaan ainoastaan verojen ja sosiaalikustannusten hinnalla.

Keskustelu korkeista työvoimakustannuksista globaalissa kontekstissa on hyvin pitkälle keskustelua verojen ja sosiaaliturvan sekä yhteiskunnallisen infrastruktuurin tasosta. Työvoiman palkkakustannus Suomessa ole mitenkään erityisen korkea, etenkään verrattuna työvoiman korkeaan tuottavuuteen. Vasemmistolle on ollut tärkeää pitää huolta siitä, että nämä rahat saadaan kerättyä, jotta työvoimaa voidaan tuottaa lähes ilmaiseksi yrityksille. Suomalaista huippukoulutettua työvoimaa tuottava yritys Suomi siis toimii yrityksiltä ja työntekijöiltä kerättävällä rahasummalla. Sillä pyritään takaamaan ilmainen koulutus, sosiaali- ja terveyspalvelut, yliopisto ja infrastruktuuri. Näemme jo nyt, että uusliberalistiselle politiikalle eivät riitä mitkään verovarat. Julkinen sektori halutaan muuttaa rahantekokoneeksi, minkä seurauksena niin yliopisto kuin terveydenhuolto muuttuvat yhä enenevissä määrin maksullisiksi.

Tämän vuoksi myös globalisaatio on vasemmistolle ongelma. Ongelmaa ei nähty niin kauan kuin liikuttiin suomalaisten pääomien ja valtion pääomien kontekstissa. Mutta kun liikutaan globaalien pääomien kontekstissa, muuttuu tämä yhtälö vaikeammaksi. Globaaleja pääomia – ja niiden varjolla toimivia suomalaisia vähäisiä pääomia – tulee tyydyttää yhä halvemmalla ja yhä vähemmällä. Huippuosaajia vaaditaan halvalla, eikä siihen valjastettua luokkaan tai säätyyn katsomatonta huippuaivojen seulontamenetelmää, universaalia maksutonta huippukoulutusta, olla valmiita maksamaan. Huippuaivot halutaan saada jalostukseen jo lastentarhassa, minkä vuoksi lasten ja nuorten tarkkailuun on kehitetty todella vastenmielinen seurantajärjestelmä, joka kirjaa ja muistaa jokaisen virheen ja ”häiriön”. Tämä seuranta tapahtuu ”hyväntahtoisten” lastentarhaopettajien ja peruskoulunopettajien myötävaikutuksella, mutta suurimman vastuun tästä uudesta ihmisjalostuksesta kantavat psykologit ja kasvatustieteilijät.

Suomen valtiota on siis johdettu kuten yritystä, ja tämä näkyy myös siinä, että uusimmat työn johtamisen ja työn tehostamisen menetelmät, jotka kohdistuvat suoraan pätkätyösuhteissa toimivan työväen hallintaan, on lanseerattu nimenomaan valtion ja kuntien taholta. Näitä hankkeita ovat olleet muun muassa hoitajien, siivoojien, peruskoulun opettajien ja viimeisenä yliopiston tehostaminen ja ”uusliberalisointi”. Työvoiman tehostamista ja hallintaa on kokeiltu siis juuri niillä aloilla, joilla palkat ovat huonoimmat ja järjestäytyminen hyvinkin heikkoa. Tämä jos mikä kertoo ”valtioyrityksen” syntymästä. ”Vasemmiston” politikointi, joka ei ole kyennyt vastustamaan tätä kehityskulkua, on ollut otollista maaperää uudenlaisen oikeiston nousulle. Koska kansa on työväkeä, kaikkien tulee ottaa osaa työnteon ideologiaan. Tästä vallitsevasta ideologiasta oikeiston ja vasemmiston välillä ei ole mitään näkemyseroa.

Kun eroa etsitään, se kuitenkin löytyy näkemyksestä, jonka mukaan yritykset ja ”rahantekijät” ovat kaiken hyvän lähde yhteiskunnassa. Hyvinvoinnin, materiaalisen ja henkisen, nähdään oikeiston piirissä tapahtuvan yritysten kautta, jotka tekevät rahaa ja tuottavat mahdollisesti palveluita siinä sivussa. Vasemmiston parissa on lähdetty osittain mukaan tähän diskurssiin – mutta valtion ja kuntien nähdään tuottavan ensisijaisesti palveluita ja vasta toissijaisesti rahaa. Tämän on nähty avaavan mahdollisuudet myös työväelle toimia ”yrityksenä”, joka tuottaa palveluita, työtä ja veroja – ja ehkä vielä rahaakin sen lisäksi. Tässä mielessä yhteiskunnan ja yhteisön yksityistäminen ei ole mikään ongelma oikeistolle eikä vasemmistolle – kaikki ovat jälleen samassa veneessä, ja tästä rationalismista ja pragmatismista muodostuu uusi ideologia.

Ainoa ”ongelma” on se, että tässä prosessissa on syntynyt oikeudeton, identiteetitön ja ilman edustusta työmarkkinoilla itseään myyvä luokaton luokka, prekariaatti.

Prekarisaatio on todellinen yhteiskunnallinen siirtymä.

Mitä prekariaatti on? Prekariaatti on nimitys uudelle työvoimalle, joka toimii työmarkkinoilla ilman eturyhmää tai edustusta, suoraan kapitalistiluokan ehdoilla. Olennaista on puolioikeudeton, eräänlainen harmaan työvoiman tila, jossa prekariaatti työskentelee: lyhyet pätkätyösuhteet, työsopimuksia kiertävät palkkaus- ja palkkiojärjestelmät, irtisanomissuojan puute ja niin edelleen. Heillä ei ole myöskään oikeuksia esimerkiksi työterveydenhuoltoon ja niin edelleen. Tästä seuraa niin sanottu työkyvyn yhteiskunta.

Prekaari työvoima tarkoittaa myös niitä kaikkia epämääräisiä työoloja, joihin kunnat, valtio ja koulut ihmisiä pakottavat erilaisten harjoitteluiden, työllistämis- ja työvoimakurssien ja koulutusvelvoitteiden (pakollinen harjoittelu) kautta. Nämä kaikki perustuvat ajatukseen, jonka mukaan ”työelämän” ulkopuolelle ei saa päästää yksiäkään aivoja, sillä työkyky menetetään, jollei sitä päivitetä ja kouluteta jatkuvasti. Samalla tietysti tuotetaan halpatyöreservejä, joiden työehdot ja -palkat eivät kestä minkäänlaista kriittistä tarkastelua. Tämä edistää entisestään AY-liikkeen rappiota.

Työelämä määrittelee kaiken muun elämän tarpeet ja puitteet. Työkyvyn yhteiskunta tarkoittaa juuri tätä: sosiaalistuminen, koulutus, henkilökohtainen terveys (terveysfasismi on suora ilmaus työkyvyn yhteiskunnan noususta), kaikki yksilöllinen kehitys kulkee henkilökohtaisen työkyvyn kautta. Työkyky on portti yhteiskuntaan (koulutus) – siis yhteiskuntaan, joka tarkoittaa käytännössä lisäarvon tuotantoa ja markkinavälitteistä vaihtoa. Tämä koskee kaikkia, sillä niin vammaiset kuin eläkeläisetkin halutaan työllistää. Lyhyesti: työkyky määrittää ihmisen aseman työmarkkinoilla ja siitä pidetään huolta erilaisin laein ja säädöksin – ja niiden ympärille rakennetuin palveluin (esimerkiksi työkykypalvelut, jossa suositaan uudelleenkoulutusta työkyvyttömyyseläkkeen sijaan). Tämä jos mikä on ”arkipäivän fasismia”, elämän eräänlaista läpikotaista valjastamista lisäarvon tuotantoon. Tässä mielessä työtä ei voi paeta koulutukseen, eläkkeelle, vuorotteluvapaalle tai työttömyyteen. Ainoat mahdollisuudet ovat joko tulla hulluksi tai kuolla. Kaikki elämän alueet on valjastettu työelämän palvelukseen.

Uudet ideat ovat jo pitkään tulleet oikeistosta. Vasemmisto on jarruttava ja konservatiivinen voima, koska sillä ei ole mitään muuta politiikkaa kuin saavutettujen etujen puolustaminen (joiden perustat on jo kuitenkin menetetty). Vasemmistolta on unohtunut, että porvarit ja kapitalistit ovat aina olleet todellinen vallankumouksellinen luokka, kuten jo Marx ja Engels asian esittivät Kommunistisen puolueen manifestissa. Jos vasemmisto on pyrkinyt tulemaan vallankumoukselliseksi, niin se on epäonnistunut ja tullut päinvastoin pikkuporvarilliseksi. Eurooppa on läpikotaisin oikeistolaistunut, eikä tämä käänne tule välttämättä loppumaan seuraavien vuosien tai vuosikymmenten aikana. Kyse voi olla vuosikymmenten tai jopa satojen vuosien kaudesta.

Eurooppalainen vasemmisto ei ole kyennyt tekemään mitään oikeistolaistumista, todellisen luokkavallan paluuta vastaan, vaan maa toisensa jälkeen on saanut ja ylläpitänyt oikeistolaisia hallituksia (Suomi, Ruotsi, Tanska, Saksa, Ranska, Italia, Iso-Britannia…)

Kysymys kuuluu: onko Euroopassa yhtäkään vasemmistolaista tai kommunistia, joka uskaltaa nousta syvällisellä tasolla, aidosti tätä kehitystä vastaan. Löytyykö vasemmistolaisia, jotka ovat solidaarisia prekariaatille, siirtolaisille, naisille, maailman köyhille työläisille. Löytyykö vasemmistolaisia, jotka nousevat toimintaan kapitalismia vastaan ilman valtion tai väkivaltakoneistojen (automaattista) tukea? Löytyykö puoluetta, joka uskaltaa vastustaa globaaliin kapitalismiin sidotun valtion toimintalogiikkaa ja kykenee siihen? Löytyykö vasemmiston sisältä tarpeeksi vääntövoimaa, jolla vasemmisto muuttuu jälleen liikkeksi, joka vastaa tämän päivän työvoimaa sen kaikessa moninaisuudessa ja kamppailee sen rinnalla?

Politiikassa ei ole kysymys mistään muusta kuin tämän antagonistisen linjan vetämisestä ja tämän antagonistisen rintaman muodostamisesta – sellaisen vastarinnan luomisesta, joka etsii todellista uudistumista, ei uutta kompromissiratkaisua.

Ja aurinko nousee…

Nuorten sinisilmäiset ymmärtäjät ja auttajat

Viime viikkoina keskustelu kasvavasta nuorisotyöttömyydestä ja sen hoidosta on käynyt kuumana mediassa. Keskusteluun on nopeasti tullut mukaan yhä uusia tahoja. Näyttääkin siltä, että nyt kaikki haluavat yhdessä auttaa nuoria pääsemään irti työttömyyden ikeestä – keinolla millä hyvänsä. Kyse on varmasti poliittisten irtopisteiden kalastelusta, joka on tietenkin järkevää silloin kun media parveilee edestakaisin etsiessään ravintoa ammattikunnalleen. Oletettavasti keskustelu loppuu pian, kun parvi joko hajoaa tai sitten parempi apaja vie parven toisaalle.

Nuorisotyöttömyyteen liittyvässä keskustelussa on tullut esiin myös omituisia näkökantoja, jotka kertovat laajemmin työmarkkinoiden ja niitä koskevan keskustelun kiristymisestä.

Lamasyksynä 2009 15-24 -vuotiaiden ihmisten eli ”nuorten” työttömyys nousi harvinaisen korkealle 21,1 %:n tasolle. Määrä on huomattava, sillä keskimäärin työttömänä on muuten 8,5 % työvoimasta. On kuitenkin muistettava, että tilastot ovat vain tilastoja. Vaikka Suomen tilastokeskukseen voidaan varsin hyvin luottaa, on syytä huomata, että työttömyystilastot tehdään seuraavasti. Työvoimatutkimuksessa haastatellaan kuukausittain n. 10 000 ihmistä puhelimitse. Tämän joukon työllisyys- tai työttömyystilanne määräytyy sen mukaan, kuinka moni haastateltavista on haastatteluviikolla työssä tai työttömänä, tai kertoo ”käyttäneensä vähintään yhtä aktiivista työnhakutapaa viimeisten neljän viikon aikana ja olevansa valmis aloittamaan työn kahden viikon kuluessa.”

Nuoriso on työmarkkinoiden kannalta erittäin heterogeenistä joukkoa, ja nuorten elämää pilkkovat monet pakolliset tilapäisen työttömyyden hetket. Näitä ovat esimerkiksi siirtymä peruskoulusta toisen asteen kouluihin, sekä vastaavasti siirtymä toisen asteen kouluista joko työelämään tai sitten korkeakouluopintoihin. Kun puhutaan nuorisotyöttömyydestä tulisikin siis muistaa, että koko ikäryhmä ei suinkaan ole ammattitaidotonta, vielä opiskelevaa tai opettelevaa joukkoa.  Merkittävä osa nuorista on hankkinut ammattikoulussa tai vastaavassa ammatillisen pätevyyden, useasti työharjoitteluineen, 20-vuotiaaksi tullessaan. Korkeakoulutasoisestakin koulutuksesta nuori ehtii hyvin valmistua ennen kuin 25 ikävuotta tulee täyteen. Tämän lisäksi erityisesti nuorille miehille pakollisia työttömyyskuukausia aiheuttaa asepalvelus / siviilipalvelus, josta harva siirtyy suoraan kouluun tai töihin. Lisäksi erityisesti lukion käyneille on varsin yleistä pitää niin sanottu ”välivuosi”, joka voi kulua osin töissä, osin harrastuksissa, osin pääsykokeisiin lukiessa. Välttämättä opiskelupaikkaa ei saa kovasta työstä huolimatta ensimmäisellä kerralla, minkä vuoksi välivuosia voi tulla yksi tai kaksi. Nuorisotyöttömyys näyttää siksi pysyvästi suuremmalta kuin aikuisväestön työttömyys, sillä toistaiseksi yli 24-vuotiaat ovat todennäköisemmin pysyvässä työsuhteessa.

Nuorten suuria työttömyyslukuja ei kuitenkaan selitä ainoastaan opiskelusta työelämään siirtyminen ja muu ”pakollinen työttömyys”. Nähdäkseni sitä selittää parhaiten prekarisaatio, vaikka tilastoissa tätä ilmiötä ei oteta lainkaan huomioon, sillä sitä on toistaiseksi hyvin vaikea mitata. Nuoret eivät siis elä ainoastaan opiskeluiden ja työelämän välitilassa, vaan he elävät muita ikäkohortteja tyypillisemmin pätkätöiden ja työrupeamien ”jatkuvassa välitilassa”. Vaikka työvoimatutkimus siis tunnistaa, aivan oikein, että nuoret muodostavat merkittävän osan suomalaisesta työvoimasta, ei se tunnista kuitenkaan nuorten työn prekaaria luonnetta. Työvoimatutkimus kyllä tunnistaa kausivaihtelun, siis opintojen päättämisestä aiheutuvan lyhyen suuren työttömyyden piikin, mutta nuorten elämää leimaavaa pätkä ja vuokratyövaltaisuutta se ei vielä tunnista.

Tämä ei tarkoita sitä, että tilastot valehtelisivat, mutta ne eivät kerro koko totuutta. Nuorten työttömien määrä on kasvanut, mutta samalla myös nuorten työskentely pätkä-, tilapäis- ja vuokratöissä on lisääntynyt. Tämän lisäksi työtätekevien opiskelevien nuorten osuus on kasvanut vuodesta 2003 huomattavasti. Nuori voi myös vastata olevansa työtön työnhakija, mutta tehdä silti samalla osa-aikaisuuksia ja pätkätyösuhteita. Toisaalta hän voi olla päätoimisesti opiskelija, mutta tehdä osa-aikaisesti hyvinkin paljon töitä. Se mihin Tilastokeskuksen tulisikin kiinnittää huomiota entistä enemmän, on prekarisaation, työelämän epävarmuuden ja pätkittäisyyden mittaaminen. Nyt vaarana on, että vain tilastoja tuijottamalla nuorten työelämään osallistumisen varsinainen ongelma, nimittäin nuorten käyttö joustavana ja helposti irtisanottavana työvoimareservinä, uhkaa jäädä nuorisotyöttömyyskeskustelussa täysin käymättä.

Tässä valossa onkin erittäin omituista, että nuorisotyöttömyydestä puhuminen on keskittynyt lähinnä nuorten moralisointiin ja syyttelyyn, kuten Aamulehdessä 29.1.2010 julkaistu Riikka Lehtovaaran artikkeli hyvin osoittaa. Lehtovaaran haastattelemien työantajien huoli on varmasti aito, monet nuoret eivät enää sitoudu mihin tahansa työhön millä tahansa ehdoilla – eivät ainakaan mielellään. Varmasti myös nuorten työmotivaatiossa on ongelmia ja nuorilla liian suuria kuvitelmia omista kyvyistään ja taidoistaan. Useasti nuorten ”elämä” on niin sanotusti aivan muualla kuin ”paskaduuneissa” (uskallan käyttää tätä sanaa Vallankumouksen hedelmien rohkaisemana, vaikka Kamarin toimitusjohtajan Tommi Rasilan mukaan sen käytöstä tulisi säätää ”raipparangaistus”). Työnantajien oikullinen käyttäytyminen esimerkiksi laman koittaessa ei lisää sitoutumista työpaikkoihin. Jos nuoret ovat niitä jotka saneerataan ensimmäisenä ulos, on työnantajien turha odottaa motivoitunutta työvoimaa – oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä työstä.

Toinen ydin nuorisotyöttömyyskeskustelussa on ollut pelko nuorten ”syrjäytymisestä”. Edelleen asia on vakava, mutta on sinänsä omituista, että huoli syrjäytymisestä tarkoittaa käytännössä pelkoa siitä, että nuoret eivät osallistu täysimääräisesti palkkatyöhön. Helsingin sanomien julkaiseman oudon Valtiontalouden tarkastusviraston laskelman jokainen ”syrjäytynyt” nuori aiheuttaa 700 000 euron ”menetykset” yhteiskunnalle, 30 000 euroa vuosittain oletetun 40 työvuoden aikana. Yhteiskunnan tarjoamat vaihtoehdot ovat tässä suhteessa hyvin kapeat: joko olet töissä tai opiskelet työtä varten, tai sitten olet syrjäytynyt tai vaarassa syrjäytyä. Mahdollisten syrjäytyjien kyttäämiseksi Ministeri Wallin haluaakin lanseerata lain, joka velvoittaa kunnat tarkkailemaan alle 25-vuotiaita entistä tarkemmin.

Ei tule kiistää sitä, etteikö mielekäs ja kohtuullisella palkalla varustettu työ ole helpoin tapa pitää nuoret, ja aikuiset, kiinni yhteiskunnallisissa toiminnoissa, mutta samalla on jälleen muistettava työmarkkinoiden todellisuus. Jos nuoret saavat lähteä ensimmäisenä ja joustaa niin työehdoissa kuin palkoissa, niin onko tämä nuorten vika tai merkki ”syrjäytymisestä”. Syrjäytyminen on erittäin negatiivinen termi, joka tekee työmarkkinoiden rakenteellisen epävarmuuden ja epätasaisuuden yksilön ongelmaksi. Se mikä nuoria vaivaa on pikemminkin turhautuminen työmarkkinoihin ja yhteiskuntaan, ei niistä syrjäytyminen.

Nuorten käyttämisestä työmarkkinoiden halpatyökastina puhuttiin muutama vuosikymmen sitten McDonaldisaation termillä. Termi oli sinänsä hyvä, että se tavoitti suhteellisen helposti asian ytimen. Nuoret ovat haluttua työvoimaa vastavalmistuneina, ensimmäistä työpaikkaansa hakevina tiedottomina ja osin taidottomina työntekijöinä. Heille voidaan perustellusti maksaa pientä palkkaa ja riittävän selkeällä formaatilla heistä saadaan kuitenkin riittävät ”tehot” irti. McDonaldisaatio tarkoittaa myös sitä, että nuorella ei ole tietyillä aloilla kuin muutama vuosi työaikaa, sillä sen jälkeen uusi sukupolvi tulee syrjäyttämään ”vanhukset”.

McDonaldisaation tunnusomainen piirre oli kuitenkin ajatus välitilasta ja tilapäisyydestä, jonka ajateltiin katkeavan jossain vaiheessa. Ilmiö on sittemmin muuttunut ja McDonaldisaatiosta on tullut pysyvää, kuten esimerkiksi Barbara Ehrenreichin klassikko Nickel and Dimed osoittaa. Paskaduunit ja paskapalkat ovat osa yhä suuremman väestönosan arkea, palveluvetoisessa taloudessa palkkojen ja työehtojen pitäminen heikkoina on edellytys yrityksen kilpailukyvylle. 2010-luvulla McDonaldisaatiosta on tullut prekarisaatiota, pysyvää työmarkkinoiden epävarmuutta, pysyvää ja laajamittaista työnantajamaksujen yms. työnantajan velvollisuuksien kiertoa, pysyvää pätkittäisyyttä, tilapäisyyttä, joustoa ja työelämän harmaata sektoria.

Tässä kehyksessä myös työttömyys on muuttanut luonnettaan huomattavasti. Yhtäältä laajasta ja rakenteellista työttömyydestä on tullut 1980-luvun jälkeen pysyvä olotila länsimaissa. Tietyillä aloilla ja alueilla voitaisiinkin puhua jo pätkätyöttömyydestä, eikä pätkätyöllisyydestä. Se, mitä työpätkät jaksottavat ja rikkovat on työttömyys, joka on kuitenkin samalla myös ihmisten elämää – osalla ”täysipainoista”, osalla ei, mutta elämää joka tapauksessa. Erityisesti työttömyys on vaivannut kouluttamattomia ikääntyneitä ihmisiä, joilla ei ole haluja, eikä osalla kykyjäkään, kouluttautua uudelleen ja muuttaa työn perässä. Vähenevän työn länsimaailmassa, tehdastuotannon supistumisen seurauksena, työpaikkoja on ollut yhä vähemmän tarjolla myös nuorille kouluttamattomille ihmisille. Työttömyys ja köyhyys ovatkin siinä mielessä hankalia yhteiskunnallisia ilmiötä, että ne ovat vahvasti alueellisia ja sosiaalisia. Köyhyys kasaantuu tiettyihin paikkoihin ja tiettyihin ihmisryhmiin. Kun onnistunut työperäinen sosiaalinen liikkuvuus ja alueellinen muuttoliike eivät ole enää niin voimakkaita kuin ne olivat esimerkiksi 1960-luvulla, ja kun tietyt vetovoimaiset metropolit ovat kokeneet työvoiman frustraatiopisteen jo aikoja sitten, on selvää, että työttömät väestönosat on yhä vaikeampaa tuoda mukaan työelämään. ”Lähiöongelma”, joka on tuttu esimerkiksi Ranskasta, on nuorisotyöttömyyskeskustelun ytimessä koko Euroopassa.

Tämän vuoksi nuorisotyöttömyydessä ja ”syrjäytymisessä” on kyse huomattavan suurista yhteiskunnallisista asioista, ei yksilöihin liittyvistä ongelmista. Työnantajien ja useiden sinisilmäisten ”auttajien” ja ”ymmärtäjien” agendana ja retoriikkana ovat toimineet näkemykset, joiden mukaan on tärkeää tuoda jokainen nuori tai ”syrjäytymisvaarassa oleva” mukaan yhteiskuntaan keinolla millä hyvänsä. Työnantajat ovat onnistuneet harvinaisen hyvin tuottamaan tämän näkökulman, jonka mukaan osa nuorista on lähestulkoon kelvotonta työelämään ja siksi mahdotonta palkata. Työantajat saattavat valittaa myös koulutuksen laadusta, huume- ja päihdeongelmista, motivaatiosta ja niin edelleen.

Tämän vuoksi työnantajat ovat vaatineet, myös Suomessa, valtiota tukemaan nuorten työllistämistä entistä hanakammin. Tämä tarkoittaa suoria tukia nuoria palkkaaville yrityksille, oppisopimus-, harjoittelu- yms. mahdollisuuksia. Suomessa on lisäksi varsin yleistä, että nuoret tekevät töitä yrityksissä, kunnilla ja valtiolla niin sanotulla työmarkkinatuella, joka vastaa rahallisesti peruspäivärahaa. Lisäksi nuoret opiskelijat muodostavat laajan halpatyöresurssin yrityksille erilaisten pakollisten harjoitteluiden kautta, joiden osuus esimerkiksi ammattikorkeakoulussa saattaa olla jopa ¼ vaadittavista opinnoista.

Kun otetaan huomioon ne kaikki kompensaatiot, tukitoimet ja ilmaiset tai puoli-ilmaiset työt, joita nuoret jo nyt tekevät yhteiskunnan hyväksi yrityksille ja muille työnantajille, tuntuu varsin kohtuuttomalta, että nuorten tulisi vielä entisestään joustaa työehdoissa ja palkoissa. Nämä ovat olleet kuitenkin niin Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) kuin ministeri Pekkarisen tavoitteina. Jos asiaa katsotaan puhtaasti työmarkkinoiden kannalta, niin vaikuttaa ilmeiseltä, että nuorisotyöttömyyttä koskevaa poliittista keskustelua käytetään keppihevosena, jolla työnteon ehtoja ja palkkoja pyritään laskemaan laajemminkin. Nuoriso kun muodostaa joustavana ja osaavana (koulutettuna tai kouluttautuvana) työvoimaresurssina oivallisen heterogeenisen elementin, jonka avulla järjestäytyneen työvoiman neuvoteltuja tuloksia häiritään ja rikotaan. Samalla kun yhä halvempi nuorisotyövoima luo paineita laskea myös ”aikuisväestön” palkkoja, opettaa pätkittäinen ja huonoin työehdoin tehty työ nuoria täysin uuteen ”työnkuvaan”, kuten Aamulehden artikkelista käy ilmi. Kun soppaan lisätään vielä se tosiasia, että oikeistohallituksen tavoitteena on nostaa eläkeikää samaan aikaan, kun se pyrkii patistamaan nuoret yhä kiivaammin töihin hinnalla millä hyvänsä, muuttuu yhtälö varsin kummalliseksi. Useat nuoret sukupolvet kun ovat odottaneet suurten ikäluokkien eläköitymistä toivoen, että vapautuvat työpaikat toisivat viimein jotain vakautta ja pysyvyyttä pätkätyösukupolvien elämään. Nyt työttömyyttä lisääviä elementtejä siis pikemminkin lisätään kuin vähennetään eläkeikää nostamalla.

Tämän vuoksi on erittäin kummallista, että 2.3.2010 poliittiset nuorisojärjestöt julkaisivat yhteisen kannanoton, jossa he haluavat käydä yhdessä tuumin nuorisotyöttömyyden kimppuun. Ainoastaan Vasemmistonuoret sanoutuivat suoraselkäisesti irti tästä ”avauksesta”, jonka tavoitteena on mm. seuraavaa:

”Nuorisosopimuksen sisältämiä keinoja voisivat olla muun muassa nuorille suunnattujen työ- ja harjoittelupaikkojen lisääminen, nuorten yrityshautomoiden avustaminen, oppisopimuskoulutuksen tuntuva lisääminen, nuoria aktivoiva työttömyysturva, etsivän nuorisotyön laajentaminen, korkeakoulujen pääsykoejärjestelmän yksinkertaistaminen ja opintotuen muuttaminen täysipäiväisen opiskelun mahdollistavaksi.”

Samankaltaisia konsteja ehdottaa Jyväskyläläinen nuori vihreä poliitikko Touko Aalto mielipidekirjoituksessaan:

”Nykytilanteessa ammatillisen peruskoulutuksen opiskelupaikkojen lisäys, etsivän nuorisotyön tehostaminen sekä viranomaisyhteistyön tiivistäminen nuorisolakilisäyksillä [eli alle 25 –vuotiaiden kyttäämisellä] olivat hyviä signaaleita. Muita hyviä merkkejä ovat olleet lisäkoulutus – ja työharjoittelumahdollisuuksien ja tukityöllistämistä painottavien näkemysten lisääntyminen sekä korkeakoulujen tukeminen omien opiskelijoiden työllistämiseen tutkimus- ja tuotekehittelytyössä. Valtion pitäisi tällä hetkellä tukea pientä ja keskisuurta yritystoimintaa ja kolmatta sektoria lisäämällä nuorten työntekijöiden palkkatukea sekä panostaa tuntuvasti etenkin oppisopimuskoulutukseen.”

Nämä konstit ovat pääosin vanhoja, jo käytössä olevia käytänteitä ja linjauksia. Uuttakin on mukana, tässä tapauksessa erityisesti se, että nyt myös nuoret on saatu yhdessä tuumin vaatimaan näitä toimia – jotka eivät kuitenkaan mitenkään edesauta nuorisotyöttömyyden todellista vähentämistä. Näillä konsteilla luodaan sen sijaan entistä enemmän ja yhä tarkemmin kontrolloitua prekaaria työvoimaa, nuoria jotka kiertävät harjoittelupaikkojen, pätkätöiden, opiskelujen ja työttömyyden jatkuvassa välimaastossa. Näillä konsteilla siis rakennetaan tulevaisuuden sekavaa työvoimaa, joka ei tiedä mihin kiinnittyä, kehen luottaa ja kenen joukoissa seisoa. Kenen etuja tämä sekava työjoukko ajaa? Selvää on se, että ei ainakaan omaansa, eikä tulevaisuuden nuorten sukupolvien. Poliittisten nuorisojärjestöjen harkintakykyä on todella ihmeteltävä, sillä poliittisten irtopisteiden kerääminen on harvoin näin ristiriitaista ja vahingollista niille, joita nämä hyväntahdon lähettiläät haluavat ”auttaa”.

Fernando León de Aranoan elokuvassa Los lunes al sol (”Maanantait auringossa”) pohjoisespanjalaiset telakkatyöläiset yrittävät selviytyä päivästä toiseen työttömyyden, köyhyyden ja mahdottomaksi osoittautuvan työnhaun lomassa säilyttäen itsekunnioituksensa ja omanarvontuntonsa. Muisto yhteisestä työtaistelusta on katkera, sillä osa työntekijöistä petti yhteisen rintaman ratkaisevalla hetkellä, eivätkä työttömät kykene vaatimaan yhdessä tuumin mitään. Kun kantakapakan ja toveripiirin alkoholisoitunein mies kuolee, saavat nämä muutamat työmarkkinoille tarpeettomat miehet pompottelusta tarpeekseen. He ottavat yöllä haltuunsa laivan joka kuljettaa työntekijöitä kaupunkiin. Tarkoituksena on heittää toverin tuhkat mereen, mutta tuhkauurna unohtuu baariin. Aamun koittaessa miehet istuvat symbolisesti nimetyn ”Mama España” -laivan kannella ja ottavat aurinkoa. Rannalta kantautuvat ”kunnon ihmisten” huoli myöhästymisestä ja yhä useammat sireenit, jotka kertovat siitä, että työttömien vastalause yhteiskunnalle ei tule päättymään sovitteluratkaisuun. Tästä huolimatta jotain on tapahtunut, yhteiskunnan syrjimät ja hylkimät ovat nousseet tapahtumisen keskiöön. Aamu koittaa ja nousee viimein työttömille.

Lähteet:

Ehrenreich, Barbara 2002: Nickel and Dimed. On (Not) Getting By in America. Metropolitan / Owl Books. New York.
Aalto, Touko 2010: Työmarkkinoiden oireet ja ongelmat. Keskisuomalainen 30.1.2010. URL: http://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitukset/ty%C3%B6markkinoiden-oireet-ja-ongelmat/527716
Lapeyronnie, Didier 2008: Ghetto urbain. Ségrégation, violence, pauvreté en France aujourd’hui. Robert Laffont. Paris.
Lehtovaara, Riikka 2010: Laman uhreja vai laiskureita? Aamulehti 29.1.2010. URL: http://www.aamulehti.fi/sunnuntai/teema/asiat_paajutut/9738141.shtml
Liiten, Marjukka 2010: Ministeri Wallin julisti nuorison pelastamiseen tähtäävät lakipykälät ”Yhtäkään nuorta ei jätetä”. Helsingin Sanomat 5.2.2010.
Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi: Poliittiset nuoriso- ja opiskelijajärjestöt: Nuorisosopimuksen valmistelu aloitettava. URL: 
http://www.alli.fi/sivu.php?artikkeli_id=5153
Vasemmistonuoret: Pakko- ja ilmaistyö ei ratkaise nuorisotyöttömyyttä. URL: http://www.vasemmistonuoret.fi/?/site/vasemmistonuoret_pakko_ja_ilmaistyoe_ei_ratkaise_nuorisotyoettoemyyttae/
Tilastot:

Tilastokeskus, työvoimatutkimus:

http://www.stat.fi/til/tyti/index.html

http://www.stat.fi/artikkelit/2009/art_2009-02-24_001.html

http://www.tem.fi/index.phtml?94233_m=94303&s=3141

 

Vasemmisto tarvitsee puoluepoliittista aktivismia

Vasemmiston tila käy kuukausi kuukaudelta huonommaksi. Viimeiset uutiset sosiaalidemokratian tappioista tulevat Saksasta ja Portugalissa. Saksassa tilanne on suorastaan katastrofaalinen, Portugalissakin vasemmisto otti ainoastaan torjuntavoiton. Britanniassa Labour rämpii pohjamudissa.

Toisaalta samalla on kuulunut myös positiivisempia uutisia. Sosiaalidemokraateista vasemmalla oleva poliittinen toiminta on nostanut päätään niin Saksassa, Ranskassa kuin myös Suomessa. Vaikka vasemmisto onkin edelleen hajaannuksessa ja sekaisin, on sosiaalidemokratian kyvyttömyys ja vihreiden lyhytnäköinen oikeistopolitikointi saanut aikaan uutta liikettä vasemmistossa.

Suomessa vasemmiston julistetaan viikoittain olevan jämähtänyt savupiipputeollisuuteen, jonka kerrotaan olevan menneen maailman toimintaa. Vaikka Suomen teollisuuden rakennemuutos ei olekaan välttämättä niin radikaali kuin kyynisimmät visionäärit ovat antaneet ymmärtää, on oikeistolehdistön solvauksissa perää. Vasemmisto ei ole kyennyt uudistumaan ja sen kannatuspohja on liian tiukasti profiloitunut teollisuuden palkkatyöläisiin. Oikeistolehdistön herjat ovat tosin peräisin ainoalta suomalaista politiikkaa ravistelleelta liikkeeltä, prekariaatilta. Oikeiston ja prekariaatin tavoitteet ovat kuitenkin täysin vastakkaiset, minkä etenkin oikeisto varsin hyvin tietää.

Prekariaatin piiristä noussutta analyysia uuden työn ja talouden tilasta ei ole kuitenkaan otettu vastaan juuri lainkaan vasemmistossa. Vasemmistolle on ollut erinomaisen vaikeaa ymmärtää niitä reunaehtoja, joiden määrittelemänä politiikkaa ja taloutta on niin Suomessa kuin Euroopassa harjoitettava. Yhtä vaikeaa vasemmistolle on ollut myös ymmärtää ekologisen katastrofin syvyyttä ja niitä poliittisia linjauksia, joita tästä seuraa. Ei vain savupiipputeollisuutta, vaan myös kulutusta on rajoitettava tulevaisuudessa huomattavasti.

Tällä hetkellä suomalaisen duunarin elintasoa ei pidetä suinkaan yllä suomalaisella työllä, vaan kiinalaisella, intialaisella ja taiwanilaisella halpatyövoimalla. Suomalaisen työläisen kulutusjuhlan on loputtava. Tämä on ainoa sanoma mitä vasemmisto voi kannattajilleen kertoa, eikä tämä viesti puolestaan ole omiaan houkuttelemaan ostamalla itsensä tyytyväisenä pitävää duunaria.

Vasemmiston olisi siis ehdottomasti ajettava ekologista rakennemuutosta, joka tarkoittaisi suomalaisen työn elvyttämistä tehtaiden ulkopuolella. Sellaista elämänmuodon luomista, joka perustuu ihmisten kekseliääseen ja solidaariseen yhteistoimintaan, jonka tavoitteena on elämän perusedellytysten, tasa-arvon ja hyvinvoinnin turvaaminen pitkäaikaisessa taloudellisessa laskutendenssissä. Toisin sanottuna vasemmiston tulisi satsata laatuun, ei määrään. Palkkatyön tekeminen, siis oman työn myyminen rahaa vastaan ei ole tulevaisuuden yhteiskunnan ainoa tukijalka. Tarvitaan vertaistuotantoa ja vertaistaloutta (ns. commonseja), jonka avulla voidaan luoda aidosti ihmisten hyvinvointia parantavia yhteishyödykkeitä. [1]

Mutta tämän lisäksi vasemmistolta on unohtunut myös tärkein ja perustavin asia, jonka mukana siltä puuttuu kaikki. Vasemmisto näyttää unohtaneen täysin juurensa poliittisena liikkeenä, joka kamppaili vapautuakseen työstä, kuin myös autonomisen ja omaehtoisen yhteiskunnan luomiseksi, naisten vapauttamiseksi patriarkaalisesta järjestelmästä ja niin edelleen.

On selvää, että puoluepolitiikan ja aktivismin välillä on aina tietty ristiriita ja ero, jonka tulisi kuitenkin olla liikkeen moottori, ei sen jarru. Tällä hetkellä puoluepolitiikan kangistuneet toimintatavat ainoastaan rajoittavat liikkeen uudistumista ja uhkaavat jo samalla koko vasemmiston säilymistä. Vasemmiston olisi ehdottomasti keksittävä tuo moottori uudelleen, mutta se ei voi tapahtua ilman puoluepoliittisen aktivismin uutta syntymää.

Katsotaan lyhyesti suomalaisen puolueiden historiaa puoluepoliittisen aktivismin näkökulmasta. Aloitetaan Kokoomuksesta. Kokoomuksen taustalla on itse asiassa hyvin radikaali fennomaaninen ja suomettarelainen liike, joka ei kaihtanut mitään 1900-luvun taitteen aktivismin keinoja kasvatuksesta aseisiin ja pahoinpitelyihin.

Sama pätee Keskustaan. Keskustan juuret ovat Suomen Maalaisväestön liitossa ja Nuorsuomalaisessa Maalaisliitossa, josta myöhemmin muodostui Maalaisliitto. Keskustankin historia on täynnä alkiolaista kamppailua, torpparien ja pienviljelijöiden puolustamista, sekä osuuskauppaliikettä. Keskustaa ei olisi olemassa ilman alkuaikojen radikaaleja aktivisteja, jotka eivät myöskään koskaan ole kaihtaneet keinoja.

Suomen sosiaalidemokraattinen puolue perustuu puolestaan 1800-luvun lopulla koko Eurooppaa ravistelleeseen vallankumoukselliseen liikkeeseen, sosialismiin. Vaikka Sosiaalidemokraatit ovat olleet Suomessa alusta saakka hieman ymmällä poliittisen teorian ja poliittisen käytännön elimellisestä suhteesta, onnistui se kuitenkin nousemaan vuoden 1905 suurlakon jälkeen Suomen suurimmaksi puolueeksi ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Porvarillinen repressio teki kuitenkin tyhjäksi Sosiaalidemokraattien vallankäytön eduskunnassa, eivätkä tavoitellut uudistukset edistyneet. Vuoden 1916 vaalien sosialistisen enemmistön seurauksena oli sisällissota, jossa radikalisoituneet vasemmistolaiset kuitenkin lyötiin. Sosiaalidemokraatit eivät tosin tuolloinkaan tukeneet täysin vallankumouksellisia ryhmittymiä, vaan sotkivat omalta osaltaan vasemmiston rivejä – porvareiden eduksi.

1900-luku on täynnä poliittisia liikkeitä, joista ikävimpiä ovat 1930-luvun äärioikeistolainen liikehdintä ja esimerkiksi Isänmaallinen kansanliike. Toisen maailmansodan jälkeen poliittinen kenttä vapautui, kun oikeistolainen repressio päättyi ja vasemmistolainen liikehdintä sai lisää tilaa, myös keskustalaisen presidentin Urho Kekkosen toiminnan seurauksena. Sosiaalidemokraatit ottivat hegemonisen asemansa vähitellen, mutta 1970-luvun vasemmistoradikalismi synnytti myös paljon erilaisia ituja uusille vasemmistolaisille liikkeille.

1980-luvulla poliittinen kenttä oli jälleen murroksessa Kekkosen kuoltua ja Keskustan oikeistosiiven vahvistuttua. Myös Kokoomus alkoi saada kannatusta pitkän aallonpohjan jälkeen. 1980-luvun varsinainen uusi poliittinen ilmiö on kuitenkin Vihreät. Kuten aikaisemmatkin puolueet, myös Vihreät syntyi tiukan linjan aktivismista ja liikehdinnästä, jossa asia ajoi poliittinen pelin edelle. Vihreän puolueen historia on erittäin mielenkiintoinen juuri siinä mielessä, kuinka nopeasti varsin tiukkalinjaisesta ja peräänantamattomasta poliittisesta aktivismista siirryttiin puoluepoliittisen kannatuksen varjelemiseen, hallituspokkurointiin ja poliittiseen peliin, jonka seuraukset eivät voi olla muuta kuin negatiivisia – niin puolueelle kuin vihreälle liikkeelle.

1990-luku ja 2000-luku ovat tuoneet mukanaan huomattavan määrän uusia ja yhden asian liikkeitä, jotka eivät kuitenkaan ole vielä selkeästi kanavoituneet mihinkään poliittiseen puolueeseen. Uusille poliittisille liikkeille onkin ollut tyypillistä projektiluontoisuus, erittäin radikaalit toimintatavat ja puoluepolitiikan vältteleminen. Eläinoikeusliike on näistä liikkeistä varmastikin paras esimerkki, mutta tulee muistaa, että uusien liikkeiden kirjo ja poliittiset painotukset ovat olleet monipuolisia. Etenkin 1990-luvun liikkeet olivat kuitenkin enemmän moraalisia protestiliikkeitä, kuin taloudellispoliittisia liikkeitä.

Myös niin sanottu globalisaation vastainen liike – vaikka nimi on todella harhaanjohtava – perustui pitkälle moraalisiin argumentteihin ja arvopuheeseen ilman materialismia. Selkeää poliittista agendaa, joka olisi tuonut yhteen ekologiset, ympäristölliset ja taloudelliset ohjelmat, ei yrityksistä huolimatta muotoutunut. Siksi monet 1990-luvun suuret poliittiset liikkeet kuten Attac ovat toistuvasti epäonnistuneet pyrkimyksissään. Niiltä on puuttunut selkeä ja tiukka poliittinen linja, niiden aktivismin ja radikaaliuden taso on ollut liian kevyt. Sama kevytaktivismi on liukunut myös vihreisiin, ja näistä poliittisista liikkeistä on tullutkin enemmän korkeakoulutetun väestönosan verkostoitumisfoorumeita, kuin vallitsevaa poliittista järjestystä uhkaavia poliittisia voimia.

2000-luvun alussa Euroopan laajuisesti päätään nostava prekariaatti-liike on kuitenkin ollut orientaatioltaan toisenlainen. Sen taustalla vaikuttivat 1990-luvun aktivistit, jotka olivat löytäneet kuitenkin punaisen langan moraalisen protestin sijaan. Prekariaatti profiloitui selkeästi työväenliikkeeksi, pätkätöiden ja epävarmassa asemassa olevien ihmisten luokattomaksi luokaksi. Prekariaatti toi politiikan näyttämölle uudet järjestäytyneemmät massamielenosoitukset, poliittisen liikkeen uhkan, mutta myös poliittisen teorian ymmärtämyksen ja älyllisen aktivismin vaatimuksen. Prekariaatille ei riittänyt pelkkä moraalinen pahoinvointi, vaan se halusi tehdä myös poliittista ja taloudellista analyysia, jonka perustalta liike kykenisi ponnistamaan.

Vaikka prekariaatti-liikeen aallon harja saavutettiinkin Suomessa vuosina 2006 ja 2007, on liikkeen analyysi ja poliittinen linja edelleen poliittista kenttää määrittävä. [2] Uuden työn ja talouden kysymykset, kysymykset pätkätöiden ja yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta epävarmistumisesta, kysymykset ekologisesti kestävästä taloudesta ja naisten työn asemasta tietoyhteiskunnassa ovat kaikki poliittisen keskustelun ytimessä. Ainoa asia joka tältä poliittiselta liikehdinnältä ja aktivismilta puuttuu, on liikkeen puoluepoliittinen ulottuvuus.

1990-luvun radikaalille aktivismille puoluepoliittinen vaikutuskanava – sikäli kuin puoluepolitiikkaa haluttiin ollenkaan harjoittaa – oli itsestään selvästi Vihreät. Vihreään puolueeseen yritettiin vaikuttaa sisäisten kanavien kautta ja puolueeseen liittyi myös nuoria aktivisteja, joista sittemmin on tullut enemmän tai vähemmän varteenotettavia poliitikkoja.

Vihreissä tapahtui kuitenkin 2000-luvun alkupuolelta lähtien käänne oikeistolaiseen suuntaan, minkä seurauksena aktivistien ja radikaalien asema puolueessa hankaloitui. Vihreät ovatkin selvästi kääntäneet puolueena selkänsä aktivismille ja vasemmistolle – siis lyhyesti sanottuna prekariaatille. Osoitukset tästä saatiin vuoden 2006 Euromaydayn jälkimainingeissa, jolloin Vihreät sanoutuivat paniikinomaisesti irti prekariaatista – mikä oli kenties suurin Vihreiden poliittinen virhe kautta historian.

Vasemmistopuolueissa prekariaatin vastaanotto on ollut myös nihkeä, eivätkä ammattiliitot ole ymmärtäneet juuri mitään siitä, mitä prekariaatti on protesteissaan ja analyyseissaan ajanut. Vähitellen vasemmiston on kuitenkin ollut pakko alkaa kuunnella prekariaatin, siis uuden työväenliikkeen ääntä. Pientä avautumista on tapahtunut niin Sosiaalidemokraattien kuin Vasemmistoliitonkin parissa. Viimeisimpänä osoituksena muutoksesta vasemmiston linjassa on toiminut Paavo Arhinmäen valinta Vasemmistoliiton johtoon. Prekariaatti, toisin sanottuna vihreävasemmistolainen työväenliike odottaa paljon Arhinmäeltä, mutta vielä nämä odotukset eivät ole saaneet tarvittavaa vastakaikua.

Se mitä vasemmisto tarvitsee nyt, on avautuma uudenlaiselle puoluepoliittiselle aktivismille. Vihreässä vasemmistokentässä on nyt selvästi käynnissä liikehdintä, jossa etsitään uutta kotia radikaalille poliittiselle liikkeelle ja toiminnalle. Tämä poliittinen liike sitoo yhteen uudella tavalla 1990-luvun ekologista ja moraalista protestia, pätkätyökeskustelun herättämää työväestöä ja alempaa keskiluokkaa, sekä 2000-luvun orastavaa aktivismin muotoa, joka toimii pääsääntöisesti tietoyhteiskunnan, internetin ja sosiaalisten medioiden välityksellä. Prekariaatti on selvästikin se poliittinen liike, joka toi tämän uuden poliittisen konstellaation tai sommitelman mahdolliseksi, mutta prekariaatti ei ole se liike, joka kykenee muodostamaan tästä epämääräisestä liikkeestä uuden, varteenotettavan poliittisen voiman.

Poliittinen liike ja aktivismi tarvitsee aina puoluepoliittista tukea ja kotia, sen ovat 1990-luvun epäonnistuneet protestit osoittaneet. Tarvitaan siis toisaalta ihmisiä, jotka ovat valmiita toimimaan ja ajattelemaan itse asiaa, ilman kiinnostusta puoluepoliittisiin käytäntöihin, yhteiskunnan hyväksyttyihin pelisääntöihin ja kannattajakunnan miellyttämiseen. Toisaalta tarvitaan myös puoluepoliittisen toiminnan osaavaa väkeä, jotka osaavat kanavoida toimintaan rahaa ja käyttää valtaa myös sellaisilla foorumeilla, joille aktivisteilla ei ole mitään asiaa. Katu-uskottavuuden lisäksi tarvitaan siis myös uskottavuutta äänestäjien silmissä, tekoja poliittisilla areenoilla kuten kunnanvaltuustoissa ja eduskunnassa.

Kun 2010-luvun poliittinen liikehdintä etsii kotiaan, olisi vasemmiston nähtävä siinä viimeinen tilaisuutensa. Jos vasemmisto ei avaa oviaan, niin julkisesti kuin myös aidosti kulissien takana, on vasemmiston taru valitettavasti ohi. Tällähetkellä vasemmistoa kykenevät uudistamaan ja vahvistamaan ainoastaan voimat, jotka tulevat muodollisesti sen ulkopuolelta. Niin Vihreistä, kuin myös etenkin aikaisemmin puoluepolitiikkaa karttaneista aktivisteista, on selvästi käynnissä liike kohti vasemmistoa. Viimeistään nyt on puolueen tartuttava tilaisuuteen. Aktivistien puolella toimintakaavaksi ei riitä enää ainoastaan Thomas Wallgrenin hyvä neuvo [3], jonka mukaan aktivistien olisi liityttävä itselleen vähiten vastenmieliseen puolueeseen. Aktivistien, nuorten ja vanhojen, on alettava ymmärtää myös puoluepolitiikan todelliset mahdollisuudet ja käytettävä voimavarojaan puoluepoliittisen toiminnan tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Samalla aktivistien ei tule liittyä sattumanvaraisesti mihin tahansa puolueeseen, vaan keskittää voimat todellisen murroksen aikaansaamiseksi.

Vain puoluepoliittisen aktivismin kautta ovat ylitettävissä ne poliittiset umpikujat ja niiden fataalit yhteiskunnallis-taloudelliset vaikutukset, joihin oikeistohegemonia on koko Eurooppaa viemässä. Vasemmiston on alettava jälleen voittaa kamppailuja, mutta tämä ei onnistu ilman konkreettista vastakkainasettelua. Aktivistien ja uuden työväenliikkeen yhteistyön kautta näitä kamppailuja on tiedossa, mutta ne ovat myös voitettavissa.

Uudenlainen joukkovoima, joka ei perustu enää vain yhteiseen asemaan työvoimana vaan myös yhteiseen maailmaan verkottuneena, solidaarisena ja samoista ekologisista ja elämänlaadullisista ongelmista kärsivänä moneutena, voi saada aikaa todellisia muutoksia ja siirtymiä niin poliittisessa kentässä. Tämän lisäksi tarvitaan konkreettisia muutoksia myös yhteiskunnallisissa käytännöissä. Tavoitteet ovat siis hyvin konkreettisia ja arkisia, mutta niitä ei voida toteuttaa ilman syvällistä analyysia ja teoreettista ulottuvuutta. Uusi vasemmistolainen puoluepolittinen aktivismi – joka on yhtä aikaa käytännöllinen ja teoreettinen – ei ole vain mahdollisuus, vaan se on selkeä kutsu ja ratkaisu niille, jotka miettivät mitä on tehtävä. Ihmisen osana on luoda ja tehdä maailma yhä uudelleen. Se on myös puoluepoliittisen aktivismin tehtävä. Taistelua on käytävä nyt, ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

Viitteet:

 

[1] Katso Tero Toivasen erinomainen artikkeli vertaistuotannosta ja commonseista Verkkolehti Revalvaatiosta.

[2] Näin on tapahtunut erityisesti Anna-Reetta Korhosen, Jukka Peltokosken, Miika Saukkosen kirjoittaman erinomaisen Paskaduuneista barrikadeille -teoksen (Into 2009) ansiosta.

[3] Katso Wallgrenin artikkeli ”Mahdottoman mahdollisuus” teoksesta Kuusela & Rönkkö (toim.) 2008: Puolueiden kriisi. Into 2009.

Valkoisen työläismiehen taakka

Veera Luoma-Aho kirjoitti sunnuntai 2.6.2009 Helsingin Sanomissa kahden aukeaman verran Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten välisestä äänestäjäkuntaa koskevasta kamppailusta otsikolla ”Työmiehen ääni”. Samaa probleemaa pohti edelleen Tuomas Nevanlinna keskiviikkona 1.7.2009 Helsingin Sanomien kolumnissa teemalla ”Perusvasemmistolaiset”. Molemmat kirjoitukset ovat hyviä analyysejä vasemmiston tilasta ja aukaisevat vasemmiston sotkua tavalla, jota vasemmistolaisen keskustelun olisi jatkossakin hyvä seurailla. Samalla ne molemmat kuitenkin ottavat lähtökohdakseen jokseenkin oudon käsityksen vasemmistosta lähtemällä kytkemään vasemmistoa Perussuomalaisiin.

Perussuomalaisten ja vasemmiston yhteyksiä ei tule kieltää, mutta yhteinen pohja on lopulta hyvin kapea. Siksi onkin syytä tarkastella, miltä pohjalta vasemmiston ja Perussuomalaisten yhteisen piirteet ponnistavat.

 ***

Jos vasemmiston tilaa viime vuosikymmenen aikana haluaa kuvailla lyhyesti, niin sitä kuvannee parhaiten suomenkielen ilmaisuvoimainen termi ”hukassa”. Hukka on ensiksikin paikka, jossa jokin asia on (tuon asian olemassaolo siis tiedetään), mutta tarkkaa sijaintia ei tunneta. Hukkaan joutuminen ei ole yleensä vakavaa, sillä usein asian tai tavaran hukkuminen johtuu oman toiminnan epärationaalisuudesta – tai sitten liiasta rationaalisuudesta. Esimeriksi kotiavaimen voi hukata joko unohtamalla sen kaupan kassalle, tiputtamalla sen vahingossa taskusta tai sitten kätkemällä se liian hyvin matkatavaroiden joukkoon esimerkiksi ulkomaanmatkan ajaksi.

Tavaroiden ja asioiden hukkaan joutumista ehkäistään ennalta turvautumalla asioiden kohtuulliseen järjestykseen, esimerkiksi säilyttämällä avaimia aina kotona ollessa avainkulhossa tai -naulassa, joka on sijoitettu näkyvälle ja helpolle paikalle kulkureitin varrelle. Useimmat myös säilyttävät avaimia aina tietyssä taskussa, paitsi humalassa, jolloin he saattavat kätkeä avaimen vaikkapa käsilaukun sisätaskuun, minkä johdosta avaimia ei kriittisellä hetkellä löydykään. Yleensä hukatut asiat tai tavarat löytyvät yksinkertaisesti seuraamalla omia jälkiä taaksepäin. Kadotettu avain, tunne, mielentila tai ystävä löytyy useimmiten jäljittämällä taaksepäin oman mielen harharetkiä.

Hukalla on myös toinen merkitys, nimittäin se toimii sanan ”susi” synonyyminä. Tämä mielleyhtymä antaa hukkaamiselle vaarallisemman kaiun, sillä hukkaan joutunut ihminen, esimerkiksi lapsi, voi olla todella hävinnyt ja kadonnut lopullisesti. Laajennettuna hukka viittaa metsään ja kuvaa ihmisen eron tekevää ja etäisyyden pitävää suhdetta luontoon. Sanonta ”hukka perii” ilmaisee vaaraa, joka viittaa eksistenssin häviämiseen. Yleensä hukan suuhun joutumisella pelotellaan lapsia ja fraasi esitetään joko-tai tilanteena: jos et tee näin ja näin, sinut hukka perii.

Vasemmiston on todettu olevan hukassa niin älymystön, puolueväen kuin kannattajien taholta. Vuonna 2008 julkaista teos Vasemmisto etsii työtä kiteytti jo nimessään paljon siitä, mistä vasemmiston kriisissä on kysymys. Vasemmisto on hukannut itsensä hävitettyään työn moniulotteisen käsitteen ja päätyessään hokemaan yksioikoisesti työn pelastavaa mantraa. Samalla otsikko antaa ymmärtää, että vasemmisto on eräällä tapaa tointa ja työtä vailla, valmiina tarttumaan uusiin tehtäviin.

Vasemmisto on todellakin hukannut työn käsitteen siinä mielessä, että se on kiinnittynyt jokseenkin vanhakantaiseen käsitykseen työstä. Työ nähdään ensisijaisesti ruumiilliseksi, tai vähintäänkin suorittavaksi. Työ nähdään aina myös tuottavaksi, eikä pääasiassa naisten tekemää uusintavaa työtä (koti, lastenhoito jne.) ole pohdittu työelämään kuuluvaksi. Sen sijaan puhutaan edelleenkin vieraantuneella tavalla ”kodin ja työn yhteensovittamisesta”. Työ nähdään välineeksi jolla elämään hankitaan yhtäältä välttämättömyydet, toisaalta vapaa-ajalla kulutettavat ylellisyyshyödykkeet. Työn sisältö tai sen ekologiset, yhteiskunnalliset ja globaalit vaikutukset eivät ole olleet vasemmiston politiikan keskiössä. Näkökulma on yksinkertaisesti ollut se, että kaikilla tulisi olla työtä – lähes hinnalla millä hyvänsä.

Samaan aikaan kehittyneessä kapitalismissa on toteutunut sellainen historiallisesti äärimmäisen harvinainen ilmiö, että huomattavan suuria ihmisjoukkoja on mahdollista jättää tuottavan työn ulkopuolelle. Euroalueella työttömiä on noin 20 miljoonaa. Talous ja tuotanto, joka vaatii ihmisen suorittamaan täysin älyvapaita tehtäviä aamusta iltaan saastuttaen ja pilaten luonnon ja köyhdyttäen omaehtoiset työn ja kulttuurin muodot ei voi olla kestävä perusta millekään yhteiskunnalle. Toisaalta työttömät ihmisreservit tai ihmisjäte (kapitalismin kannalta katsottuna hyödytön työvoimatavara) on järjetöntä haaskausta ja ihmisarvon halveksumista, johon pystyy ainoastaan ihmisiä tavarana kohtelevat toimijat.

Vasemmisto on korostanut oikeistoa enemmän sitä, että työn kautta ihminen toteutuu sosiaalisena ja persoonallisena olentona. Ammattiylpeys ei ole ollut vasemmistodiskurssista ulossuljettu asia. Toisaalta se on jopa johtanut ongelmiin esimerkiksi naisvaltaisilla aloilla, joissa työn arvoa ja elämää täydentävää luonnetta sinänsä on korostettu niin voimakkaasti, että sen edestä on oltu valmiita pienempiin palkkoihin. Sama ongelma koskee tietotyöläisiä, olivat he opettajia, journalisteja tai tutkijoita. Työn ”kutsumusluonnetta”, kuten Max Weber asiaa luonnehti tiedettä ja politiikkaa koskevissa luennoissaan, on korostettu aina siihen mittaan saakka, että tämä diskurssi alkaa näyttää oikeistolaiselta salajuonelta, jolla hyväuskoiset työläiset pidetään töissä huonoilla palkoilla ja työehdoilla.

Kysymys ei ole kuitenkaan salajuonesta, vaan siitä, että vasemmisto on hukannut käsityksensä työn välineellisen ja sisällöllisen luonteen suhteesta. Vasemmisto ei ole tiennyt kumpaa linjaa se ajaisi ja mikä yleensäkään on tärkeää. Lopputuloksena on se, että oikeisto joka lupaa kaikille töitä, töitä ja vielä enemmän töitä on saanut kannatusta, vaikka se korostaa politiikassaan ainoastaan työn välineellistä luonnetta. Mitä muuta oikeisto voisi korostaakaan, sillä sen tavoitteena on laskea työvoiman hinta mahdollisimman alas minimoimalla rahallinen korvaus, tehostamalla työtehokkuus maksimiin ja kieltäytymällä kantamasta omaa osuuttaan yhteiskunnan verotaakasta. Oikeiston tavoitteena on turvata työmarkkinatilanne, jossa syntyy paljon lisäarvoa, jota luomalla on mahdollista kerätä lopulta suurempia voittoja.

Syksyllä 2008 päättyneen edellisen huiman nousukauden aikana lisäarvoa ja voittoa syntyikin ennennäkemättömiä määriä, kunnes kapitalismi ajautui jälleen yhteen kriisiin, kuten Marx ja Engels jo aikoinaan osoittivat tapahtuvan. Tämän massiivisen rahallisen kasautuman edessä vasemmisto ei kuitenkaan osannut vaatia muuta kuin ”työtä kaikille” ja toisaalta korostaa kaiken työn ”arvoa”. Kysymys ei kuitenkaan ollut rahasta jota olisi ollut jaettavissa ja palautettavissa niille jotka sen ovat tuottaneet, siis työläisille, vaan jostain henkisestä ja jopa kutsumuksellisesta. Ja edelleen, vaikka kapitalistinen talous romahti ja pelastettiin taas kerran kansalaisten tulevaisuuden työllä (so. lainalla) ovat vasemmistopuolueiden tärkeimmällä asialistalla ”arvot”. Tässä yhteydessä arvokeskustelua on vaikea ymmärtää, koska arvot eivät muutu ymmärrettäviksi ennen kuin ne kytketään suoriin materiaalisiin ja taloudellisiin arvoihin, joiden varassa kapitalismi toimii ja joista työläisille tulisi kuulua suurempi osa. Vasemmistolaisella arvokeskustelulla ei ole ollut mitään arvoa, koska sitä on käyty täysin irrallaan materiaalisista vaatimuksista.

Lyhyesti sanottuna, vasemmisto on siis hukannut olennaisen osan työn käsitteen moniulotteisuudesta, sen välineellisen ja sisällöllisen ulottuvuuden dialektiikasta epämääräiseen arvopuheeseen ja toisaalta työllisyyden vaatimiseen millä tahansa ehdoilla. Näin on hukattu keskustelu niin konkreettisista materiaalisista ja rahallisista arvoista joita työllä kapitalistisessa valtiossa tulee saada (so. palkan ja palveluiden taso) kuin toisaalta myös keskustelu siitä, millainen työ on todella mielekästä, ei vain yksilön kannalta (sillä aina löytyy niitä, jotka ovat valmiita tekemään hanttihommia ja toimimaan ”lakkorikkureina”) vaan ennen kaikkea yhteisön ja yhteiskunnan kannalta.

Vasemmiston yksi pitkäaikaisista perusongelmista on ollut se, että sen on täytynyt puolustaa mitä tahansa työtä ollakseen mukana luomassa työpaikkoja. Siksi vasemmisto onkin sitoutunut maailmanlopun hankkeisiin, kuten ydinvoimaan ja lisäydinvoimaan, savupiipputeollisuuteen, ylikierroksilla toimivaan metsä- ja kaivosteollisuuteen. Tällainen toiminta ei ole enää Marxin kuvailemaa ”aineenvaihduntaa luonnon kanssa”, vaan suoranaista hävitystä. Vasemmisto on ollut kaukana ekologisista ja kestävistä näkökulmista puolustaessaan mitä tahansa työtä, mikä on johtanut vähitellen myös ”äijäytyneen” vasemmistokulttuuriin syntyyn, jossa ”viherpiipertäjiä” ei ole katsottu hyvällä. Tämä ei tarkoita, että vasemmiston äänestäjät tai työläiset olisivat todella olleet tai olisivat tällaisia ”äijiä”. Pikemminkin puolueen toiminta on käyttänyt ”valkoisen työläismiehen” hahmoa houkutellessaan äänestäjiä luokseen. Tämä strategia on ilmiselvästi epäonnistunut.

Puolustaessaan työtä välineellisenä keinona hankkia rahaa työläisille vasemmisto on suhteellisen lyhytnäköisesti tuottanut poliittiseen kuvastoonsa sellaisia kulttuuriin ja mielipiteisiin – tai ”arvoihin” – liittyviä muodostelmia, jotka ovat konkreettisesti poliittisen vasemmiston, siis edistyksellisen ja maailmaa kestävästi rakentavan vasemmiston tiellä. Näiden ”arvojen” taloudellinen ja poliittinen arvo tulisi ymmärtää vasemmistossa ja myöntää, että ne hyödyttävät lopulta enemmän kapitalisteja kuin ihmisiä, yhteiskuntaa ja luontoa. Vasemmistopuolueiden tukema kuva äijien politiikasta tukee savupiippuoikeistoa ja tukahduttaa elävää ja nuorta vasemmistoa.

Jos katsotaan konkreettisesti mitä vasemmisto on tehnyt viime vuosisadalla, niin huomaamme, että se on käynyt taistelua työpaikkojen ja hyvinvoinnin puolesta. Vasemmiston käymän taistelun kautta on rakennettu hyvinvointiyhteiskunta, joka on ollut vasemmiston tärkein ja onnistunein hanke. Tällä taistelulla on koulutettu nuoria polvia, vapautettu naiset työnteon avulla pois nyrkin ja hellan välistä (joskin kakkosvuoro on kaatunut valitettavasti edelleen naisten niskaan) ja rakennettu muutoinkin aiempaa suvaitsevaisempaa ja ymmärtäväisempää yhteiskuntaa. Nyt kun vasemmisto ja hyvinvointivaltio on kriisissä, osin myös omasta syystään, olisi edelleen muistettava se, että työn välineellistä arvoa puolustettaessa ei vasemmisto voi olla valmis uhraamaan mitä tahansa sosiaalisia, ekologisia tai henkisiä elämänmuotoja – varsinkaan tukahduttamaan niitä uusia elämänmuotoja, jotka nyt ovat syntymässä. Laman jälkeinen vasemmistopolitiikka ei ole enää rakentanut, vaan pikemminkin karsinut ja tukahduttanut – ja menettänyt samalla uskottavuutensa ja monet äänestäjänsä toisille puolueille tai niiden joukkoon, joille iskulause ”politiikka ei kiinnosta sinua” on mennyt täydestä läpi.

Nämä ongelmat kiteytyvät pitkälle sukupolvien välisessä ristiriidassa vasemmiston sisällä, mikä ilmenee konkreettisesti äänestäjälle vaalipäivän iltana. Jos äänestät vaaleissa nuorta naista tai miestä, ekologisesti, globaalisti ja eurooppalaisesti ajattelevaa ihmistä, saat edustajaksesi kunnanvaltuustoon tai eduskuntaan 60-vuotiaan poliittisen jäärän, joka ajaa Isänmaan, Suomi-viinan, makkaran ja valkoisen työläismiehen etuja – näin ainakin tapahtuu mielikuvien tasolla. Vasemmistonuorten menestys niin Demareissa kuin Vasemmistoliitossa on ollut erittäin heikkoa ja nuoret ovat kerta toisensa jälkeen törmänneet suurten ikäluokkien muuriin. Tässäkin kysymys on poliitikoista, ei äänestäjä- tai kannattajakunnasta.

Uudenlainen vasemmisto on siis kyllä olemassa ja se toimii vasemmiston sisällä, mutta yleisesti katsottuna se näyttää olevan hukassa, sanan ensimmäisessä merkityksessä. Tämä nuoren vasemmiston hukkaretki näyttää olevan ainakin jossain määrin päättymässä, sillä viimeaikaiset muutokset Vasemmistoliiton poliittisessa johdossa enteilevät uuden aikakauden alkua, samalla kun jotain perinteistä ollaan löytämässä uudelleen. Vanhavasemmisto on puolestaan hukassa sanan toisessa mielessä, sillä se on vaarassa tuhoutua kokonaan ja vetää samalla mukanaan myös koko vasemmistolaisen politiikan.

Jotta tämä kehityskulku ei toteutuisi, olisi vanhan vasemmiston joustettava nyt kuten heidän prekaarit lapsensa joustavat joka päivä työmarkkinoilla. Nuorelta vasemmistolta ei voida enää pyytää yhtään lisää joustoa tai malttia, sillä Suomen ja koko Euroopan poliittinen ilmapiiri vaatii nopeasti toimia, joilla oikeistolainen myllerrys saadaan lopetettua. Jos oikeiston luokkavallan takaisin palauttava projekti saa jatkua, on vasemmistolaisista arvoista, kuten tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, solidaarisuudesta ja niin edelleen aivan turha puhua enää tulevaisuudessa. Ilman näiden arvojen konkreettista ja materiaalista toteutumista ei vasemmistosta ole mitään jäljellä eikä kukaan halua sellaista vasemmistoa myöskään äänestää.

Palatkaamme nyt harharetkiltä takaisin punaisen langan tai pikemminkin punaisen viivan pariin.

Mistä vasemmistolle löytyy äänestäjiä? Veera Luoma-Aho esitti jutussaan vasemmistolaisten miesäänestäjien tyypittelyn. Hän jakoi potentiaalisen miesäänestäjäkunnan kahdeksaan tyyppiin: ”Kapinatyöläinen, Taksikuski, Leijonariipusduunari,  Käytännön työihminen, Lähiönuori, Lapin mies, Luottamusmies, Itseoppinut ahtaaja.” Tyypittely on tehty varmastikin pitäen silmällä jutun perusjuonta, jonka mukaan Vasemmistoliiton uuden puheenjohtajan Paavo Arhinmäen on löydettävä uusi tapa vedota työläismiehiin, sillä muuten he kääntyvät Perussuomalaisten äänestäjiksi.

Vaikka tälle näkökulmalle on olemassa jonkinlaista pohjaa jota olen edellä yrittänyt kuvailla, on väitettä varsin vaikea hyväksyä kokonaisuudessaan. Vaikka 1900-luvun tehdasteollisuuden aikakaudella muotoutunut vasemmisto onkin ollut valitettavan nationalistista vasemmiston alkuperäisen internationaalin pyrkimyksen sijaan, eivät työläiset, miehet tai naiset, ole äänestäneet vasemmistoa ainoastaan sen tarjoaman ”herravihan” tai ”kapitalismin syyttämisen” vuoksi, kuten Tuomas Nevanlinna ohjeistaa vasemmistoa kolumnissaan tekemään. Hänen mukaansa vasemmiston tulisi olla populistisempi tarjoamalla eräänlaista vastapopulismia Perussuomalaisten koti, uskonto ja isänmaa (jota on totuttu kuulemaan aikaisemmin Kokoomuksen suusta) populismille. On kenties totta, että vasemmistolla ei ole ollut pitkään aikaan silmää poliittisille tyylille, eikä se ole muutenkaan kyennyt profiloitumaan, etenkään Vasemmistoliiton osalta muuna kuin ”änkyräpuolueena”. Milloin olette nähneet vasemmistolaisen nauravan sitten Claes Anderssonin, ja milloin vasemmistopoliitikot ovat esiintyneet rennolla itsevarmuudella kuten Timo Soini. Vasemmistopoliitikot ovat jäykkiä ja totisia, joille voimantunteinen ilo on täsmälleen yhtä vaikeaa kuin hymyileminen Jutta Urpilaiselle.

Tästä huolimatta vasemmisto ei ole menettämässä äänestäjäkuntaansa Perussuomalaisille eikä etenkään Vasemmistoliiton tule muodostaan vastavoimaa Perussuomalaiselle urpoilulle. Ei vasemmiston tarvitse vedota rasistisiin ja homofobisiin äänestäjiinsä, jotka miettivät äänensä antamista Perussuomalaisille. Päinvastoin, Perussuomalaiset tekevät kiltisti sen likaisen työn, jolla vasemmiston elämää (ehkä kuvitteellisesti) vaikeuttanut äijäkaarti siirtyy autuaammille metsästysmaille. Vasemmiston tulevaisuus ei riipu millään tapaa niistä äänestäjistä, jotka haluavat kannattaa nationalistista politiikkaa, tehdasteollisuutta ja muita menneisyyden suuresti työllistäneitä aloja, sekä ”konservatiivisia arvoja”, jotka kiteytyvät tosiasiassa siihen, että näille ihmisille ”Ryssä on Ryssä vaikka voissa paistais”, ”lakupettereitä ei haluta Suomeen”, ja joiden mukaan itsenäinen pohjoismaalainen nainen voisi ottaa mallia aasialaisista naisista, jotka passaavat ja hyysäävät miehiä kuin pikkulapsia (mikä ei tietenkään pidä oikeasti paikkaansa, vaikka jotkut suomalaiset miehet näin kuvittelevatkin asian olevan). Tällaiset ihmiset eivät ole aikaisemminkaan äänestäneet vasemmistoa, kuin korkeintaan marginaalitapauksina.

Mistä sitten löytyvät ne ihmiset, jotka vetävät äänestyslippuihinsa punaisen viivan ja ohjaavat vasemmiston ulos savupiipputeollisuuden jälkeisestä labyrintistä? Vastausta ei tarvitse hakea mistään muualta kuin nykypäivän keskeisimmistä tuottavista ryhmistä, tieto-, palvelu- ja hoivatyöläisistä. Näiden termien ei tule antaa hämätä, sillä tietotyöläiset eivät ole vain yliopistonörttejä ja konsulttipellejä, eivätkä palvelutyöläiset ole vain tarjoilijoita. Yhä suurempi osa työstä, myös ”perinteisistä” suorittavista ja fyysisistä töistä, vaatii toteutuakseen koulutusta, ja työskentelyssä korostuvat sellaiset asiat kuten kyky etsiä, soveltaa ja jakaa itsenäisesti tietoa, kykyä käyttää erilaisia tietojärjestelmiä (tietokoneita, ohjelmia, laitteita), kyky kommunikoida useilla kielillä sekä kyky ratkaista itsenäisesti ongelmia. Palvelu- ja hoitotyössä korostuvat erityisesti sosiaaliset vuorovaikutustaidot, tiimityö, tunteisiin ja ihmisiin liittyvä ammattitaito.

Ilman tämän suurempaa sosiologista analyysia voidaan sanoa, että varmastikaan vasemmiston tulevaisuus, sikäli kuin vasemmisto on pohjimmiltaan työläisten puolue, ei perustu vain kuvitteellisen ”valkoisen työläismiehen” ääniin. Kuten esimerkiksi sosiologi Beverley Skeggs on osoittanut, tämä länsimaisessa mielikuvituksessa lähes myyttisen roolin saanut hahmo on kaikessa junttiudessaan, rasismissaan ja sovinismissaan loppujen lopuksi enemmän median ja kulttuuriteollisuuden tuottama mielikuva ja kategorisointi, jonka varaan on laskettu aivan liian paljon niin vasemmistossa kuin oikeistossa. Tämä junttistereotypia ei pidä paikkaansa myöskään Perussuomalaisten äänestäjäkuntaa tai heidän ehdokkaitaan tarkasteltaessa. Siksi pelkkä mielikuviin ja stereotypioihin liittyvä luokittelu ei auta lopulta kohentamaan vasemmiston tilaa saati taistelemaan Perussuomalaisten tai muiden puolueiden jäsenistössä esiin nousevaa muukalais- ja rotuvihaa kohtaan.

Yhteiskunnallista analyysia ja politiikkaa on kuitenkin vaikeaa tehdä ilman tyypittelyjä. Vasemmiston ongelma on se, että se on epäonnistunut selventämään äänestäjäkunnalle, kuinka olennainen ja laaja käsite työ nykypäivänä todellisuudessa on. Tätäkin enemmän se on epäonnistunut tekemään selväksi, että tänään työläinen ei ole enää vain hikoileva valkoinen mies rakennustyömaalla, vaan työläisiä ovat kaikki trendikkäät kahvilanmyyjät, koulutetut tutkijat yliopistossa ja yrityksissä, toimihenkilöt, harmaalla sektorilla toimivat maahanmuuttajat, syrjityt siirtolaiset, opettajat, lasten- ja sairaanhoitajat ja niin edelleen. Toki myös valkoinen mies ja nainen tekevät edelleen töitä, mutta yhä koulutetumpina, monialaisempina ja suvaitsevampina kuin aikaisemmin, monikulttuurisessa ja moniarvoisessa työympäristössä.

Jos siis tulisi olla huolissaan jostain puolueesta, joka ”vie” vasemmiston äänestäjiä, niin tuo puolue on ja on ollut Vihreät. Vihreiden äänestäjäkunta on erittäin hyvin työllistynyttä ja työskentelee juuri edellä mainituilla jälkiteollisen yhteiskunnan ydintuotantoaloilla. Vihreät eivät ole kuitenkaan profiloituneet millään tavalla työläisten puolueeksi ja pesäeroa vasemmistoon on tehty muutenkin hanakasti – johtuen osin siitä politiikasta, jota vasemmisto on tehnyt. Toisin kuin Vihreät ympäripyöreässä politiikassaan antavat ymmärtää, työläisyys ja työväenluokka eivät ole hävinneet Suomesta saati Euroopasta yhtään mihinkään. Luokkaristiriidat ovat olemassa niin talouden, politiikan kuin kulttuurinkin tasoilla. Myös työläisten ja köyhien asemaa ja etuja ajavaa puoluetta tarvitaan tämän päivän Euroopassa kenties enemmän kuin koskaan. Vasemmiston tehtävä on täydellisen ajankohtainen eikä kehitys ole todellakaan ajanut vasemmiston ohi.

Vasemmiston asettuminen kilpailemaan Perussuomalaisten kanssa kuvitteellisista valkoisista duunarimiehistä ei edistä vasemmiston politiikkaa. Siksi Luoma-aho väläyttääkin tekstissään kuvaa uudesta työläisestä, vaikkei häntä tyypittelyssä näykkään. Myös Luoma-ahon haastattelema Paavo Arhinmäki käsittää selvästi, mistä on kysymys. Perinteisen työn käsite ei enää riitä, vaan työ ja sen tekijät ovat tänään monenlaisia, monenvärisiä ja monenkielisiä. Ja kuten Nevanlinna kirjoittaa, sosiaalipoliittiset uudistukset kuten perustulo, ekologinen energiapolitiikka, ay-liikkeen uudistaminen prekariaattia tukevaksi sekä erityisesti uudet sosiaaliset tuotantomuodot kuten internet ovat todellisia asioita joita vasemmiston tulisi puolustaa, kehittää ja ajaa eteenpäin ihmisten ja luonnon hyväksi. Miksi siis lähteä liikkeelle valkoisesta työläismiehestä, jos kerran nykytilanne tai tulevaisuus ei rakennu tämän selvästikin aikansa eläneen mielikuvan varaan?

Näihin ja lukuisiin muihin tärkeisiin puheenvuoroihin (esimerkiksi Matti Vesa Volanen on esittänyt blogissaan oivaltavia teesejä) lisäten on vielä korostettava Perussuomalaisten ja vasemmiston perustavaa eroa. Perussuomalaisessa politiikassa ei ole kehittynyt eikä siinä ole kehitteillä minkäänlaista varteenotettavaa tai edes alkeellista talouspoliittista linjausta, jolla todella olisi mahdollisuuksia edesauttaa Perussuomalaisten äänestäjäkuntaa. Kiinnittyminen kansallisvaltiolliseen talouteen on ensimmäinen todellinen sudenkuoppa, johon Perussuomalaiset ovat itsensä ajaneet. Toinen sudenkuoppa löytyy maahanmuuton vastustamisesta ja väestön liikkumisesta yleensä, sillä nykytalous ei toimi ilman näitä kahta. Vaikka perussuomalaiset haluaisivatkin, heillä ei ole mitään välinettä jolla he tarjoaisivat vaurautta, tai edes alkeellisinta työtä kannattajilleen savupiipputeollisuuden jälkeen, eikä sitoutuminen kansallisvaltioon ja valkoiseen rotuun edesauta tätä millään tavalla. Tästä syystä vasemmisto on täysin toisessa asemassa kuin Perussuomalaiset. Internationaalin ja solidaarisen periaatteensa pohjalta vasemmisto kykenee luomaan uuden talousmallin, joka tarjoaa reitin (mutta kenties hyvin hitaan sellaisen) ulos kapitalismista – mutta tämä ei tarkoita sitä, että globaali ulottuvuus tulisi häviämään. Pikemminkin kyse on globaalista vasemmistolaisesta projektista, jossa talouden ja työn rakenteita pohdittaessa tulee ottaa huomioon kokonaisvaltainen taloudellinen rakenne, eikä vain keskittyä tuottamaan tavaraa liukuhihnalla markkinoille, jotka hävittävät jokaisen tuottajan vastuun kestävästä ja ekologisesta kehityksestä.

Vasemmistolainen politiikka on väistämättä kokonaisvaltaista. Sen periaatteisiin kuuluu aina toisen huomioonottaminen ja monenkeskeisyys. Tästä vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja Ruurik Holm huomautti Vasemmistofoorumin blogissa täysin oikein ja  kriittisesti koskien Veera Luoma-ahon jutussa esiintyneen Tommi Uschanovin näkemystä vasemmistolaisen politiikan tekemisestä. Uschanovin mukaan vasemmiston ei tulisi tarjota äänestäjilleen ideologiaa, vaan pikemminkin markkinoida eräänlaisia ”hyviä juttuja”. Uschanov on harmittavalla tavalla täysin väärässä näkökulmissaan, eikä hänen ehdotuksensa anna mitään uudistuvalle vasemmistolle. Uutta vasemmistoa ei rakenneta millään mainos- ja markkinointitempuilla, tai henkilökeskeisellä politikoinnilla, vaan uskottavalla ja kokonaisvaltaisella näkemyksellä, joka perustuu elämän, työn, talouden ja ihmisten moneuteen ja monimuotoisuuteen. Uschanov on myös väärässä väittäessään äänestäjien olevan ”tuuliviirejä”. Pikemminkin äänestäjät ovat olleet Suomessa hämmästyttävän uskollisia puolueilleen, vaikka niiden politiikka ja sen tekemisen taito on välillä ollut täysin hukassa.

Mistä siis vasemmiston ja Perussuomalaisten kuvitteellisessa samankaltaisuudessa on kyse? Kyse on kiinnittymisestä valkoisen työläismiehen mielikuvaan ja kategoriaan. Tämä kategoria on toiminut oikeastaan aina vasemmistolaista politiikkaa vastaan, sillä sen nationalistiset mielleyhtymät eivät ole ainakaan edistäneet internationaalia projektia. Tällainen mielikuva työläisestä ja työstä yleensäkin on täysin vanhentunut, jos sellaista on koskaan ollutkaan. Miksi siis pohtia valkoisen työläismiehen tulevaisuutta, kun yhteiskunnallinen ja poliittinen todellisuus on paljon monimutkaisempi ja mielenkiintoisempi? Eikö vasemmiston pitäisi viimein heittää selästään tämä aivan turhanpäiväinen valkoisen työläismiehen taakka, joka on painanut sen suosiota vinoon jo vuosikymmeniä.

Kirjallisuutta:

General Intellect: Vasemmisto etsii työtä. Like / Tutkijaliitto 2008.

Beverley Skeggs: Class, Self, Culture. Routledge 2003.

Max Weber: Tiede ja politiikka – kutsumus ja ammatti. Suomentanut Tapani Hietaniemi. Vastapaino 2008.