Arkisto kohteelle prekariaatti

Vasemmisto tarvitsee puoluepoliittista aktivismia

Posted in politiikka with tags , , , , on lokakuu 1, 2009 by biospolit

Vasemmiston tila käy kuukausi kuukaudelta huonommaksi. Viimeiset uutiset sosiaalidemokratian tappioista tulevat Saksasta ja Portugalissa. Saksassa tilanne on suorastaan katastrofaalinen, Portugalissakin vasemmisto otti ainoastaan torjuntavoiton. Britanniassa Labour rämpii pohjamudissa.

Toisaalta samalla on kuulunut myös positiivisempia uutisia. Sosiaalidemokraateista vasemmalla oleva poliittinen toiminta on nostanut päätään niin Saksassa, Ranskassa kuin myös Suomessa. Vaikka vasemmisto onkin edelleen hajaannuksessa ja sekaisin, on sosiaalidemokratian kyvyttömyys ja vihreiden lyhytnäköinen oikeistopolitikointi saanut aikaan uutta liikettä vasemmistossa.

Suomessa vasemmiston julistetaan viikoittain olevan jämähtänyt savupiipputeollisuuteen, jonka kerrotaan olevan menneen maailman toimintaa. Vaikka Suomen teollisuuden rakennemuutos ei olekaan välttämättä niin radikaali kuin kyynisimmät visionäärit ovat antaneet ymmärtää, on oikeistolehdistön solvauksissa perää. Vasemmisto ei ole kyennyt uudistumaan ja sen kannatuspohja on liian tiukasti profiloitunut teollisuuden palkkatyöläisiin. Oikeistolehdistön herjat ovat tosin peräisin ainoalta suomalaista politiikkaa ravistelleelta liikkeeltä, prekariaatilta. Oikeiston ja prekariaatin tavoitteet ovat kuitenkin täysin vastakkaiset, minkä etenkin oikeisto varsin hyvin tietää.

Prekariaatin piiristä noussutta analyysia uuden työn ja talouden tilasta ei ole kuitenkaan otettu vastaan juuri lainkaan vasemmistossa. Vasemmistolle on ollut erinomaisen vaikeaa ymmärtää niitä reunaehtoja, joiden määrittelemänä politiikkaa ja taloutta on niin Suomessa kuin Euroopassa harjoitettava. Yhtä vaikeaa vasemmistolle on ollut myös ymmärtää ekologisen katastrofin syvyyttä ja niitä poliittisia linjauksia, joita tästä seuraa. Ei vain savupiipputeollisuutta, vaan myös kulutusta on rajoitettava tulevaisuudessa huomattavasti.

Tällä hetkellä suomalaisen duunarin elintasoa ei pidetä suinkaan yllä suomalaisella työllä, vaan kiinalaisella, intialaisella ja taiwanilaisella halpatyövoimalla. Suomalaisen työläisen kulutusjuhlan on loputtava. Tämä on ainoa sanoma mitä vasemmisto voi kannattajilleen kertoa, eikä tämä viesti puolestaan ole omiaan houkuttelemaan ostamalla itsensä tyytyväisenä pitävää duunaria.

Vasemmiston olisi siis ehdottomasti ajettava ekologista rakennemuutosta, joka tarkoittaisi suomalaisen työn elvyttämistä tehtaiden ulkopuolella. Sellaista elämänmuodon luomista, joka perustuu ihmisten kekseliääseen ja solidaariseen yhteistoimintaan, jonka tavoitteena on elämän perusedellytysten, tasa-arvon ja hyvinvoinnin turvaaminen pitkäaikaisessa taloudellisessa laskutendenssissä. Toisin sanottuna vasemmiston tulisi satsata laatuun, ei määrään. Palkkatyön tekeminen, siis oman työn myyminen rahaa vastaan ei ole tulevaisuuden yhteiskunnan ainoa tukijalka. Tarvitaan vertaistuotantoa ja vertaistaloutta (ns. commonseja), jonka avulla voidaan luoda aidosti ihmisten hyvinvointia parantavia yhteishyödykkeitä. [1]

Mutta tämän lisäksi vasemmistolta on unohtunut myös tärkein ja perustavin asia, jonka mukana siltä puuttuu kaikki. Vasemmisto näyttää unohtaneen täysin juurensa poliittisena liikkeenä, joka kamppaili vapautuakseen työstä, kuin myös autonomisen ja omaehtoisen yhteiskunnan luomiseksi, naisten vapauttamiseksi patriarkaalisesta järjestelmästä ja niin edelleen.

On selvää, että puoluepolitiikan ja aktivismin välillä on aina tietty ristiriita ja ero, jonka tulisi kuitenkin olla liikkeen moottori, ei sen jarru. Tällä hetkellä puoluepolitiikan kangistuneet toimintatavat ainoastaan rajoittavat liikkeen uudistumista ja uhkaavat jo samalla koko vasemmiston säilymistä. Vasemmiston olisi ehdottomasti keksittävä tuo moottori uudelleen, mutta se ei voi tapahtua ilman puoluepoliittisen aktivismin uutta syntymää.

Katsotaan lyhyesti suomalaisen puolueiden historiaa puoluepoliittisen aktivismin näkökulmasta. Aloitetaan Kokoomuksesta. Kokoomuksen taustalla on itse asiassa hyvin radikaali fennomaaninen ja suomettarelainen liike, joka ei kaihtanut mitään 1900-luvun taitteen aktivismin keinoja kasvatuksesta aseisiin ja pahoinpitelyihin.

Sama pätee Keskustaan. Keskustan juuret ovat Suomen Maalaisväestön liitossa ja Nuorsuomalaisessa Maalaisliitossa, josta myöhemmin muodostui Maalaisliitto. Keskustankin historia on täynnä alkiolaista kamppailua, torpparien ja pienviljelijöiden puolustamista, sekä osuuskauppaliikettä. Keskustaa ei olisi olemassa ilman alkuaikojen radikaaleja aktivisteja, jotka eivät myöskään koskaan ole kaihtaneet keinoja.

Suomen sosiaalidemokraattinen puolue perustuu puolestaan 1800-luvun lopulla koko Eurooppaa ravistelleeseen vallankumoukselliseen liikkeeseen, sosialismiin. Vaikka Sosiaalidemokraatit ovat olleet Suomessa alusta saakka hieman ymmällä poliittisen teorian ja poliittisen käytännön elimellisestä suhteesta, onnistui se kuitenkin nousemaan vuoden 1905 suurlakon jälkeen Suomen suurimmaksi puolueeksi ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Porvarillinen repressio teki kuitenkin tyhjäksi Sosiaalidemokraattien vallankäytön eduskunnassa, eivätkä tavoitellut uudistukset edistyneet. Vuoden 1916 vaalien sosialistisen enemmistön seurauksena oli sisällissota, jossa radikalisoituneet vasemmistolaiset kuitenkin lyötiin. Sosiaalidemokraatit eivät tosin tuolloinkaan tukeneet täysin vallankumouksellisia ryhmittymiä, vaan sotkivat omalta osaltaan vasemmiston rivejä – porvareiden eduksi.

1900-luku on täynnä poliittisia liikkeitä, joista ikävimpiä ovat 1930-luvun äärioikeistolainen liikehdintä ja esimerkiksi Isänmaallinen kansanliike. Toisen maailmansodan jälkeen poliittinen kenttä vapautui, kun oikeistolainen repressio päättyi ja vasemmistolainen liikehdintä sai lisää tilaa, myös keskustalaisen presidentin Urho Kekkosen toiminnan seurauksena. Sosiaalidemokraatit ottivat hegemonisen asemansa vähitellen, mutta 1970-luvun vasemmistoradikalismi synnytti myös paljon erilaisia ituja uusille vasemmistolaisille liikkeille.

1980-luvulla poliittinen kenttä oli jälleen murroksessa Kekkosen kuoltua ja Keskustan oikeistosiiven vahvistuttua. Myös Kokoomus alkoi saada kannatusta pitkän aallonpohjan jälkeen. 1980-luvun varsinainen uusi poliittinen ilmiö on kuitenkin Vihreät. Kuten aikaisemmatkin puolueet, myös Vihreät syntyi tiukan linjan aktivismista ja liikehdinnästä, jossa asia ajoi poliittinen pelin edelle. Vihreän puolueen historia on erittäin mielenkiintoinen juuri siinä mielessä, kuinka nopeasti varsin tiukkalinjaisesta ja peräänantamattomasta poliittisesta aktivismista siirryttiin puoluepoliittisen kannatuksen varjelemiseen, hallituspokkurointiin ja poliittiseen peliin, jonka seuraukset eivät voi olla muuta kuin negatiivisia – niin puolueelle kuin vihreälle liikkeelle.

1990-luku ja 2000-luku ovat tuoneet mukanaan huomattavan määrän uusia ja yhden asian liikkeitä, jotka eivät kuitenkaan ole vielä selkeästi kanavoituneet mihinkään poliittiseen puolueeseen. Uusille poliittisille liikkeille onkin ollut tyypillistä projektiluontoisuus, erittäin radikaalit toimintatavat ja puoluepolitiikan vältteleminen. Eläinoikeusliike on näistä liikkeistä varmastikin paras esimerkki, mutta tulee muistaa, että uusien liikkeiden kirjo ja poliittiset painotukset ovat olleet monipuolisia. Etenkin 1990-luvun liikkeet olivat kuitenkin enemmän moraalisia protestiliikkeitä, kuin taloudellispoliittisia liikkeitä.

Myös niin sanottu globalisaation vastainen liike – vaikka nimi on todella harhaanjohtava – perustui pitkälle moraalisiin argumentteihin ja arvopuheeseen ilman materialismia. Selkeää poliittista agendaa, joka olisi tuonut yhteen ekologiset, ympäristölliset ja taloudelliset ohjelmat, ei yrityksistä huolimatta muotoutunut. Siksi monet 1990-luvun suuret poliittiset liikkeet kuten Attac ovat toistuvasti epäonnistuneet pyrkimyksissään. Niiltä on puuttunut selkeä ja tiukka poliittinen linja, niiden aktivismin ja radikaaliuden taso on ollut liian kevyt. Sama kevytaktivismi on liukunut myös vihreisiin, ja näistä poliittisista liikkeistä on tullutkin enemmän korkeakoulutetun väestönosan verkostoitumisfoorumeita, kuin vallitsevaa poliittista järjestystä uhkaavia poliittisia voimia.

2000-luvun alussa Euroopan laajuisesti päätään nostava prekariaatti-liike on kuitenkin ollut orientaatioltaan toisenlainen. Sen taustalla vaikuttivat 1990-luvun aktivistit, jotka olivat löytäneet kuitenkin punaisen langan moraalisen protestin sijaan. Prekariaatti profiloitui selkeästi työväenliikkeeksi, pätkätöiden ja epävarmassa asemassa olevien ihmisten luokattomaksi luokaksi. Prekariaatti toi politiikan näyttämölle uudet järjestäytyneemmät massamielenosoitukset, poliittisen liikkeen uhkan, mutta myös poliittisen teorian ymmärtämyksen ja älyllisen aktivismin vaatimuksen. Prekariaatille ei riittänyt pelkkä moraalinen pahoinvointi, vaan se halusi tehdä myös poliittista ja taloudellista analyysia, jonka perustalta liike kykenisi ponnistamaan.

Vaikka prekariaatti-liikeen aallon harja saavutettiinkin Suomessa vuosina 2006 ja 2007, on liikkeen analyysi ja poliittinen linja edelleen poliittista kenttää määrittävä. [2] Uuden työn ja talouden kysymykset, kysymykset pätkätöiden ja yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta epävarmistumisesta, kysymykset ekologisesti kestävästä taloudesta ja naisten työn asemasta tietoyhteiskunnassa ovat kaikki poliittisen keskustelun ytimessä. Ainoa asia joka tältä poliittiselta liikehdinnältä ja aktivismilta puuttuu, on liikkeen puoluepoliittinen ulottuvuus.

1990-luvun radikaalille aktivismille puoluepoliittinen vaikutuskanava – sikäli kuin puoluepolitiikkaa haluttiin ollenkaan harjoittaa – oli itsestään selvästi Vihreät. Vihreään puolueeseen yritettiin vaikuttaa sisäisten kanavien kautta ja puolueeseen liittyi myös nuoria aktivisteja, joista sittemmin on tullut enemmän tai vähemmän varteenotettavia poliitikkoja.

Vihreissä tapahtui kuitenkin 2000-luvun alkupuolelta lähtien käänne oikeistolaiseen suuntaan, minkä seurauksena aktivistien ja radikaalien asema puolueessa hankaloitui. Vihreät ovatkin selvästi kääntäneet puolueena selkänsä aktivismille ja vasemmistolle – siis lyhyesti sanottuna prekariaatille. Osoitukset tästä saatiin vuoden 2006 Euromaydayn jälkimainingeissa, jolloin Vihreät sanoutuivat paniikinomaisesti irti prekariaatista – mikä oli kenties suurin Vihreiden poliittinen virhe kautta historian.

Vasemmistopuolueissa prekariaatin vastaanotto on ollut myös nihkeä, eivätkä ammattiliitot ole ymmärtäneet juuri mitään siitä, mitä prekariaatti on protesteissaan ja analyyseissaan ajanut. Vähitellen vasemmiston on kuitenkin ollut pakko alkaa kuunnella prekariaatin, siis uuden työväenliikkeen ääntä. Pientä avautumista on tapahtunut niin Sosiaalidemokraattien kuin Vasemmistoliitonkin parissa. Viimeisimpänä osoituksena muutoksesta vasemmiston linjassa on toiminut Paavo Arhinmäen valinta Vasemmistoliiton johtoon. Prekariaatti, toisin sanottuna vihreävasemmistolainen työväenliike odottaa paljon Arhinmäeltä, mutta vielä nämä odotukset eivät ole saaneet tarvittavaa vastakaikua.

Se mitä vasemmisto tarvitsee nyt, on avautuma uudenlaiselle puoluepoliittiselle aktivismille. Vihreässä vasemmistokentässä on nyt selvästi käynnissä liikehdintä, jossa etsitään uutta kotia radikaalille poliittiselle liikkeelle ja toiminnalle. Tämä poliittinen liike sitoo yhteen uudella tavalla 1990-luvun ekologista ja moraalista protestia, pätkätyökeskustelun herättämää työväestöä ja alempaa keskiluokkaa, sekä 2000-luvun orastavaa aktivismin muotoa, joka toimii pääsääntöisesti tietoyhteiskunnan, internetin ja sosiaalisten medioiden välityksellä. Prekariaatti on selvästikin se poliittinen liike, joka toi tämän uuden poliittisen konstellaation tai sommitelman mahdolliseksi, mutta prekariaatti ei ole se liike, joka kykenee muodostamaan tästä epämääräisestä liikkeestä uuden, varteenotettavan poliittisen voiman.

Poliittinen liike ja aktivismi tarvitsee aina puoluepoliittista tukea ja kotia, sen ovat 1990-luvun epäonnistuneet protestit osoittaneet. Tarvitaan siis toisaalta ihmisiä, jotka ovat valmiita toimimaan ja ajattelemaan itse asiaa, ilman kiinnostusta puoluepoliittisiin käytäntöihin, yhteiskunnan hyväksyttyihin pelisääntöihin ja kannattajakunnan miellyttämiseen. Toisaalta tarvitaan myös puoluepoliittisen toiminnan osaavaa väkeä, jotka osaavat kanavoida toimintaan rahaa ja käyttää valtaa myös sellaisilla foorumeilla, joille aktivisteilla ei ole mitään asiaa. Katu-uskottavuuden lisäksi tarvitaan siis myös uskottavuutta äänestäjien silmissä, tekoja poliittisilla areenoilla kuten kunnanvaltuustoissa ja eduskunnassa.

Kun 2010-luvun poliittinen liikehdintä etsii kotiaan, olisi vasemmiston nähtävä siinä viimeinen tilaisuutensa. Jos vasemmisto ei avaa oviaan, niin julkisesti kuin myös aidosti kulissien takana, on vasemmiston taru valitettavasti ohi. Tällähetkellä vasemmistoa kykenevät uudistamaan ja vahvistamaan ainoastaan voimat, jotka tulevat muodollisesti sen ulkopuolelta. Niin Vihreistä, kuin myös etenkin aikaisemmin puoluepolitiikkaa karttaneista aktivisteista, on selvästi käynnissä liike kohti vasemmistoa. Viimeistään nyt on puolueen tartuttava tilaisuuteen. Aktivistien puolella toimintakaavaksi ei riitä enää ainoastaan Thomas Wallgrenin hyvä neuvo [3], jonka mukaan aktivistien olisi liityttävä itselleen vähiten vastenmieliseen puolueeseen. Aktivistien, nuorten ja vanhojen, on alettava ymmärtää myös puoluepolitiikan todelliset mahdollisuudet ja käytettävä voimavarojaan puoluepoliittisen toiminnan tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Samalla aktivistien ei tule liittyä sattumanvaraisesti mihin tahansa puolueeseen, vaan keskittää voimat todellisen murroksen aikaansaamiseksi.

Vain puoluepoliittisen aktivismin kautta ovat ylitettävissä ne poliittiset umpikujat ja niiden fataalit yhteiskunnallis-taloudelliset vaikutukset, joihin oikeistohegemonia on koko Eurooppaa viemässä. Vasemmiston on alettava jälleen voittaa kamppailuja, mutta tämä ei onnistu ilman konkreettista vastakkainasettelua. Aktivistien ja uuden työväenliikkeen yhteistyön kautta näitä kamppailuja on tiedossa, mutta ne ovat myös voitettavissa.

Uudenlainen joukkovoima, joka ei perustu enää vain yhteiseen asemaan työvoimana vaan myös yhteiseen maailmaan verkottuneena, solidaarisena ja samoista ekologisista ja elämänlaadullisista ongelmista kärsivänä moneutena, voi saada aikaa todellisia muutoksia ja siirtymiä niin poliittisessa kentässä. Tämän lisäksi tarvitaan konkreettisia muutoksia myös yhteiskunnallisissa käytännöissä. Tavoitteet ovat siis hyvin konkreettisia ja arkisia, mutta niitä ei voida toteuttaa ilman syvällistä analyysia ja teoreettista ulottuvuutta. Uusi vasemmistolainen puoluepolittinen aktivismi – joka on yhtä aikaa käytännöllinen ja teoreettinen – ei ole vain mahdollisuus, vaan se on selkeä kutsu ja ratkaisu niille, jotka miettivät mitä on tehtävä. Ihmisen osana on luoda ja tehdä maailma yhä uudelleen. Se on myös puoluepoliittisen aktivismin tehtävä. Taistelua on käytävä nyt, ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

Viitteet:

 

[1] Katso Tero Toivasen erinomainen artikkeli vertaistuotannosta ja commonseista Verkkolehti Revalvaatiosta.

[2] Näin on tapahtunut erityisesti Anna-Reetta Korhosen, Jukka Peltokosken, Miika Saukkosen kirjoittaman erinomaisen Paskaduuneista barrikadeille -teoksen (Into 2009) ansiosta.

[3] Katso Wallgrenin artikkeli ”Mahdottoman mahdollisuus” teoksesta Kuusela & Rönkkö (toim.) 2008: Puolueiden kriisi. Into 2009.

Mainokset

Prekariaatti ja palkkatyön järjestyksen hajottamisen menetelmät

Posted in politiikka with tags , , , , on syyskuu 16, 2009 by biospolit

Keskustelut ja näkemykset työn ja yhteiskunnan prekarisaatiosta [1] keskittyvät yleensä pohtimaan ainoastaan prekarisaation näkyvää ilmiötä, pätkätöiden kasvun lisääntymistä työelämässä. Tämä näkökulma ei kuitenkaan tavoita ensiksikään kyseistä ilmiötä rakentavaa taloudellis-poliittista järjestystä, eikä sen kautta siksi kyetä muodostamaan tarvittavaa ymmärrystä vastarinnasta. Mitä prekarisaatio siis tekee tai mitkä ovat sen poliittiset tavoitteet?

Prekarisaatio voidaan nähdä työvoimanhallintoon ja johtamiseen muodostuneena välineenä, jonka seurauksena perinteisiin ammattiyhdistyksiin, työväenpuolueisiin ja ”työpaikkoihin” linnoittautunut vasemmisto on kriisiytynyt. Tämän kaltainen kehitystendenssi on selvästi tunnistettava, vaikkakaan prekarisaation tendenssille ei voida löytää yksiä ”aivoja” tai yhtä ideologiaa. Prekarisaatiota edistävää hallinta- ja johtotekniikkaa voidaan kutsua uusliberalistiseksi rationaliteetiksi. Prekarisaation ja uusliberalismin välille on kuitenkin tehtävä selkeä ero, sillä prekarisaatio on pikemminkin jälkiteolliseen yhteiskuntaan kuuluva rakenteellinen kehityskulku, kun taas uusliberalismi voidaan ymmärtää selkeämmin poliittisena ideologiana.

Vaatimus tällaiselle uudelle hallinnan rationaliteetille nousee jälkiteollisia maita kohdanneista tuotannollista, väestöllisistä ynnä muista muutoksista, kuin myös tieto- ja informaatioteknologian tarjoamista uusista mahdollisuuksista järjestää ja tehostaa työprosesseja. Prekarisaatio on johtanut viimeistään 1970 –luvulta lähtien työprosessien tehostaminen yhtäältä työsuoristusten ulkoistamisen kautta, kuin toisaalta työprosessien tehostamisen ja hallinnan kautta ”tehtaan” sisällä.

Yksinkertaistetusti sanottuna uusliberalistinen hallinto ja prekarisaatio on toiminut ”löysät pois” periaatteella. Työprosessin tehostamisen ja uudenlaisen hallinnan kautta suuri osa työtehtäviä ollaan voitu määritellä varsinaisen ”ydinosaamisalueen” ulkopuoliseksi. Näin esimerkiksi siivouspalvelut on pystytty siirtämään ulos instituutioista ja tehtaista ostopalveluiksi, jotka ovat ainakin jossain määrin laskeneet kustannuksia – vaikkakaan tästä ei ole kunnon todisteita. Rationalisointi- ja tehostamisprosessit ovat osa poliittista agendaa, joidenka viimekätisenä tavoitteena on laskea työn hintaa.  

Prekarisaation kautta huomattava määrä vakituisissa työsuhteissa olleita työntekijöitä on kyetty irrottamaan perinteisestä järjestelmästä laillisesti ja siirtämään ”vapaille” markkinoille. Työvoiman hallinto on näin tehostunut ja institutionalisoituja vastarinnan järjestelmiä ollaan murennettu tehokkaasti. Esimerkiksi siirtymä kunnalliselta sektorilta yksityisten palkanmaksajien alaisuuteen on sekoittanut perusteellisesti esimeriksi siivousalan edunvalvonnan. Ammattiliitot ovat olleet voimattomia vastustamaan ulkoistusten ja väenvähennysten logiikkaa. Sama on tapahtunut myös esimerkiksi Elisalla, joka entisenä kaupungin puhelinyhtiönä on toteuttanut erittäin uusliberaalin tehostus- ja ulkoistusohjelman.

Prekarisaatio on siis erityinen tendenssi, joka on konkreettisesti hajottanut ammattiyhdistyksiin ja työpaikkoihin järjestäytyneen työvoiman. Toisin sanoen, prekarisaatio on tuhonnut työvoiman institutionalisoituneen vastarinnan niin yhteiskunnan peruspalvelualoilla kuin teollisuuden huipputuotannossa, kuten vaikkapa paperiteollisuudessa. Voidaan toki sanoa, että edelleen suurin osa työväestöstä on järjestäytynyttä ja mukana liitoissa. Liitot eivät ole kuitenkaan kyenneet voittamaan pitkäjänteistä taistelua, jolla sopimusyhteiskunta on murrettu, eivätkä ne ole kyenneet luomaan solidaarista poliittista projektia, jolla eri ammattien työntekijät löytäisivät itsensä yhteisestä poliittisesta kamppailusta. Sen sijaan, ammattikunnat horjuttavat toisiaan.

Prekarisiaation seurauksena on syntynyt uudenlainen ”puolioikeudeton” luokka – prekariaatti – joka läpäisee kaasun lailla yhteiskunnan ja talouden eri segmentit. Yhtäältä prekariaatti on erotettu perinteisistä oikeuksistaan jotka rakentuivat instituutioiden ja työpaikan kautta, toisaalta uudet oikeudet ovat rakentuneet puolivallattomassa tilanteessa, kahdenkeskisen sopimisen, räätälöityjen työ- ja palkkasopimusten muodossa. Toisin sanoen, prekariaatti on luokka joka on kilpailutettu toisiaan vastaan, mutta ennen kaikkea suojattua palkkatyötä vastaan, mistä johtuen prekariaatin solidaarisuus ja luokkavoimaisuus (tai kollektiivisen tiedostuksen luominen) on hankalaa.

Prekarisaation tai uusliberalistisen rationaliteetin tavoitteena on ollut heterogeenisen, mutta yksilöidyn massan luominen, joka on murskannut perinteiset vastarinnan muodot. Työmarkkinat ovat muuttuneet yhä enemmän useiden erilaisten työvoimatavara komponenttien sommitelmiksi (vuokratyö, toistaiseksi jatkuva ja määräaikainen palkkatyö, yksityisyrittäjyyden eri muodot, erilaiset harjoittelu ja tuki työt jne.). Samalla tässä heterogeenisessä tilassa työntekijöitä pyritään kohtelemaan yksilöinä, jonka kautta mm. työsopimusehtoja kyetään kiertämään tehokkaammin.

On otettava huomioon myös prekarisaatio uudenlaisen tuotannollisen subjektiviteetin rakentumisena. Prekarisaatiossa on voimistunut työntekijöiden erottaminen tuotantovälineistä uudella tavalla. Persoonallisen työn aikakaudella tuotantovälineenä pyritään näkemään yksilön aivot, yksilön kyvyt ja ominaisuudet. Uusliberalististen työnjohtamisen ongelmana on kuitenkin se, että persoonallisuus, yksilön kyvyt ja innovaatiot eivät synny yksilön ”hiljaisessa” työssä, vaan nimenomaan kollektiivisessa, sosiaalisessa ja kommunikatiivisessa kanssakäymisessä. Uudet työn ja tuotannon tavat tarvitsevat siis yhteisöjä, mutta samalla näiden yhteisön muuttumista poliittisiksi kokonaisuuksiksi pyritään ehkäisemään eri keinoin. Siksi prekariaatti on ”luokaton luokka”, joka heiluu jatkuvasti yhteisön ja yksilöllisyyden rajalla.

Tuotantovälineenä immateriaalisessa kapitalismissa toimivat nimenomaan yksilön ja kollektiivin, sekö yksilöiden väliset suhteet, joihin kapitalismi pyrkii tarttumaan ja joita se pyrkii modifioimaan. Prekarisaation myötä pysyvien ja pitkäaikaiset työläiskollektiivien rakentaminen pääoman ”avustuksella” on ohi. Pysyvä työskentely yhdessä tilassa ja yhteisessä ajassa synnyttää väistämättä vastarintaa ja kollektiivista toimintaa. Siksi niin ”pysyvien” työpaikkojen kuin pätkätöiden saralla työryhmien dynamiikkaa pyritään sekoittamaan ja hajottamaan jatkuvasti. Samalla uudenlaisten persoonien ja uudenlaisten työvoima sommitelmien tuottaminen keskittyy yhä enemmän ”työnjohdon” tehtäväksi, jolla se pyrkii tehostamaan uusien innovaatioiden, suoritteiden ynnä muiden sellaisten tuottamista: ryhmä- ja tiimityö, projektityö ja niin edelleen ovat kaikki näitä tuotannon ”uusia” muotoja. Näitä työn muotoja ei käytetä vain ”älytyössä”, vaan ne kuuluvat yhä useamman työläisen arkipäivään.

Prekarisaatio tuleekin nähdä myös ja ennen kaikkea uuden työläissubjektiviteetin rakentumisen näkökulmasta. Prekariaatin muodostumista leimaa pako perinteisistä tuotantomuodoista, niiden jäykkyydestä, kurista ja niiden tuottamasta sosiaalisesta asemasta. Vaikka prekarisaatio näyttääkin siis ensi silmäyksellä ainoastaan pääoman ja valtiollisen hallinnon liikkeelle laittaman uudistuksena, on prekarisaation taustalla itse asiassa laajempi niin sanotuista kuriyhteiskunnista ja fordistisesta tuotannosta vapautumisen tendenssi. Tällöin prekarisaation mukanaan tuomat uudet kontrollointi- ja hallintamuodot, jotka pyrkivät näin ollen ainoastaan seuraamaan tai pysymään perässä tässä työläisten (palkka)työstä vapautumisen projektissa, tulee nähdä epätoivoisena kamppailuna, jolla kapitalismiin sitoutuneet vallanmuodot yrittävät pitää kiinni lisäarvon tuotannolle välttämättömästä luovasta, marxilaisesti ilmaistuna elävästä työvoimasta. Näin ollen prekarisaation subjekti on edelleen ”voimakas” työläinen. Työläinen on siis edelleen globaalin ja jälkifordistisen kapitalismin tuotannon ytimessä, vaikka perinteisen palkkatyöläisen asema näyttääkin muuttuneen epävarmaksi. Työläinen luo maailman uudelleen ja yhä uudelleen.

Tästä syystä prekarisaatiota tai prekariaattia ei tule nähdä pätkätyöläisyyden ongelmana, joka voitaisiin ”korjata” voittamalla kuvitteellinen paha vastustaja, uusliberalismi, ja palauttamalla ”vanha työn järjestys”, siis palkkatyömalli ja siihen perustuvat ”työnsuojelu” järjestelmät. Poliittisena ongelma prekariaatille ei siis ole prekarisaation vastustaminen, vaan pikemminkin yhteiskunnallisen kokonaisuuden tiedostaminen ja tuotantoprosessin ja tuotantovoiman rakenteen oikea ymmärtäminen. On tärkeää tunnistaa tuottava subjekti ja se elävä työ, jota kapitalismi tarvitsee edelleen kerätäkseen lisäarvoa.

Tuottavan ja ”voittoisan” työläisen tunnistaminen on tällä hetkellä kenties tärkeämpää kuin koskaan, etenkin kun vasemmiston projektina on ollut jo liian pitkään köyhän, sorretun, alistetun – siis yhteiskunnallisilla ja poliittisilla järjestelyillä tuotetun ”kyvyttömän” (sairaan, kipeän, syrjäytyneen) työläisen puolustaminen ja ”edunvalvominen”. Vain elävää työtä omaavan prekaarin ja poliittisen subjektiviteetin tunnistamisen kautta on mahdollista rakentaa solidaarisuutta jatkuvasti sekoittuvan ja muuttuvan työyhteisön reunoille ja ytimeen, ”yhteisinä paikkoina”, yhteisinä tiloina ja yhteistyönä, commonseina. Vain yhteiset tilat ja yhteinen tuotanto kykenee vastustamaan kapitalistista riistoa kaikissa työsuhteissa. Vain työväen yhteistyöllä voidaan suojella heikoimpia ja köyhimpiä.

Välineet uusliberalistisen talous-politiikan (esimerkiksi julkisensektorin yksityistämisen ja markkinavetoistamisen) vastustamiseen ovat itse asiassa kohtuullisen yksinkertaiset, mutta työpaikka- ja ammattiyhdistysorientoituneisuus (ja muut ”massalogiikat”) eivät tällä hetkellä kykene toimimaan vastarinnan moottoreina. Suurien ammattiliittojen on avattava toimintansa radikaalimmille voimille ja tuettava solidaarisesti koko vasemmiston, siis myös prekariaatin kamppailuja. Toistaiseksi tälle tielle on lähtenyt ainoastaan Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuoren johdolla. Vasemmiston on yleisesti siirryttävä takaisin työvoiman-kanssa-taisteluun ja unohdettava hetkeksi haaveet edustuksellisen vallan kasvusta äänestysinnokkuuden kasvun myötä ja institutionaalisten ”vääryyksien” korjaamisesta tuon ”vallan”, kuten hallitusvastuun saavuttamisen jälkeen. Vasemmistolainen politiikka tarvitsee nyt tekoja ja voitettuja taisteluita, ei onttoja tulevaisuuden lupauksia.

Poliittisen toiminnan tavoitteena ei voi olla menetettyjen etujen palauttaminen, kärsittyjen vääryyksien korvaaminen ja kompensoiminen, vaan uusien oikeuksien ja käytänteiden luominen, joiden avulla tuotantovälineiden erottaminen työntekijöistä voidaan lopettaa. Tämä ei voi tapahtua ilman uusia taisteluja ja voimannäyttöjä, jotka konstituoivat uudet oikeudet 2000 –luvun työvoimalle ja maailmaan muuttavalle subjektiviteetille, prekariaatille.

 

[1] Prekarisaatiolla tarkoitetaan yleisesti yhteiskunnan epävarmistumista, haurastumista. Sana prekaari tarkoittaa myös toisten armoilla olemista ja oman elämän edellytysten rukoilemista toisilta, toisten hyväntahtoisuuden varassa elämistä.