Punavihreä koalitio

Oikeistotuulet ovat viime vuosina puhaltaneet Suomessa, kuten monissa muissakin Euroopan maissa (Eesti, Latvia, Puola, Unkari, Ruotsi, Tanska, Saksa, Ranska, Italia, viimeisimpänä Iso-Britannia jne. jne.). Uusliberalismiksi nimitetty talouspoliittinen järjestelmä on ottanut todellisen niskalenkin perinteisestä sosiaalidemokraattisesta politiikasta ja valtiomallista, ja vaikutukset näkyvät hyvin radikaaleina työelämän muutoksina (työuran pidennys, pätkätöiden ja prekarisaation lisääntyminen, toimeentulotason lasku, hyökkäykset ay–liikettä vastaan kautta linjan), sosiaalipoliittisena katastrofina (verovarojen suuntaaminen palveluiden ja perusturvan tuottamisen sijaan elinkeinoelämän haluamaan suuntaan tulonsiirtoina yrityksille, julkisen sektorin hallitsematon yksityistäminen, köyhyyden lisääntyminen, tuloerojen räikeä kasvu), koulutuspolitiikan murroksena (yliopistouudistus koko Euroopassa, paineet peruskoulutuksen yksityistämiseen ja peruskoulujärjestelmän murtaminen jne.) sekä ekologisena katastrofina (energian kulutuksen jatkuva kasvu ja kasvun edistäminen kiivaalla ydinvoiman lisärakentamisella).

Poliittiset aloitteet ovat tulleet viimeisten vuosien, ja kohta jo vuosikymmenen ajan lähes täydellisesti oikeiston taholta eikä oikeiston populistiselle politiikalle näy loppua. Vaikka oikeisto puhuu kansallisen edun ja vastuullisuuden nimissä, se on ajanut lähinnä menestyjien asiaa. Oikeiston toiminta on johtamassa poliittiseen ja yhteiskunnalliseen barbariaan, jossa ihmisten elinolosuhteet, elämän mahdollisuudet sekä luonnon ja ympäristön hyvinvointi vaarantuvat. Näin voidaan sanoa ilman minkäänlaista retorista liioittelua, ja olisi sinisilmäistä uskoa oikeiston puheeseen vastuullisesta hyvinvoinnista. Kaikki oikeiston poliittiset teot ja niiden seuraukset puhuvat vastakkaisesta kehityksestä, joka lisää luokkajakoa, köyhyyttä, epävarmuutta ja yleisemmin itsenäisyyden ja vapauden mahdollisuuksien kaventumista suurimmalle osalle väestöä.

Oikeiston toimien poliittista kritiikkiä on kuitenkin tarpeetonta jatkaa tämän pidempään, ilman todellisen vastavoiman ja vaihtoehdon rakentamista. Eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa, yhteiskuntatieteellisessä ja taloustieteellisessä tutkimuksessa, yhteiskunnallisissa liikkeissä sekä kansalaisten mielipiteissä ja toiveissa on jo selvästi nähtävissä tulevan vastahegemonisen politiikan suuntaviivat ja ratkaisut niin taloudelliseen kuin ekologiseen kriisiin. Tällä hetkellä ongelmana on ennen kaikkea poliittisen kentän sekavuus, ei niinkään itse päämäärien puute. Politiikan todellinen ongelma ovat hajautuneet ja sirpaloituneet intressit, tilanne, jossa yhteiskunnallista tilkkutakkia vedetään joka sivusta ja nurkasta eri suuntiin. Tarvitaan kokoavaa solidaarisuutta, joka asettuu selkeästi oikeistolaistumista vastaan.

Tarkastelkaamme lyhyesti Suomen poliittista kenttää suhteessa maailman tapahtumiin. Aina 1990–luvun lamasta lähtien suomalaisen politiikan valtapositiot ovat olleet uudelleenjaon kohteena. Vaikka poliittinen kenttä ei ole näennäisesti juurikaan muuttunut  lukuun ottamatta Perussuomalaisten nopeaa nousua kolmen pienen puolueen joukkoon (näin ollen kolme suurinta puoluetta pitää valtaa, kolme pienempää osallistuu siihen tavalla tai toisella), on maassamme, kuten koko Euroopassa, käyty läpi nopea oikeistolaistumisen aalto. Sen seurauksena hedonistiset, egoistiset ja individualistiset näkökannat ovat saaneet uskomattoman suuren jalansijan poliittisessa ilmastossa, ja niin sanotut yhteiset asiat, kuten solidaarisuuteen, ympäristöön, luontoon ja yleisesti ihmisyhteisön hyvinvointiin liittyvät näkökulmat ,ovat kärsineet tappion. Samalla myös käsitys kansan ja työväen yhtäläisyydestä on muuttunut huomattavasti. Yhä suurempi osa ihmisistä ymmärtää elävänsä jollain tapaa elämän välttämättömyyksien ulkopuolella, pikemminkin kuluttavassa kuin tuottavassa luokassa. Oikeiston luokkaperustainen hyökkäys on ollut erittäin voimakasta ja aiheuttanut selvästi suurta huolta tulevaisuudesta. Tämä on hämärtänyt poliittisia jakolinjoja ja tavoitteita.

Oikeistolaistumisella ei tarvitse ymmärtää ainoastaan häikäilemätöntä globalisaatiota tai EU:n ohjaamista suurentelevaan ja militarisoituvaan suurvaltapolitiikan suuntaan (jossa oikeistolainen Suomi on ollut innokkaasti mukana), vaan myös eräänlaista mikrotason oikeistolaistumista, kansalaisten poliittisen horisontin kaventamista oman selviytymisensä, kodin ja työelämän tasolle. On kuitenkin syytä korostaa, että globalisaatiota ei ole syytä vastustaa sinänsä. Sen tulee kuitenkin olla ihmisiä vapauttava ja vahvistava prosessi, ei kurjistava ja köyhdyttävä, kuten se tähän mennessä on ollut. Kodin ja työn tärkeyttä yhteiskunnallisen elämän keskiössä ei ole myöskään mitään syytä halveksua, mutta on huomattava, että näiden tulee olla niin vapauttavia, mahdollistavia ja uutta luovia kuin myös turvallisia ja luotettavia.

Uusliberalistinen globalisaatio perustuu halvan työvoiman ja halpojen tuotanto-olosuhteiden perässä juoksemiseen, josta seuraavat lähes orjatyöhön verrattavat työolot Aasian hikipajoissa, siirtolaisvirrat niin Kiinan sisällä kuin globaalisti, sekä globaalilla tasolla uskomattoman suuri ylikulutuksen, saastutuksen ja piittaamattomuuden kulttuuri, jonka yhteys ilmastonmuutokseen on kiistaton. Tämän seurauksena työpaikat ovat siirtyneet etenkin teollisuudesta Aasiaan, mikä kertoo selvää kieltä yritysten yhteiskuntavastuusta, jota ei toisin sanottuna ole. Samalla se kertoo oikeiston täydellisestä piittaamattomuudesta ihmisoikeuksia, työehtoja tai luontoa kohtaan.

Globalisaatio on myös muuttanut eurooppalaista työelämää radikaalisti, sillä olemme astuneet, kenties lopullisesti, pois pysyvien ja varmojen työpaikkojen aikakaudesta. Suomalaisille ja eurooppalaisille perheille tämä tarkoittaa yhä lisääntyvää kilpailua vähenevistä menestymisen mahdollisuuksista, rahallista ja taloudellista kilpailua henkilökohtaisella tasolla, mikä johtaa usein pettymyksiin, epäonnistumisiin ja perheiden pahoinvointiin. Sama kehityskulku kohtaa kuitenkin myös Aasian teollistuvia maita. Haluammeko olla tukemassa tällaista kaksoissidosta erittäin epäekologisen ja häikäilemättömän riistokapitalismin, sekä toisaalta perheiden ja yksilöiden elämänmahdollisuuksien kiristymisen ja heikentymisen välillä. Emmekö sen sijaan halua rakentaa sosiaalista Eurooppaa, Suomea ja Maailmaa, jossa menestyminen ei tarkoita toisen polkemista, vaan toisen auttamista ja huomioonottamista? Eikö menestymisen ja kehityksen yhtenä motivaationa tulisi olla huolen ja huolenpidon yhteisestä maailmasta?

Suomalainen poliittinen kenttä on vastannut edellä mainittuun oikeistolaiseen makro- ja mikropolitiikkaan ainoastaan vahvistamalla näitä negatiivisia tendenssejä. Yksikään vasemmistolainen puolue, joihin voidaan laskea Sosiaalidemokraatit, Vasemmistoliiton, osittain Vihreät sekä muutamat pienemmät vasemmistolaiset puolueet, ei ole kyennyt rakentamaan uskottavaa vastapolitiikkaa tälle kehitykselle yhdessä kansalaisjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa, tai eurooppalaisten poliittisten yhteyksien avulla. Sen sijaan suomalainen vasemmisto on ajautunut puolustustaisteluun, jonka tulokset ovat olleet heikkoja ja tappiollisia. On selvää, että oikeistopuhuri on ollut erittäin voimakas, mutta vasemmiston on myös katsottava peiliin.

Vasemmisto ei voi sitoutua ainoastaan tehdastyön puolustamiseen, vaan sen on löydettävä uudelleen ytimensä,  toisin sanottuna työväenliike. Työväenliike löytyy uudestaan uusista työläisyyden muodoista. Vasemmiston ja ay-liikkeen on avattava ovensa ja yhteistyönsä prekariaatille, pätkätyöläisille ja siirtolaisille. Ay-liikkeen on vahvistuttava tietotyön eri osa-alueilla, yliopistoissa, tietotekniikkayrityksissä, firmoissa, toimihenkilöiden parissa ja niin edelleen. Ay-liikkeen on löydettävä myös uusia toimintamuotoja. Myös yhteiskunnalle erittäin tärkeän hoivatyön asema on ymmärrettävä paremmin ja autettava hoitajia työtaisteluissaan siten, että myös nämä alat voivat liittyä entistä selvemmin vasemmistolaiseen rintamaan. Opettajien ja kasvatustyössä toimivien rooli on olennainen siinä, millaista tulevaisuuden maailmaa haluamme rakentaa.

Yksinkertaisesti sanottuna ay-liikkeen on löydettävä uudelleen poliittinen ja solidaarinen roolinsa ja siirryttävä pois alakohtaisten etujen neuvottelusta. On siirryttävä toimintaan yhteisrintamassa koko työvoiman kanssa. Ilman tiivistä sidosta ay-liikkeen ja vasemmistopuolueiden välillä ei voida varmastikaan saavuttaa minkäänlaisia laaja-alaisia voittoja. Tämä kuitenkin vaatii niin vasemmistolta kuin ay–liikkeeltä uutta otetta asioihin. Kaikkein tärkein näistä on työläisten toiveiden kuuntelu, sekä työläisten rintaman solidaarinen tukeminen. Tulevaisuuden ay-vasemmiston on oltava moniääninen, monivärinen ja monikykyinen. Näillä eväillä se kykenee olemaan myös lähes kaikkivoipa ja muuttamaan radikaalisti maan poliittista järjestystä. Ay-liike tarvitsee siis selkeämpää poliittista agendaa, joka yhdistää strategisesti erilaisia taisteluita.

Vihreä liitto on puolestaan ajautunut täydelliseen poliittisen opportunismin tilaan porvarihallituksessa istumisen myötä. Vihreän liiton ytimeen kirjoitettu ajatus vastavoimasta kapitalismille ja sen luomalle kerskakulutukselle on kokenut vakavia kriisejä viimeisten vuosien aikana. Samalla vihreille tärkeä arkipäivän politiikka on muuttunut lähinnä korupuheeksi, sillä yhä enemmän energiaa kuluttava, yhä enemmän töitä tekevä ja kuluttava yhteiskunta ei voi mitenkään olla ympäristöystävällinen ja kestävä. Vihreät eivät ole myöskään osanneet ottaa roolia uuden tietotyöväestön omana puolueena, vaan sen työvoimapolitiikka on toistuvasti ollut kehnoa ja linjatonta. Myös sosiaalipoliittisesti vihreät ovat ajaneet näkemyksiä, jotka eivät edistä hyvinvointia, kuten taannoinen ehdotus 440 euron perustulosta tai Työministeriön lanseeraama Sanssi–kortti osoittavat. Tällaiset ehdotukset hankaloittavat niin nuorten työllistymistä oikealla palkalla normaaleihin palkkatöihin, kuin myös sosiaaliturvajärjestelmää, köyhyyttä ja köyhyysloukkuja purkavan kunnollisen perustulon rakentamista.

Vihreät ovatkin tehneet täydellisen poliittisen virhearvion lähtiessään mukaan oikeistohallitukseen, mikä on myös syönyt vihreiden poliittista uskottavuutta. Erityisesti ydinvoimapäätös, mutta myös esimerkiksi yliopistouudistukseen liittyneet vaiheet ovat saaneet niin vihreiden vasemmistotoverit, kuin puolueen äänestäjät ihmettelemään vihreiden politiikkaa.

Vihreitä voikin nykypolitiikallaan pitää varoittavana esimerkkinä siitä, mihin koko puoluekenttä on ajautumassa. Negatiivisin mahdollinen malli on se, että kolme suurinta puoluetta hallitsee vuorovedolla ja pienet puolueet toimivat kulloisenkin tarpeen mukaan apupuolueina. Tämä tarkoittaa opportunistista politiikkaa ja luopumista poliittisesta linjasta ja linjanvedosta. Se tarkoittaa sitä, että niin kutsuttu valta ja sen mukanaan tuomat muut edut kiinnostavat enemmän kuin kansalaisten edustaminen, poliittisen liikkeen ja linjan rakentaminen. Se kertoo siitä, että politiikasta on tullut vain peli, jota korkeasti koulutetut hyväosaiset pelaavat kansan kokonaisedun nimissä. Tällainen poliittinen peli on täynnä populismia, demagogiaa ja helppoja ja halpoja voittoja. Se on myös täynnä keltaisen lehdistön ja naistenlehtien juoruja, poliittisia henkilöprofiileja ja mitäänsanomattomuuksia. Tällainen politiikka unohtaa aidosti ja tietoisesti kansan asian, se unohtaa kamppailut ja kärsimykset kuin myös ilot ja onnistumiset, joita ihmiset arkipäivässään kokevat. Sen sijaan tilalle tarjotaan jatkuvaa kiinnostusta Poliitikkoon, jota kansalaisten tulisi seurata kuten viihdetähteä televisiossa, lehdessä ja Facebookissa. Politiikka latistuu viihteeksi ja tv-visailuksi, jossa lopputuloksilla ei ole mitään merkitystä. Näin on käymässä valitettavasti myös vihreille, huolimatta puolueen vahvasta teon ja toiminnan retoriikasta.

Suomalainen vasemmisto on edelleen pahassa kriisissä, mitä eivät paranna yhtään epämääräiset lausunnot ”maan tavasta” tai muusta siirtolaisvastaisesta ajattelusta, joka kentällä nostaa päätään. Vihreät ja SDP tuntuvatkin olevan tällä hetkellä maahanmuuttokysymyksissä erittäin kaukana toisistaan. Tämä on valitettavaa, sillä erityisesti SDP on lähtenyt perussuomalaisten kelkkaan myötäilemään täysin naurettavia pelkoja ja uhkia, joita erilaiset kansankiihottajat blogeissaan ja muilla foorumeilla lietsovat. Vihreistä puolestaan on rakennettu samojen kiihottajien taholta vastavoima ja vihollinen, eivätkä vihreät ole kyenneet juurikaan vastaamaan tai irrottautumaan tästä roolista. Tämä kertoo populistisen politiikan noususta. Vasemmistoliitto on toistaiseksi ollut maltillinen tässä suhteessa. Tästä huolimatta myös Vasemmistoliitossa on perinteitä ja potentiaalia ajautua mukaan epämääräiseen vihapuhekeskusteluun ja kansallisvaltiollisen vasemmistolaisuuden puolustamiseen.

Äärioikeiston lisäksi populismin vaara nousee myös taloudellisen eliitin ja pyrkyrioikeiston piiristä. Tämä ”uhka” alkaa olla jo todellinen, sillä äärioikeiston lanseeraama retoriikka ja argumentaatiotapa vaikeuttaa järkevää keskustelua asioista ja vetää puoleensa poliittisten irtopisteiden toivossa. On huolestuttavaa, jos tulevien vaalien keskustelu käydään hommafoorumin sanelemilla nuoteilla. Tällaiselle poliittiselle populismille ja turhanpäiväiselle kiistelylle ei kuitenkaan nyt ole aikaa, sillä taloudellinen ja ekologinen kriisi vaatii nopeita ja selkeitä toimia aivan muualla.

Vasemmiston on palattava ihmisläheisen politiikan pariin ja ryhdyttävä sellaisen poliittisen rintaman luomiseen, jolla poliittinen valta palautetaan vasemmistolle. Valtaan ei kuitenkaan haluta vanhaa vasemmistoa, jolle tärkeintä on henkilökohtainen materiaalinen menestyminen ja Suomen valtion kilpailukyky. Vallan tulee siirtyä uudelle punavihreälle vasemmistolle, joka määrittelee ja luo hyvinvoinnin, edistyksen ja vapauden maailmaa yhdessä eurooppalaisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja amerikkalaisten poliittisten tovereidensa kanssa.

Suomen politiikka ajautuu täydelliseen kriisiin, ellei maahamme kyetä muodostamaan punavihreää hallitusta. Tämä vaatii kuitenkin valtavaa poliittista ponnistusta, jossa SDP, Vihreä liitto ja Vasemmistoliitto yhdessä pienempien puolueiden kanssa löytävät yhteisen sävelen. Tämän sävelen löytyminen vaatii kaikilta niin soittotaitoa kuin kykyä joustaa ja sopeutua uuteen rytmiin. Se vaatii vihreiltä täydellistä linjamuutosta takaisin periaatteelliseksi puolueeksi, joka näkee vihreiden tekojen syntyvän erityisesti arkipäivän ratkaisuissa. Arkipäivän ratkaisut taas eivät muutu ilman todellisia työelämän ja yhteiskunnallisen infrastruktuurin muutoksia, joihin voi vaikuttaa ainoastaan SDP:n, Vasemmistoliiton ja ay-liikkeen yhteistyö. Tässä mielessä niin vihreiden kuin demareidenkin on lähestyttävä nopeasti ja radikaalisti Vasemmistoliiton nykyistä linjaa. Vasemmistoliiton on puolestaan toimittava älyllisenä ja toiminnallisena uudistajana, joka osoittaa, että muutos on mahdollista toteuttaa ensiksi oman puolueen sisällä. Kysymys ei ole riidasta tai lopullisesta välienselvittelystä vanhan vasemmiston kanssa, vaan uudesta poliittisesta linjasta, jonka eteen niin vanhat kuin nuoretkin ovat valmiita työskentelemään. Uuden punavihreän vasemmiston toiminnan peruslinjana voi olla ainoastaan solidaarisuus, sukupolvet ja –puolet ylittävä yhteisrintama. Erot on tunnustettava, eikä niitä tule pyrkiä häivyttämään. Tästä huolimatta vihreitä ja punaisia vaivaava sisäinen vihapuhe ja sektioituminen on saatava loppumaan. Muuten ei ainoastaan tuhota vasemmistoa, vaan myös eurooppalainen yhteiskunta.

Poliittinen muutos ei lähde liikkeelle pelkästä vaalikoalitiosta. Punaisten ja vihreiden on avauduttavat todelliselle uuden poliittisen kentän luomiselle, suunnattava kohti sellaista poliittista maaperää, jota emme ole vielä nähneet. Tällainen näköala kuuluu politiikan ulottuvuuteen, joka on aina ja ennen kaikkea tulevaisuus.

Viimeisten vuosikymmenten toivottomuuden, näköalattomuuden ja rappion ilmapiiri on kyettävä karistamaan viimein pois. Oikeiston barbarialle on oltava todellinen vaihtoehto. Suomalaisen sisäpolitiikan on toimittava osana eurooppalaista ja globaalia politiikkaa, eikä se voi tapahtua ilman yhtenäistä hallitusta, jonka perustavina linjoina ovat kestävä talous, hyvinvointia ja kehitystä lisäävä työelämä, panostus koulutukseen ja sivistykseen, suvaitsevaisuus ja solidaarisuus suhteessa maailman hädänalaisiin, sekä näkemys sosiaalisesta Euroopasta politiikan teon ensisijaisena paikkana. Erittäin tärkeitä kysymyksiä ovat myös verorakenteen sosiaalinen uudistaminen sekä yhteisten resurssien turvaaminen ja rakentaminen.

Tätä hallitusta ei välttämättä rakenneta vielä seuraavissa vaaleissa. Siksi jokaisen puolueen valveutuneiden ryhmien on tehtävä nyt myös todella töitä sen eteen, että mahdolliselle tulevalle hallitusyhteistyölle asetetaan reunaehdot. On selvää, että ilman punavihreää hallitusta mitään tarvittavia muutoksia ei kyetä rakentamaan. Siksi myös vahvan opposition luominen on otettava todelliseksi vaihtoehdoksi punavihreässä vasemmistossa. On selvää, että kapitalismi ja oikeisto kriisiytyvät toistuvasti oman toimintansa seurauksena. Seuraavat kriisit pitää osata käyttää hyväksi. Oikeiston poliittinen kriisi voi alkaa myös täysoikeistolaisen hallituksen syntymästä vuoden 2011 vaaleissa. Yksittäisten puolueiden hallituskelpoisuutta tärkeämpää on nyt laaja-alaisen punavihreän koalition pitkäjänteinen rakentaminen.

Advertisement

Prekariaatti ja palkkatyön järjestyksen hajottamisen menetelmät

Keskustelut ja näkemykset työn ja yhteiskunnan prekarisaatiosta [1] keskittyvät yleensä pohtimaan ainoastaan prekarisaation näkyvää ilmiötä, pätkätöiden kasvun lisääntymistä työelämässä. Tämä näkökulma ei kuitenkaan tavoita ensiksikään kyseistä ilmiötä rakentavaa taloudellis-poliittista järjestystä, eikä sen kautta siksi kyetä muodostamaan tarvittavaa ymmärrystä vastarinnasta. Mitä prekarisaatio siis tekee tai mitkä ovat sen poliittiset tavoitteet?

Prekarisaatio voidaan nähdä työvoimanhallintoon ja johtamiseen muodostuneena välineenä, jonka seurauksena perinteisiin ammattiyhdistyksiin, työväenpuolueisiin ja ”työpaikkoihin” linnoittautunut vasemmisto on kriisiytynyt. Tämän kaltainen kehitystendenssi on selvästi tunnistettava, vaikkakaan prekarisaation tendenssille ei voida löytää yksiä ”aivoja” tai yhtä ideologiaa. Prekarisaatiota edistävää hallinta- ja johtotekniikkaa voidaan kutsua uusliberalistiseksi rationaliteetiksi. Prekarisaation ja uusliberalismin välille on kuitenkin tehtävä selkeä ero, sillä prekarisaatio on pikemminkin jälkiteolliseen yhteiskuntaan kuuluva rakenteellinen kehityskulku, kun taas uusliberalismi voidaan ymmärtää selkeämmin poliittisena ideologiana.

Vaatimus tällaiselle uudelle hallinnan rationaliteetille nousee jälkiteollisia maita kohdanneista tuotannollista, väestöllisistä ynnä muista muutoksista, kuin myös tieto- ja informaatioteknologian tarjoamista uusista mahdollisuuksista järjestää ja tehostaa työprosesseja. Prekarisaatio on johtanut viimeistään 1970 –luvulta lähtien työprosessien tehostaminen yhtäältä työsuoristusten ulkoistamisen kautta, kuin toisaalta työprosessien tehostamisen ja hallinnan kautta ”tehtaan” sisällä.

Yksinkertaistetusti sanottuna uusliberalistinen hallinto ja prekarisaatio on toiminut ”löysät pois” periaatteella. Työprosessin tehostamisen ja uudenlaisen hallinnan kautta suuri osa työtehtäviä ollaan voitu määritellä varsinaisen ”ydinosaamisalueen” ulkopuoliseksi. Näin esimerkiksi siivouspalvelut on pystytty siirtämään ulos instituutioista ja tehtaista ostopalveluiksi, jotka ovat ainakin jossain määrin laskeneet kustannuksia – vaikkakaan tästä ei ole kunnon todisteita. Rationalisointi- ja tehostamisprosessit ovat osa poliittista agendaa, joidenka viimekätisenä tavoitteena on laskea työn hintaa.  

Prekarisaation kautta huomattava määrä vakituisissa työsuhteissa olleita työntekijöitä on kyetty irrottamaan perinteisestä järjestelmästä laillisesti ja siirtämään ”vapaille” markkinoille. Työvoiman hallinto on näin tehostunut ja institutionalisoituja vastarinnan järjestelmiä ollaan murennettu tehokkaasti. Esimerkiksi siirtymä kunnalliselta sektorilta yksityisten palkanmaksajien alaisuuteen on sekoittanut perusteellisesti esimeriksi siivousalan edunvalvonnan. Ammattiliitot ovat olleet voimattomia vastustamaan ulkoistusten ja väenvähennysten logiikkaa. Sama on tapahtunut myös esimerkiksi Elisalla, joka entisenä kaupungin puhelinyhtiönä on toteuttanut erittäin uusliberaalin tehostus- ja ulkoistusohjelman.

Prekarisaatio on siis erityinen tendenssi, joka on konkreettisesti hajottanut ammattiyhdistyksiin ja työpaikkoihin järjestäytyneen työvoiman. Toisin sanoen, prekarisaatio on tuhonnut työvoiman institutionalisoituneen vastarinnan niin yhteiskunnan peruspalvelualoilla kuin teollisuuden huipputuotannossa, kuten vaikkapa paperiteollisuudessa. Voidaan toki sanoa, että edelleen suurin osa työväestöstä on järjestäytynyttä ja mukana liitoissa. Liitot eivät ole kuitenkaan kyenneet voittamaan pitkäjänteistä taistelua, jolla sopimusyhteiskunta on murrettu, eivätkä ne ole kyenneet luomaan solidaarista poliittista projektia, jolla eri ammattien työntekijät löytäisivät itsensä yhteisestä poliittisesta kamppailusta. Sen sijaan, ammattikunnat horjuttavat toisiaan.

Prekarisiaation seurauksena on syntynyt uudenlainen ”puolioikeudeton” luokka – prekariaatti – joka läpäisee kaasun lailla yhteiskunnan ja talouden eri segmentit. Yhtäältä prekariaatti on erotettu perinteisistä oikeuksistaan jotka rakentuivat instituutioiden ja työpaikan kautta, toisaalta uudet oikeudet ovat rakentuneet puolivallattomassa tilanteessa, kahdenkeskisen sopimisen, räätälöityjen työ- ja palkkasopimusten muodossa. Toisin sanoen, prekariaatti on luokka joka on kilpailutettu toisiaan vastaan, mutta ennen kaikkea suojattua palkkatyötä vastaan, mistä johtuen prekariaatin solidaarisuus ja luokkavoimaisuus (tai kollektiivisen tiedostuksen luominen) on hankalaa.

Prekarisaation tai uusliberalistisen rationaliteetin tavoitteena on ollut heterogeenisen, mutta yksilöidyn massan luominen, joka on murskannut perinteiset vastarinnan muodot. Työmarkkinat ovat muuttuneet yhä enemmän useiden erilaisten työvoimatavara komponenttien sommitelmiksi (vuokratyö, toistaiseksi jatkuva ja määräaikainen palkkatyö, yksityisyrittäjyyden eri muodot, erilaiset harjoittelu ja tuki työt jne.). Samalla tässä heterogeenisessä tilassa työntekijöitä pyritään kohtelemaan yksilöinä, jonka kautta mm. työsopimusehtoja kyetään kiertämään tehokkaammin.

On otettava huomioon myös prekarisaatio uudenlaisen tuotannollisen subjektiviteetin rakentumisena. Prekarisaatiossa on voimistunut työntekijöiden erottaminen tuotantovälineistä uudella tavalla. Persoonallisen työn aikakaudella tuotantovälineenä pyritään näkemään yksilön aivot, yksilön kyvyt ja ominaisuudet. Uusliberalististen työnjohtamisen ongelmana on kuitenkin se, että persoonallisuus, yksilön kyvyt ja innovaatiot eivät synny yksilön ”hiljaisessa” työssä, vaan nimenomaan kollektiivisessa, sosiaalisessa ja kommunikatiivisessa kanssakäymisessä. Uudet työn ja tuotannon tavat tarvitsevat siis yhteisöjä, mutta samalla näiden yhteisön muuttumista poliittisiksi kokonaisuuksiksi pyritään ehkäisemään eri keinoin. Siksi prekariaatti on ”luokaton luokka”, joka heiluu jatkuvasti yhteisön ja yksilöllisyyden rajalla.

Tuotantovälineenä immateriaalisessa kapitalismissa toimivat nimenomaan yksilön ja kollektiivin, sekö yksilöiden väliset suhteet, joihin kapitalismi pyrkii tarttumaan ja joita se pyrkii modifioimaan. Prekarisaation myötä pysyvien ja pitkäaikaiset työläiskollektiivien rakentaminen pääoman ”avustuksella” on ohi. Pysyvä työskentely yhdessä tilassa ja yhteisessä ajassa synnyttää väistämättä vastarintaa ja kollektiivista toimintaa. Siksi niin ”pysyvien” työpaikkojen kuin pätkätöiden saralla työryhmien dynamiikkaa pyritään sekoittamaan ja hajottamaan jatkuvasti. Samalla uudenlaisten persoonien ja uudenlaisten työvoima sommitelmien tuottaminen keskittyy yhä enemmän ”työnjohdon” tehtäväksi, jolla se pyrkii tehostamaan uusien innovaatioiden, suoritteiden ynnä muiden sellaisten tuottamista: ryhmä- ja tiimityö, projektityö ja niin edelleen ovat kaikki näitä tuotannon ”uusia” muotoja. Näitä työn muotoja ei käytetä vain ”älytyössä”, vaan ne kuuluvat yhä useamman työläisen arkipäivään.

Prekarisaatio tuleekin nähdä myös ja ennen kaikkea uuden työläissubjektiviteetin rakentumisen näkökulmasta. Prekariaatin muodostumista leimaa pako perinteisistä tuotantomuodoista, niiden jäykkyydestä, kurista ja niiden tuottamasta sosiaalisesta asemasta. Vaikka prekarisaatio näyttääkin siis ensi silmäyksellä ainoastaan pääoman ja valtiollisen hallinnon liikkeelle laittaman uudistuksena, on prekarisaation taustalla itse asiassa laajempi niin sanotuista kuriyhteiskunnista ja fordistisesta tuotannosta vapautumisen tendenssi. Tällöin prekarisaation mukanaan tuomat uudet kontrollointi- ja hallintamuodot, jotka pyrkivät näin ollen ainoastaan seuraamaan tai pysymään perässä tässä työläisten (palkka)työstä vapautumisen projektissa, tulee nähdä epätoivoisena kamppailuna, jolla kapitalismiin sitoutuneet vallanmuodot yrittävät pitää kiinni lisäarvon tuotannolle välttämättömästä luovasta, marxilaisesti ilmaistuna elävästä työvoimasta. Näin ollen prekarisaation subjekti on edelleen ”voimakas” työläinen. Työläinen on siis edelleen globaalin ja jälkifordistisen kapitalismin tuotannon ytimessä, vaikka perinteisen palkkatyöläisen asema näyttääkin muuttuneen epävarmaksi. Työläinen luo maailman uudelleen ja yhä uudelleen.

Tästä syystä prekarisaatiota tai prekariaattia ei tule nähdä pätkätyöläisyyden ongelmana, joka voitaisiin ”korjata” voittamalla kuvitteellinen paha vastustaja, uusliberalismi, ja palauttamalla ”vanha työn järjestys”, siis palkkatyömalli ja siihen perustuvat ”työnsuojelu” järjestelmät. Poliittisena ongelma prekariaatille ei siis ole prekarisaation vastustaminen, vaan pikemminkin yhteiskunnallisen kokonaisuuden tiedostaminen ja tuotantoprosessin ja tuotantovoiman rakenteen oikea ymmärtäminen. On tärkeää tunnistaa tuottava subjekti ja se elävä työ, jota kapitalismi tarvitsee edelleen kerätäkseen lisäarvoa.

Tuottavan ja ”voittoisan” työläisen tunnistaminen on tällä hetkellä kenties tärkeämpää kuin koskaan, etenkin kun vasemmiston projektina on ollut jo liian pitkään köyhän, sorretun, alistetun – siis yhteiskunnallisilla ja poliittisilla järjestelyillä tuotetun ”kyvyttömän” (sairaan, kipeän, syrjäytyneen) työläisen puolustaminen ja ”edunvalvominen”. Vain elävää työtä omaavan prekaarin ja poliittisen subjektiviteetin tunnistamisen kautta on mahdollista rakentaa solidaarisuutta jatkuvasti sekoittuvan ja muuttuvan työyhteisön reunoille ja ytimeen, ”yhteisinä paikkoina”, yhteisinä tiloina ja yhteistyönä, commonseina. Vain yhteiset tilat ja yhteinen tuotanto kykenee vastustamaan kapitalistista riistoa kaikissa työsuhteissa. Vain työväen yhteistyöllä voidaan suojella heikoimpia ja köyhimpiä.

Välineet uusliberalistisen talous-politiikan (esimerkiksi julkisensektorin yksityistämisen ja markkinavetoistamisen) vastustamiseen ovat itse asiassa kohtuullisen yksinkertaiset, mutta työpaikka- ja ammattiyhdistysorientoituneisuus (ja muut ”massalogiikat”) eivät tällä hetkellä kykene toimimaan vastarinnan moottoreina. Suurien ammattiliittojen on avattava toimintansa radikaalimmille voimille ja tuettava solidaarisesti koko vasemmiston, siis myös prekariaatin kamppailuja. Toistaiseksi tälle tielle on lähtenyt ainoastaan Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuoren johdolla. Vasemmiston on yleisesti siirryttävä takaisin työvoiman-kanssa-taisteluun ja unohdettava hetkeksi haaveet edustuksellisen vallan kasvusta äänestysinnokkuuden kasvun myötä ja institutionaalisten ”vääryyksien” korjaamisesta tuon ”vallan”, kuten hallitusvastuun saavuttamisen jälkeen. Vasemmistolainen politiikka tarvitsee nyt tekoja ja voitettuja taisteluita, ei onttoja tulevaisuuden lupauksia.

Poliittisen toiminnan tavoitteena ei voi olla menetettyjen etujen palauttaminen, kärsittyjen vääryyksien korvaaminen ja kompensoiminen, vaan uusien oikeuksien ja käytänteiden luominen, joiden avulla tuotantovälineiden erottaminen työntekijöistä voidaan lopettaa. Tämä ei voi tapahtua ilman uusia taisteluja ja voimannäyttöjä, jotka konstituoivat uudet oikeudet 2000 –luvun työvoimalle ja maailmaan muuttavalle subjektiviteetille, prekariaatille.

 

[1] Prekarisaatiolla tarkoitetaan yleisesti yhteiskunnan epävarmistumista, haurastumista. Sana prekaari tarkoittaa myös toisten armoilla olemista ja oman elämän edellytysten rukoilemista toisilta, toisten hyväntahtoisuuden varassa elämistä.

Yleisradio ja toistoon kätketyt tekijänoikeudet

Kesän romanttisin uutinen on ollut kenties yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungerin (sd.) epäonnistunut rakkausvideo, jonka hän laittoi YouTubeen miettimättä sen kummemmin tekijänoikeuksia. Jos kyseessä olisi ollut Maija Meikäläinen, ei romanttisesta videosta olisi noussut sen kummempaa kohua. Mutta kun Yleisradion toimitusjohtajan ja juontajan rakkaus rikkoo pyhää tekijänoikeuslakia, kannattaa siitä kirjoittaa ja uutisoida näkyvästi. Junger saattoi saada tempauksellaan joko rohkean Robin Hoodin tai sitten hölmön nettisäheltäjän auraa – tai sitten ei kumpaakaan.

Tekijänoikeusrikkomus kuitenkin ”sovittiin” lopulta puhelimessa. Kun yritysten johtohahmot jäävät kiinni pikku rötöksistä, painetaan asia lopulta villaisella. Jungerin ei siis todella katsottu vaarantavan kulttuuriteollisuuden suuryritysten voitontahkoamista puhki kulutetusta ”immateriaalista” eikä oikeusjuttuja tarvittu. Tekijänoikeusvouhotus, siis arkipäiväisen katselemisen ja kuuntelemisen muuttaminen jatkuvaksi voittoa tuottavaksi kulutustapahtumaksi sai Jungerin tapauksesta pikemminkin lisäpontta kuin koki takaiskun. Lähinnä suuryrityksiä ja tekijänoikeuksia omistavia tahoja hyödyttävää maksuttoman aistimisen kriminalisointia (eli aineettomien hyödykkeiden tuotteistamista ja rahastamista) ajavat tahot ovat varmasti tyytyväisiä siitä, että Junger sortui tällaiseen virheeseen. Tämähän osoittaa vain sen, kuinka paljon tarvitaan vielä työtä ja tiedotusta sen eteen, että jokainen kansalainen ymmärtää, että kaikesta on maksettava.

Jungerin tapaus nostaa kuitenkin esiin Yleisradiosta, mediasta ja yhteiskunnasta yleensäkin paljon olennaisempia asioita kuin pelkän pinnallisen tekijänoikeusrikkomuksen. Asiaa hieman penkomalla paljastuu nimittäin varsinainen tekijän ja alkutuottajan oikeuksien poljenta, johon niin yksityiset kuin julkiset mediatalot ovat kilvan ryhtyneet.

Olennainen välittyy Jungerin oman firman toimintaa ja tuotantorakennetta havainnoimalla. Yleisradio on nimittäin aloittanut siirtymisen jokseenkin monipuolisesta ja korkeatasoisesta mediatalosta kohti yksipuolista halpatuontantolaitosmallia, joka perustuu saman toistoon. 

Kesällä Yleisradion uuden tuotantorakenteen logiikan voi huomata paremmin kuin talvisin, jolloin ei ole välttämättä aikaa kuunnella radiota tai katsella televisiota jopa useampaan otteeseen vuorokaudessa, satunnaisin kellonajoin. Kesällä radiota ja televisiota tulee katseltua myös useammissa paikoissa ympäri Suomen, lännestä itään ja pohjoisesta etelään. Millaisena Yleisradio näyttäytyy tässä eräänlaisessa laajennetussa arkihavainnoinnissa?

Aloitetaan televisiosta. Televisio on Yleisradiolle ehdottomasti tärkein näyteikkuna ja samalla perinteistä kansallista tehtävää suorittava mieltenmuokkausväline – yrittääpä YLE vielä ajoittain esiintyä jonkinlaisena ”vallan vahtikoiranakin”. YLE:n televisioon keskitetään selvästikin eniten resursseja. Uutiset ja ajankohtaisohjelmat tehdään kesälläkin vakavasti ja huolella, vaikka Yleisradio käyttää myös runsaasti kesäapulaisia, kuten muutkin mediatalot. Monissa lehdissä kesätoimittajien lanseeraaminen johtaa yhtäältä mielenkiintoisiin ja oivaltaviin juttuihin (kuten vaikkapa Sampsa Oinaalan hyvä juttu koskien Helsingin kaupungin metsänhoidon periaatteita Helsingin Sanomissa 6.7.2009), kun työhönsä leipääntyneet totuudentorvitoimittajat ovat vetämässä viinaa päähänsä, juoksemassa maratonia tai molempia. Toki joskus taso laskee kelvottomaksi kesätoimittajien takia. Joskus jopa Suurten lehtien kuten Helsingin Sanomien vakiintuneet toimittajat ovat niin karkeassa kesäterässä, että jutut kannattaisi jättää kirjoittamatta. Näin voidaan ainakin syyllä sanoa Saska Snellmanin täysin kelvottoman Platonin Valtiota (Helsingin Sanomat 5.7.2009) käsittelevän jutun perusteella. Tässä mielessä YLE tuottaa sitä samaa taattua ja tasaista asiaohjelmaa kuin yleensä, vaikka A-Studion toimittajalla ei olekaan aina kesäasunaan toimittajille tyypillistä sosiologisen Simo Frangen -kultin mukaista pikkutakkia ja farkkuja. Saattaapa toimittaja kesällä vähän hassutellakin, on se sitten katsojasta hauskaa tai ei.

YLE:n televisiotarjonta on kuitenkin yleisesti ottaen heikentynyt huomattavasti. Tästä päästään ensimmäiseen havaintoon koskien Yleisradion uutta tuotantorakennetta. Televisio-ohjelmia nimittäin uusitaan huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Esimerkiksi maanantaisen Kotikatsomon ohjelmat uusitaan nykyisin jo keskiviikkona, eikä suinkaan päivällä eläkeläisille ja sairaille suunnattuina, vaan illalla hyvään katseluaikaan. Sama koskee monia muita ohjelmia, joiden nopea toistaminen ei ole pelkkää hyvää menevien ihmisten asiakaspalvelua vaan selvää säästöä. Säästöä syntyy kun kohtuullisen ”järkevään katseluaikaan”, esimerkiksi kello 18-24 välillä toistetaan jo kerran samalla viikolla nähtyjä ohjelmia.

Toinen toiston ja uusimisen muoto on vanhojen ohjelmien uusinta, jälleen ”järkevään katseluaikaan”. On selvää, että jotkut sarjat ja dokumentit voivat olla suosittuja ja niitä on hyvä uusia aina silloin tällöin yleisön pyynnöstä, mutta kuka jaksaa katsoa kolmatta kertaa kolmen vuoden sisällä samoja brittihuumorisarjoja, tai neljättä kertaa samaa palkittua suomalaista dokumenttia. Tässäkin uusintamuodossa Yleisradio on ylittänyt perusteltua ja toivottua uusintaa koskevan rajan ja päätynyt selvästi säästön puolelle pyörittämällä uudestaan ja uudestaan samoja, kieltämättä laadukkaita, mutta kuitenkin jo niin moneen kertaan nähtyjä ohjelmia. Selvää säästöä tämäkin.

Varsinainen Yleisradion säästökanava on Teema, jonka uutuustuotanto ja uutuushankinta on minimaalista verrattuna siihen, kuinka paljon vanhan toistoa kanava sisältää. On aivan perusteltua kulttuurityötä kaivaa esiin arkistojen aarteita ja esittää mielenkiintoisia teemakokonaisuuksia, mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että Teeman tuotantoon ei tarvita oikeastaan muita kuin tähän arkistoihin suuntautuvaan toimittamistyöhön suunnattuja resursseja. Kanava on halpa, vaikka sisältö onkin paikoin mielenkiintoista.

Teema rinnastuukin lastenohjelmiin, joiden uusimispotentiaali on lähes rajaton. Lastenohjelmien uutuustuotanto on laadukasta, mutta silti hyvin vähäistä. Lapset kerkeävät kyllästyä aina vain uudelleen alkaviin Muumeihin, Katti Matikaisiin ja Syrhämään vaikka eivät ole täysin edes ehtineet vielä ulos lastenohjelmien katseluiästä. Jos televisio on lasten toinen äiti tai vähintäänkin lastenhoitaja, kuten Eeva Jokinen esittää terävänäköisessä Aikuisten arki -kirjassaan, niin kuinka Yleisradio selviytyy tästä tehtävästään? Epäilemättä perheissä syntyy suuria paineita hommata uusia tv-tätejä ruutuun, joko vaihtamalla kanavaa, ostamalla maksullisen lastenkanava tai vuokraamalla ja ostamalla ohjelmia dvd:llä. Ja tietysti ohjelmia voi imuroida myös ilmaiseksi netistä, mutta se on tällä erää laitonta.

Yleisradion tuotantorakenteen uudistus ei kuitenkaan suinkaan jää tähän. Varsinainen jankutus alkaa, kun aukaisee radion. Ylen kanavat kuten Ylen ykkönen, Radio Suomi ja YLE Puhe ovat päätyneet tasolle, jossa radiota enemmän kuuntelevan hermot alkavat väistämättä kiristyä. Tässä muutamia havaintoja

YLE:n radiokanavilla on ensiksikin keksitty niin kanavien kuin paikallisradioidenkin välinen vaihto. Tämä tarkoittaa sitä, että sama ohjelma saattaa tulla ulos eri kanavilta ja että esimerkiksi Lapin Radion tuottama ohjelma saatetaan kuulla Satakunnassa. Alkuperäinen tuottajakanava ja tekijä ilmeisesti luopuu tekijänoikeuksistaan välittömästi kun ohjelma on pistetty purkkiin eli tallennettu digitaaliseen muotoon YLE:n jonkinlaiseen keskusarkistoon. Tämän jälkeen tätä ohjelmaa voidaan käyttää uudestaan sellaisenaan aivan kuten televisiossakin uusintana, tai sitten pilkkoa nopean ja helpon tietoteknisen käsittelyn avulla lyhyemmiksi ohjelmiksi. Toki myös radiokanavilla uusitaan nopeasti samoja ohjelmia useita kertoja viikossa, mikä tekee esimerkiksi jo kahden viikon radion seuraamisen paikoitellen kovin tylsäksi, kun hyviä ja asiallisia ohjelmia toistetaan niin usein, että toisto tylsyttää ohjelmista terän. Säästöä tapahtuu siis kanavien sisällä, niiden välillä sekä aluetoimitusten kesken.

Tämä ei kuitenkaan YLE:lle riitä. Miltei rasittavinta YLE:n radiotarjonnassa on se, että televisio on vallannut radion. Etenkin YLE Puhe toistaa surutta TV:n asia- ja keskusteluohjelmia sekä Aamutelevisiota ja osin myös uutisraportteja. Nykyteknologia toki mahdollistaa tällaisen toiminnan helposti, ja vaivaa YLE:ssä on luultavasti nähty vain television puheohjelmien ohjaamisessa jo valmiiksi mahdollisimman kuuntelijaystävälliseen muotoon. Tämän seurauksena samat ohjelmat ja niiden sisältämät samat mielipiteet pyörivät eri kanavilla ja taajuuksilla päivästä toiseen. Kun tähän lisätään vielä uutisraporttien paikallisesta väristä köyhtynyt sisältö, voidaan sanoa, että ”laajennetulle havainnoitsijalle” YLE:n tarjonta vaikuttaa kovin tylsältä, välillä jopa pakkotoisteiselta.

Puhetta siis riittää, mutta minkäänlaista pitkäkestoista keskustelua ei radiossa tai televisiossa synny. Eetterin täyttävät digitaalisesti taltioidut puheohjelmat ja uutisraportit, joita toistetaan selvästikin ainoastaan kanava-ajan täyttämiseksi, ei ihmisten iloksi tai syvällisemmän, saati asioihin vaikuttavan keskustelun synnyttämiseksi. Säästöä syntyy takuulla erityisen huomattavia määriä, vaikka samalla YLE antaa vaikutelman, että se on monipuolistanut palveluitaan ja kanavalikoimaansa. Määrä on lisääntynyt muttei niinkään laatu. On totta, että nyt televisiossa on läsnä paremmin esimerkiksi kansainvälisen ja kansallisen televisiohistorian klassikkoja, mutta samalla uutuustuotanto ja uudet merkittävät hankinnat ovat kovin vähäisiä. Yleisradion ohjelmatuotantoa ja valikoimaa ei kuitenkaan voi moittia laaduttomaksi, ja se päihittää edelleen mainostuloilla itsensä rahoittavat kanavat, vaikka näillä etenkin ulkomaisten sarjojen hankinta on monipuolisempaa.

On selvää, että YLE:n on ollut pakko vastata kilpailuun tarjoamalla yhä lisää valinnanvaraa kanavillaan. Vaikka median yhä kasvavasta roolista voi olla montaa mieltä, on asiaan turhaa suhtautua moralistisesti ja olettaa, että levoton nykykatselija so. länsimainen ihminen, lapsi tai aikuinen, pysyisi tulevaisuudessakaan enää yhdellä kanavalla tai että television standarditarjonta riittäisi hänelle. Ihmiset kuluttavat yhä enemmän aikaa median ääressä, myös ”passivoivan” ja tylsistyttävän television ääressä uusien sosiaalisten medioiden lisäksi. Siksi olisikin hyvä, että televisiosta ja radiosta saisi laadukasta ja mielenkiintoista ohjelmaa helposti ja ilmaiseksi ilman jatkuvaa toistoa. Sama koskee tietysti nettiä, jossa myös YLE häärää nykyisin tarjoten enemmän ja vähemmän samaa toistoa kuin televisiossa ja radiossa.

Yleisesti sanottuna YLE:n harjoittaman toiston perustaksi, tapahtui se millä tahansa alueella, ei riitä näkökulma, jonka mukaan kiireisellä nykyihmisellä tulee olla mahdollisuus seurata mediaa, uutisia ja niin edelleen omien aikataulujensa mukaan, ei siis vanhaan tyyliin, jolloin toiston ja uusinnan mahdollisuuksia oli hyvin vähän. Nykyisessä mediaympäristössä eivät tärkeät ja suositut uutisaiheet jää kuulematta, ja sarjoja tai elokuvia seuraava liikkuva ihminen voi tallentaa ohjelmat boxiinsa, ostaa sarjat marketista tai imuroida ne ilmaiseksi netistä.

YLE:n uudistuminen kertoo paljon muustakin kuin vain muuttuneista katsomistottumuksista ja toiston roolista arkipäiväisessä elämässämme. Yleisradio on nimittäin loistava esimerkki uusliberalistisesta hallinnosta, työn tehostamisesta, prekarisaatiosta – sekä lopulta myös tekijänoikeuksien polkemisesta. Yleisradion organisaation uudistukset käynnistyivät vähitellen 2000-luvun alussa ja niiden tähtäimenä oli maailman ensimmäinen digitalisoitu Yleisradio ja kustannustehokas mediatalo. Uudistuksia toteuttamaan valittiin nuori johtaja Mikael Junger, joka sai paljon negatiivista huomiota lukuisten taloudellisten leikkausten ja tehostamistoimenpiteiden vuoksi. Vuonna 2005 Yleisradio laajensi leikkauksensa maakuntaradioihin, joista vähennettiin noin 200 työpaikkaa. Yhteensä saneerauksessa työnsä menetti noin 500 työntekijää, joista monet toteutettiin eläkejärjestelyin.

Ylen tapauksessa voidaan siis havaita ensiksikin, kuinka runsaasti työllistänyt julkinen toimiala ajatettiin uusliberalistisesta hallinnosta ja New Public Management -tyyppisestä organisoinnista tutun tehostamiskoneen läpi. Organisaatiosta karsittiin huomattava määrä työvuosia, mikä on ymmärrettävästi johtanut työpalkkoja koskeviin säästöihin. Tämä on osaltaan johtanut 1990-luvulla erittäin lupaavalta työllisyysalalta näyttäneen media-alan prekarisaatioon eli epävarmistumiseen, kun valtion omistama mediatalo on saneerannut itsensä markkinatalouden edellyttämään muotoon, jossa työt teetetään mieluummin nopeasti irtisanottavilla määräaikaisilla ja freelancer-työntekijöillä. Uusia pysyviä työpaikkoja YLE:n saneerauksella ei tavoiteltu eikä niitä luultavasti juurikaan tuotettu, vaikka joitakin työsuhteita on uusien teknologioiden myötä voinutkin aueta.

Ylen saneeraus kertoo myös tietotyön, informaation ja yleensäkin työn uudelleenjärjestelystä ja palveluyhteiskunnan anatomiasta. Vaikka monet palvelut näyttävätkin ensisilmäyksellä monipuolisilta, laadukkailta ja toimivilta, ovat ne käytännössä ja pitemmällä aikavälillä sisällöltään onttoja eivätkä ne välttämättä sisällä monipuolista valinnanvapautta. Useat uudet palvelut kuluvat käytössä nopeasti loppuun: palveluiden uusiutuva ja uutta luova elementti ei ole sopusoinnussa palveluiden toisteisen komponentin kanssa. Tieto- ja informaatiovirta perustuu arkihavainnossa pikemminkin yhä enemmän puuduttaviin ja samana toistuviin tuote-elementteihin. Valtamedioista on vaikeaa löytää tai kuulla mitään varsinaisesti uutta. Eikä tämä tarkoita vain tiedontuottamisen nopeutta, jossa sanomalehti on pudonnut auttamatta kyydistä jo ajat siten, vaan ennen kaikkea laatujournalismia ja siihen mahdollisesti tiiviistikin liittyvää yhteiskunnallista, moniäänistä ja -puolista keskustelua, jopa riitelyä. Informaatio on nykyisin pikemmin tavaramuotoinen paketti, joka ei avaudu yhteiskuntaan vaan jää toistamaan omaa sanomaansa päivästä toiseen, kunnes uusi vastaava paketti toimitetaan markkinoille. Tässä mielessä myös informaatiosta on tullut sellainen tylsä tuote, jollaiseksi Guy Debord kuvailee Spektaakkelin yhteiskunnan tavarakatalogin tuotteita: kun tavaran kantaa kaupasta kotiin, häviää sen taika ja uuden ostamista on alettava miettiä välittömästi ja aloitettava katalogin selaaminen alusta. Tähän lapselliseen kulttuuriin johtaa myös tuotteistettu ja toistettu informaatiovirta.

Mutta ennen kaikkea YLE:n tuotantorakenteen muutos kertoo tieto- ja palveluyhteiskunnan työn rakenteesta. Siinä työntekijän suorittaman työn tuotos tai tuote halutaan irrottaa välittömästi tekijästään ja siirtää tuottajayhtiön omaisuudeksi. Tämän jälkeen jo kerran tehty työ toistetaan lukemattomia kertoja niin kauan kuin tuosta tuotteesta on edes jonkinlaista arvoa tuotannolle. Niin kauan kuin esimerkiksi uusittava ohjelma mahdollistaa uuden tuotantoon sijoitettavan rahan käytön välttämisen on tuote käytettävissä. Alkuperäisen työn tekijälle ei tästä toistosta makseta kuitenkaan mitään.

Tämä ongelma tuli esille Helsingin Sanomien esittämän törkeän freelancer-sopimuksen yhteydessä keväällä 2009 ja sama kuvio toistuu kaikilla tiedon ja informaationtuotannon ja kulttuuriteollisuuden aloilla yliopistoista mediaan. Työstä ei makseta yhtään aikaisempaa enempää, vaikka sen toistettavuus lehtien sivuilla (esimerkiksi kirjallisuus- ja taidekritiikit ovat hyvä esimerkki tästä halvasta toistosta mediatalon omistamien eri sanomalehtien välillä), netissä, televisiossa ja radiossa käytetään varmasti loppuun. Yksinkertaisesti ilmaistuna näissä prosesseissa Marxin esittelemä elävä työ, siis ainutkertaisen ihmisen tekemä työ muutetaan kuolleeksi työksi, koneen tai minkä tahansa mekanismin toistoksi. Kuollut työ on aina halvempaa kuin elävä, sillä elävätyö tarkoittaa keksimistä, luomista ja omistautumista, johon koneet eivät kykene. Media-alalla ja tiedontuotannossa eläväntyön panoksen minimoimiseen pyritään aktiivisesti, vaikka se onkin näiden alojen luonteelle paradoksaalista, sillä tällainen on kertakaikkisesti erittäin kustannustehokasta. Samalla rahalla saadaan enemmän lähetystunteja ja minuutteja kuin aikaisemmin, tai vastaavasti koulutuksessa samalla rahalla koulutetaan useampia opiskelijoita netin välityksellä kuin aikaisemmin.

Tällainen käsitys työstä halveksuu työn tekijää ja asettaa hänet myös hyvin epävarmaan asemaa. Tämän kaltaiset uudet työn ja tuotannon mallit eivät myöskään ole olleet yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä, vaikka juuri näillä menetelmillä työvuosia vähennetään, eli ihmisiä joko ajetaan työttömiksi tai sitten heidän asemansa työorganisaatiossa muutetaan epävarmaksi ja hauraaksi. Jos YLE:n käsitys todellisista tekijänoikeuksista on tämä, niin ei ole mitään ihmeellistä siinä, että Junger viittaa kintaalla jonkin ikivanhan diskohitin oikeuksille. Perustuuhan YLE:n nykyinen toimintakulttuuri yhä enemmän siihen, että ohjelma tuotetaan mahdollisimman halvalla ja toistetaan kunnes tuote on täysin loppuun kulutettu.

Näistä Sosiaalidemokraattien ja Kokoomuksen yhdessä rakentamista, sangen tylsämielisistä työn, tuotannon ja koko yhteiskunnallisen tulevaisuuden kuvista huolimatta ei ole mitään syytä päätyä samankaltaisiin johtopäätöksiin kuin joihin yhteiskuntaluokkansa yleistä älyvapautta hyvin edustava Uuden Suomen omistaja Niklas Herlin päätyi kolumnissaan. Toisin kuin Herlin kiukkuillen antaa ymmärtää, YLE ei ole viemässä mitään yksityisten mediatoimijoiden toimintamahdollisuuksia ts. tikkaria näiden lapsien kädestä. Uuden Suomen, SUB TV:n, MTV:n, Nelosen tai minkä tahansa yksityisen kanavan toimintaedellytykset pikemminkin vain paranevat YLE:n hölmöilyn ja tehostamisen seurauksena. Halpaa ja mihin tahansa valmista työvoimaa on tarjolla entistä enemmän.

Se, mikä sen sijaan on outoa, on YLE:n rahoittamiseksi kaavailtu yleinen ja yhtäläinen mediamaksu. Julkisen palvelun tulisi olla aidosti ilmaista, eikä rahaa missään nimessä tulisi kerätä ihmisten käyttövaroista. Järkevin tapa kerätä raha on verotuksen kautta, ja vieläpä mahdollisimman progressiivisesti tai sitten muilla kuin tuloveroilla. Yleisradio tarvitsee nimittäin tulevaisuudessa paljon enemmän rahaa, jotta se voisi alkaa työllistää enemmän nuoria mediatyöntekijöitä mielenkiintoisiin produktioihin ja vapauttaisi ne joilla on kiinnostusta kehittää laadukkaita sisältöjä ja muita hyviä ratkaisuja yksityisten kanavien tusinaviihteen tuotannoista. Yleisradio tarvitsee myös rahaa tuottaakseen huomattavasti enemmän uutta sisältöä kanavilleen ja maksaakseen kaikesta toistettavasta työstä (eli valmiista ohjelmista) tekijöille kuuluvat palkat ja palkkiot joko etukäteen, tai sitten aina kun toistoa tapahtuu. Näin tulisi menetellä, jotta todelliset (työn)tekijän oikeudet toteutuisivat mediassa, kuin myös yhteiskunnassamme nykyistä paremmin. Tämä on tärkeää siksi, että tällaista kehitystä ei yksikään yksityinen mediatalo tule tarjoamaan. Eikä yksikään yksityinen mediatalo tuota niin hyviä asia- ja kulttuuriohjelmia kuin YLE, eikä merisää tai Urheiluradio pyörähdä yhdeltäkään kaupalliselta kanavalta. Yleisradiolla näihin toimiin on vielä mahdollisuudet, mutta toivottavasti historia ei toista julkisen median kohdalla itseään, kuten se on toistanut muun yhteisen omaisuuden yksityistämisen ja tuotteistamisen kohdalla.

Kirjallisuutta:

Guy Debord: La société du spectacle. GF Flammarion, Paris.

Eeva Jokinen: Aikuisten arki. Gaudeamus, Helsinki.

Sampsa Oinaala: Vantaalla metsä saa kasvaa villinä. Helsingin Sanomat 6.7.2009.

Saska Snellman: Platon perustaisi synkän valtion, josta puuttuu huumorintajua. Helsingin Sanomat 5.7.2009.