Kesän romanttisin uutinen on ollut kenties yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungerin (sd.) epäonnistunut rakkausvideo, jonka hän laittoi YouTubeen miettimättä sen kummemmin tekijänoikeuksia. Jos kyseessä olisi ollut Maija Meikäläinen, ei romanttisesta videosta olisi noussut sen kummempaa kohua. Mutta kun Yleisradion toimitusjohtajan ja juontajan rakkaus rikkoo pyhää tekijänoikeuslakia, kannattaa siitä kirjoittaa ja uutisoida näkyvästi. Junger saattoi saada tempauksellaan joko rohkean Robin Hoodin tai sitten hölmön nettisäheltäjän auraa – tai sitten ei kumpaakaan.
Tekijänoikeusrikkomus kuitenkin ”sovittiin” lopulta puhelimessa. Kun yritysten johtohahmot jäävät kiinni pikku rötöksistä, painetaan asia lopulta villaisella. Jungerin ei siis todella katsottu vaarantavan kulttuuriteollisuuden suuryritysten voitontahkoamista puhki kulutetusta ”immateriaalista” eikä oikeusjuttuja tarvittu. Tekijänoikeusvouhotus, siis arkipäiväisen katselemisen ja kuuntelemisen muuttaminen jatkuvaksi voittoa tuottavaksi kulutustapahtumaksi sai Jungerin tapauksesta pikemminkin lisäpontta kuin koki takaiskun. Lähinnä suuryrityksiä ja tekijänoikeuksia omistavia tahoja hyödyttävää maksuttoman aistimisen kriminalisointia (eli aineettomien hyödykkeiden tuotteistamista ja rahastamista) ajavat tahot ovat varmasti tyytyväisiä siitä, että Junger sortui tällaiseen virheeseen. Tämähän osoittaa vain sen, kuinka paljon tarvitaan vielä työtä ja tiedotusta sen eteen, että jokainen kansalainen ymmärtää, että kaikesta on maksettava.
Jungerin tapaus nostaa kuitenkin esiin Yleisradiosta, mediasta ja yhteiskunnasta yleensäkin paljon olennaisempia asioita kuin pelkän pinnallisen tekijänoikeusrikkomuksen. Asiaa hieman penkomalla paljastuu nimittäin varsinainen tekijän ja alkutuottajan oikeuksien poljenta, johon niin yksityiset kuin julkiset mediatalot ovat kilvan ryhtyneet.
Olennainen välittyy Jungerin oman firman toimintaa ja tuotantorakennetta havainnoimalla. Yleisradio on nimittäin aloittanut siirtymisen jokseenkin monipuolisesta ja korkeatasoisesta mediatalosta kohti yksipuolista halpatuontantolaitosmallia, joka perustuu saman toistoon.
Kesällä Yleisradion uuden tuotantorakenteen logiikan voi huomata paremmin kuin talvisin, jolloin ei ole välttämättä aikaa kuunnella radiota tai katsella televisiota jopa useampaan otteeseen vuorokaudessa, satunnaisin kellonajoin. Kesällä radiota ja televisiota tulee katseltua myös useammissa paikoissa ympäri Suomen, lännestä itään ja pohjoisesta etelään. Millaisena Yleisradio näyttäytyy tässä eräänlaisessa laajennetussa arkihavainnoinnissa?
Aloitetaan televisiosta. Televisio on Yleisradiolle ehdottomasti tärkein näyteikkuna ja samalla perinteistä kansallista tehtävää suorittava mieltenmuokkausväline – yrittääpä YLE vielä ajoittain esiintyä jonkinlaisena ”vallan vahtikoiranakin”. YLE:n televisioon keskitetään selvästikin eniten resursseja. Uutiset ja ajankohtaisohjelmat tehdään kesälläkin vakavasti ja huolella, vaikka Yleisradio käyttää myös runsaasti kesäapulaisia, kuten muutkin mediatalot. Monissa lehdissä kesätoimittajien lanseeraaminen johtaa yhtäältä mielenkiintoisiin ja oivaltaviin juttuihin (kuten vaikkapa Sampsa Oinaalan hyvä juttu koskien Helsingin kaupungin metsänhoidon periaatteita Helsingin Sanomissa 6.7.2009), kun työhönsä leipääntyneet totuudentorvitoimittajat ovat vetämässä viinaa päähänsä, juoksemassa maratonia tai molempia. Toki joskus taso laskee kelvottomaksi kesätoimittajien takia. Joskus jopa Suurten lehtien kuten Helsingin Sanomien vakiintuneet toimittajat ovat niin karkeassa kesäterässä, että jutut kannattaisi jättää kirjoittamatta. Näin voidaan ainakin syyllä sanoa Saska Snellmanin täysin kelvottoman Platonin Valtiota (Helsingin Sanomat 5.7.2009) käsittelevän jutun perusteella. Tässä mielessä YLE tuottaa sitä samaa taattua ja tasaista asiaohjelmaa kuin yleensä, vaikka A-Studion toimittajalla ei olekaan aina kesäasunaan toimittajille tyypillistä sosiologisen Simo Frangen -kultin mukaista pikkutakkia ja farkkuja. Saattaapa toimittaja kesällä vähän hassutellakin, on se sitten katsojasta hauskaa tai ei.
YLE:n televisiotarjonta on kuitenkin yleisesti ottaen heikentynyt huomattavasti. Tästä päästään ensimmäiseen havaintoon koskien Yleisradion uutta tuotantorakennetta. Televisio-ohjelmia nimittäin uusitaan huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Esimerkiksi maanantaisen Kotikatsomon ohjelmat uusitaan nykyisin jo keskiviikkona, eikä suinkaan päivällä eläkeläisille ja sairaille suunnattuina, vaan illalla hyvään katseluaikaan. Sama koskee monia muita ohjelmia, joiden nopea toistaminen ei ole pelkkää hyvää menevien ihmisten asiakaspalvelua vaan selvää säästöä. Säästöä syntyy kun kohtuullisen ”järkevään katseluaikaan”, esimerkiksi kello 18-24 välillä toistetaan jo kerran samalla viikolla nähtyjä ohjelmia.
Toinen toiston ja uusimisen muoto on vanhojen ohjelmien uusinta, jälleen ”järkevään katseluaikaan”. On selvää, että jotkut sarjat ja dokumentit voivat olla suosittuja ja niitä on hyvä uusia aina silloin tällöin yleisön pyynnöstä, mutta kuka jaksaa katsoa kolmatta kertaa kolmen vuoden sisällä samoja brittihuumorisarjoja, tai neljättä kertaa samaa palkittua suomalaista dokumenttia. Tässäkin uusintamuodossa Yleisradio on ylittänyt perusteltua ja toivottua uusintaa koskevan rajan ja päätynyt selvästi säästön puolelle pyörittämällä uudestaan ja uudestaan samoja, kieltämättä laadukkaita, mutta kuitenkin jo niin moneen kertaan nähtyjä ohjelmia. Selvää säästöä tämäkin.
Varsinainen Yleisradion säästökanava on Teema, jonka uutuustuotanto ja uutuushankinta on minimaalista verrattuna siihen, kuinka paljon vanhan toistoa kanava sisältää. On aivan perusteltua kulttuurityötä kaivaa esiin arkistojen aarteita ja esittää mielenkiintoisia teemakokonaisuuksia, mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että Teeman tuotantoon ei tarvita oikeastaan muita kuin tähän arkistoihin suuntautuvaan toimittamistyöhön suunnattuja resursseja. Kanava on halpa, vaikka sisältö onkin paikoin mielenkiintoista.
Teema rinnastuukin lastenohjelmiin, joiden uusimispotentiaali on lähes rajaton. Lastenohjelmien uutuustuotanto on laadukasta, mutta silti hyvin vähäistä. Lapset kerkeävät kyllästyä aina vain uudelleen alkaviin Muumeihin, Katti Matikaisiin ja Syrhämään vaikka eivät ole täysin edes ehtineet vielä ulos lastenohjelmien katseluiästä. Jos televisio on lasten toinen äiti tai vähintäänkin lastenhoitaja, kuten Eeva Jokinen esittää terävänäköisessä Aikuisten arki -kirjassaan, niin kuinka Yleisradio selviytyy tästä tehtävästään? Epäilemättä perheissä syntyy suuria paineita hommata uusia tv-tätejä ruutuun, joko vaihtamalla kanavaa, ostamalla maksullisen lastenkanava tai vuokraamalla ja ostamalla ohjelmia dvd:llä. Ja tietysti ohjelmia voi imuroida myös ilmaiseksi netistä, mutta se on tällä erää laitonta.
Yleisradion tuotantorakenteen uudistus ei kuitenkaan suinkaan jää tähän. Varsinainen jankutus alkaa, kun aukaisee radion. Ylen kanavat kuten Ylen ykkönen, Radio Suomi ja YLE Puhe ovat päätyneet tasolle, jossa radiota enemmän kuuntelevan hermot alkavat väistämättä kiristyä. Tässä muutamia havaintoja
YLE:n radiokanavilla on ensiksikin keksitty niin kanavien kuin paikallisradioidenkin välinen vaihto. Tämä tarkoittaa sitä, että sama ohjelma saattaa tulla ulos eri kanavilta ja että esimerkiksi Lapin Radion tuottama ohjelma saatetaan kuulla Satakunnassa. Alkuperäinen tuottajakanava ja tekijä ilmeisesti luopuu tekijänoikeuksistaan välittömästi kun ohjelma on pistetty purkkiin eli tallennettu digitaaliseen muotoon YLE:n jonkinlaiseen keskusarkistoon. Tämän jälkeen tätä ohjelmaa voidaan käyttää uudestaan sellaisenaan aivan kuten televisiossakin uusintana, tai sitten pilkkoa nopean ja helpon tietoteknisen käsittelyn avulla lyhyemmiksi ohjelmiksi. Toki myös radiokanavilla uusitaan nopeasti samoja ohjelmia useita kertoja viikossa, mikä tekee esimerkiksi jo kahden viikon radion seuraamisen paikoitellen kovin tylsäksi, kun hyviä ja asiallisia ohjelmia toistetaan niin usein, että toisto tylsyttää ohjelmista terän. Säästöä tapahtuu siis kanavien sisällä, niiden välillä sekä aluetoimitusten kesken.
Tämä ei kuitenkaan YLE:lle riitä. Miltei rasittavinta YLE:n radiotarjonnassa on se, että televisio on vallannut radion. Etenkin YLE Puhe toistaa surutta TV:n asia- ja keskusteluohjelmia sekä Aamutelevisiota ja osin myös uutisraportteja. Nykyteknologia toki mahdollistaa tällaisen toiminnan helposti, ja vaivaa YLE:ssä on luultavasti nähty vain television puheohjelmien ohjaamisessa jo valmiiksi mahdollisimman kuuntelijaystävälliseen muotoon. Tämän seurauksena samat ohjelmat ja niiden sisältämät samat mielipiteet pyörivät eri kanavilla ja taajuuksilla päivästä toiseen. Kun tähän lisätään vielä uutisraporttien paikallisesta väristä köyhtynyt sisältö, voidaan sanoa, että ”laajennetulle havainnoitsijalle” YLE:n tarjonta vaikuttaa kovin tylsältä, välillä jopa pakkotoisteiselta.
Puhetta siis riittää, mutta minkäänlaista pitkäkestoista keskustelua ei radiossa tai televisiossa synny. Eetterin täyttävät digitaalisesti taltioidut puheohjelmat ja uutisraportit, joita toistetaan selvästikin ainoastaan kanava-ajan täyttämiseksi, ei ihmisten iloksi tai syvällisemmän, saati asioihin vaikuttavan keskustelun synnyttämiseksi. Säästöä syntyy takuulla erityisen huomattavia määriä, vaikka samalla YLE antaa vaikutelman, että se on monipuolistanut palveluitaan ja kanavalikoimaansa. Määrä on lisääntynyt muttei niinkään laatu. On totta, että nyt televisiossa on läsnä paremmin esimerkiksi kansainvälisen ja kansallisen televisiohistorian klassikkoja, mutta samalla uutuustuotanto ja uudet merkittävät hankinnat ovat kovin vähäisiä. Yleisradion ohjelmatuotantoa ja valikoimaa ei kuitenkaan voi moittia laaduttomaksi, ja se päihittää edelleen mainostuloilla itsensä rahoittavat kanavat, vaikka näillä etenkin ulkomaisten sarjojen hankinta on monipuolisempaa.
On selvää, että YLE:n on ollut pakko vastata kilpailuun tarjoamalla yhä lisää valinnanvaraa kanavillaan. Vaikka median yhä kasvavasta roolista voi olla montaa mieltä, on asiaan turhaa suhtautua moralistisesti ja olettaa, että levoton nykykatselija so. länsimainen ihminen, lapsi tai aikuinen, pysyisi tulevaisuudessakaan enää yhdellä kanavalla tai että television standarditarjonta riittäisi hänelle. Ihmiset kuluttavat yhä enemmän aikaa median ääressä, myös ”passivoivan” ja tylsistyttävän television ääressä uusien sosiaalisten medioiden lisäksi. Siksi olisikin hyvä, että televisiosta ja radiosta saisi laadukasta ja mielenkiintoista ohjelmaa helposti ja ilmaiseksi ilman jatkuvaa toistoa. Sama koskee tietysti nettiä, jossa myös YLE häärää nykyisin tarjoten enemmän ja vähemmän samaa toistoa kuin televisiossa ja radiossa.
Yleisesti sanottuna YLE:n harjoittaman toiston perustaksi, tapahtui se millä tahansa alueella, ei riitä näkökulma, jonka mukaan kiireisellä nykyihmisellä tulee olla mahdollisuus seurata mediaa, uutisia ja niin edelleen omien aikataulujensa mukaan, ei siis vanhaan tyyliin, jolloin toiston ja uusinnan mahdollisuuksia oli hyvin vähän. Nykyisessä mediaympäristössä eivät tärkeät ja suositut uutisaiheet jää kuulematta, ja sarjoja tai elokuvia seuraava liikkuva ihminen voi tallentaa ohjelmat boxiinsa, ostaa sarjat marketista tai imuroida ne ilmaiseksi netistä.
YLE:n uudistuminen kertoo paljon muustakin kuin vain muuttuneista katsomistottumuksista ja toiston roolista arkipäiväisessä elämässämme. Yleisradio on nimittäin loistava esimerkki uusliberalistisesta hallinnosta, työn tehostamisesta, prekarisaatiosta – sekä lopulta myös tekijänoikeuksien polkemisesta. Yleisradion organisaation uudistukset käynnistyivät vähitellen 2000-luvun alussa ja niiden tähtäimenä oli maailman ensimmäinen digitalisoitu Yleisradio ja kustannustehokas mediatalo. Uudistuksia toteuttamaan valittiin nuori johtaja Mikael Junger, joka sai paljon negatiivista huomiota lukuisten taloudellisten leikkausten ja tehostamistoimenpiteiden vuoksi. Vuonna 2005 Yleisradio laajensi leikkauksensa maakuntaradioihin, joista vähennettiin noin 200 työpaikkaa. Yhteensä saneerauksessa työnsä menetti noin 500 työntekijää, joista monet toteutettiin eläkejärjestelyin.
Ylen tapauksessa voidaan siis havaita ensiksikin, kuinka runsaasti työllistänyt julkinen toimiala ajatettiin uusliberalistisesta hallinnosta ja New Public Management -tyyppisestä organisoinnista tutun tehostamiskoneen läpi. Organisaatiosta karsittiin huomattava määrä työvuosia, mikä on ymmärrettävästi johtanut työpalkkoja koskeviin säästöihin. Tämä on osaltaan johtanut 1990-luvulla erittäin lupaavalta työllisyysalalta näyttäneen media-alan prekarisaatioon eli epävarmistumiseen, kun valtion omistama mediatalo on saneerannut itsensä markkinatalouden edellyttämään muotoon, jossa työt teetetään mieluummin nopeasti irtisanottavilla määräaikaisilla ja freelancer-työntekijöillä. Uusia pysyviä työpaikkoja YLE:n saneerauksella ei tavoiteltu eikä niitä luultavasti juurikaan tuotettu, vaikka joitakin työsuhteita on uusien teknologioiden myötä voinutkin aueta.
Ylen saneeraus kertoo myös tietotyön, informaation ja yleensäkin työn uudelleenjärjestelystä ja palveluyhteiskunnan anatomiasta. Vaikka monet palvelut näyttävätkin ensisilmäyksellä monipuolisilta, laadukkailta ja toimivilta, ovat ne käytännössä ja pitemmällä aikavälillä sisällöltään onttoja eivätkä ne välttämättä sisällä monipuolista valinnanvapautta. Useat uudet palvelut kuluvat käytössä nopeasti loppuun: palveluiden uusiutuva ja uutta luova elementti ei ole sopusoinnussa palveluiden toisteisen komponentin kanssa. Tieto- ja informaatiovirta perustuu arkihavainnossa pikemminkin yhä enemmän puuduttaviin ja samana toistuviin tuote-elementteihin. Valtamedioista on vaikeaa löytää tai kuulla mitään varsinaisesti uutta. Eikä tämä tarkoita vain tiedontuottamisen nopeutta, jossa sanomalehti on pudonnut auttamatta kyydistä jo ajat siten, vaan ennen kaikkea laatujournalismia ja siihen mahdollisesti tiiviistikin liittyvää yhteiskunnallista, moniäänistä ja -puolista keskustelua, jopa riitelyä. Informaatio on nykyisin pikemmin tavaramuotoinen paketti, joka ei avaudu yhteiskuntaan vaan jää toistamaan omaa sanomaansa päivästä toiseen, kunnes uusi vastaava paketti toimitetaan markkinoille. Tässä mielessä myös informaatiosta on tullut sellainen tylsä tuote, jollaiseksi Guy Debord kuvailee Spektaakkelin yhteiskunnan tavarakatalogin tuotteita: kun tavaran kantaa kaupasta kotiin, häviää sen taika ja uuden ostamista on alettava miettiä välittömästi ja aloitettava katalogin selaaminen alusta. Tähän lapselliseen kulttuuriin johtaa myös tuotteistettu ja toistettu informaatiovirta.
Mutta ennen kaikkea YLE:n tuotantorakenteen muutos kertoo tieto- ja palveluyhteiskunnan työn rakenteesta. Siinä työntekijän suorittaman työn tuotos tai tuote halutaan irrottaa välittömästi tekijästään ja siirtää tuottajayhtiön omaisuudeksi. Tämän jälkeen jo kerran tehty työ toistetaan lukemattomia kertoja niin kauan kuin tuosta tuotteesta on edes jonkinlaista arvoa tuotannolle. Niin kauan kuin esimerkiksi uusittava ohjelma mahdollistaa uuden tuotantoon sijoitettavan rahan käytön välttämisen on tuote käytettävissä. Alkuperäisen työn tekijälle ei tästä toistosta makseta kuitenkaan mitään.
Tämä ongelma tuli esille Helsingin Sanomien esittämän törkeän freelancer-sopimuksen yhteydessä keväällä 2009 ja sama kuvio toistuu kaikilla tiedon ja informaationtuotannon ja kulttuuriteollisuuden aloilla yliopistoista mediaan. Työstä ei makseta yhtään aikaisempaa enempää, vaikka sen toistettavuus lehtien sivuilla (esimerkiksi kirjallisuus- ja taidekritiikit ovat hyvä esimerkki tästä halvasta toistosta mediatalon omistamien eri sanomalehtien välillä), netissä, televisiossa ja radiossa käytetään varmasti loppuun. Yksinkertaisesti ilmaistuna näissä prosesseissa Marxin esittelemä elävä työ, siis ainutkertaisen ihmisen tekemä työ muutetaan kuolleeksi työksi, koneen tai minkä tahansa mekanismin toistoksi. Kuollut työ on aina halvempaa kuin elävä, sillä elävätyö tarkoittaa keksimistä, luomista ja omistautumista, johon koneet eivät kykene. Media-alalla ja tiedontuotannossa eläväntyön panoksen minimoimiseen pyritään aktiivisesti, vaikka se onkin näiden alojen luonteelle paradoksaalista, sillä tällainen on kertakaikkisesti erittäin kustannustehokasta. Samalla rahalla saadaan enemmän lähetystunteja ja minuutteja kuin aikaisemmin, tai vastaavasti koulutuksessa samalla rahalla koulutetaan useampia opiskelijoita netin välityksellä kuin aikaisemmin.
Tällainen käsitys työstä halveksuu työn tekijää ja asettaa hänet myös hyvin epävarmaan asemaa. Tämän kaltaiset uudet työn ja tuotannon mallit eivät myöskään ole olleet yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä, vaikka juuri näillä menetelmillä työvuosia vähennetään, eli ihmisiä joko ajetaan työttömiksi tai sitten heidän asemansa työorganisaatiossa muutetaan epävarmaksi ja hauraaksi. Jos YLE:n käsitys todellisista tekijänoikeuksista on tämä, niin ei ole mitään ihmeellistä siinä, että Junger viittaa kintaalla jonkin ikivanhan diskohitin oikeuksille. Perustuuhan YLE:n nykyinen toimintakulttuuri yhä enemmän siihen, että ohjelma tuotetaan mahdollisimman halvalla ja toistetaan kunnes tuote on täysin loppuun kulutettu.
Näistä Sosiaalidemokraattien ja Kokoomuksen yhdessä rakentamista, sangen tylsämielisistä työn, tuotannon ja koko yhteiskunnallisen tulevaisuuden kuvista huolimatta ei ole mitään syytä päätyä samankaltaisiin johtopäätöksiin kuin joihin yhteiskuntaluokkansa yleistä älyvapautta hyvin edustava Uuden Suomen omistaja Niklas Herlin päätyi kolumnissaan. Toisin kuin Herlin kiukkuillen antaa ymmärtää, YLE ei ole viemässä mitään yksityisten mediatoimijoiden toimintamahdollisuuksia ts. tikkaria näiden lapsien kädestä. Uuden Suomen, SUB TV:n, MTV:n, Nelosen tai minkä tahansa yksityisen kanavan toimintaedellytykset pikemminkin vain paranevat YLE:n hölmöilyn ja tehostamisen seurauksena. Halpaa ja mihin tahansa valmista työvoimaa on tarjolla entistä enemmän.
Se, mikä sen sijaan on outoa, on YLE:n rahoittamiseksi kaavailtu yleinen ja yhtäläinen mediamaksu. Julkisen palvelun tulisi olla aidosti ilmaista, eikä rahaa missään nimessä tulisi kerätä ihmisten käyttövaroista. Järkevin tapa kerätä raha on verotuksen kautta, ja vieläpä mahdollisimman progressiivisesti tai sitten muilla kuin tuloveroilla. Yleisradio tarvitsee nimittäin tulevaisuudessa paljon enemmän rahaa, jotta se voisi alkaa työllistää enemmän nuoria mediatyöntekijöitä mielenkiintoisiin produktioihin ja vapauttaisi ne joilla on kiinnostusta kehittää laadukkaita sisältöjä ja muita hyviä ratkaisuja yksityisten kanavien tusinaviihteen tuotannoista. Yleisradio tarvitsee myös rahaa tuottaakseen huomattavasti enemmän uutta sisältöä kanavilleen ja maksaakseen kaikesta toistettavasta työstä (eli valmiista ohjelmista) tekijöille kuuluvat palkat ja palkkiot joko etukäteen, tai sitten aina kun toistoa tapahtuu. Näin tulisi menetellä, jotta todelliset (työn)tekijän oikeudet toteutuisivat mediassa, kuin myös yhteiskunnassamme nykyistä paremmin. Tämä on tärkeää siksi, että tällaista kehitystä ei yksikään yksityinen mediatalo tule tarjoamaan. Eikä yksikään yksityinen mediatalo tuota niin hyviä asia- ja kulttuuriohjelmia kuin YLE, eikä merisää tai Urheiluradio pyörähdä yhdeltäkään kaupalliselta kanavalta. Yleisradiolla näihin toimiin on vielä mahdollisuudet, mutta toivottavasti historia ei toista julkisen median kohdalla itseään, kuten se on toistanut muun yhteisen omaisuuden yksityistämisen ja tuotteistamisen kohdalla.
Kirjallisuutta:
Guy Debord: La société du spectacle. GF Flammarion, Paris.
Eeva Jokinen: Aikuisten arki. Gaudeamus, Helsinki.
Sampsa Oinaala: Vantaalla metsä saa kasvaa villinä. Helsingin Sanomat 6.7.2009.
Saska Snellman: Platon perustaisi synkän valtion, josta puuttuu huumorintajua. Helsingin Sanomat 5.7.2009.
bios politikos 