Arkisto kohteelle commons

Yhteistoiminta on paras puolustus

Posted in politiikka with tags , , , , , , on syyskuu 6, 2010 by biospolit

Virheä liitto esitti 30.8. 2010 oman näkemyksensä asepalvelusta ja armeijan roolista. Esityksessä on päällisin puolin monia hyviä avauksia, mutta lähemmin tarkasteltuna esitys vaikuttaa kätkevän enemmän kuin paljastavan.

Vihreät esittävät reservin supistamista reilusta 300 000 henkilöstä n. 75 000 – 150 000 henkilöön. Esityksen mukaan Suomen tulisi liikkua kohti länsieurooppalaista ja amerikkalaista puolustusjärjestelmää, joka ei perustu laajalle ja kattavalla asevelvollisuusarmeijalle. Vihreät eivät kuitenkaan esitä ratkaisuksi palkka-armeijaa, vaan valikoivaa asevelvollisuutta. Tässä mielessä suunnaksi otettaisiin Ruotsissa käyttöön otettu malli, jossa asevelvollisuuden suorittavat pääasiassa halukkaat miehet ja pieni osa naisista.

Oletetaan, että vihreiden esittämä malli toteutuisi ja armeijaan hakeutuisivat vain halukkaat. Millaisia nämä halukkaat olisivat? Mikä on yleinen halukkuuden kriteeri ja mistä tämä halukkuus saa innokkeensa. Tarkastellaan asiaa kolmelta kannalta.

Ensiksikin, armeija ja sotilaan ura on monille varmasti unelma-ammatti, josta saa elannon. Sotilaan uralle ei voi kuitenkaan päästä ilman armeijaa, siispä asiaa harkitseva käy armeijan. Nykyisin armeija tarjoaa myös suuren määrän mielenkiintoisia kansainvälisiä tehtäviä (palkka)sotimisesta erilaisten luonnonkatastrofien ja humanitaaristen kriisien ratkaisemiseen. Kansainväliselle sotilaan uralle pyrkivälle armeija olisi varmasti entistä houkuttelevampi vaihtoehto. Armeijasta voi olla hyötyä myös muulla työuralla, sillä armeija on, kuten tunnettua, tärkeä verkostoitumispaikka. Armeijaan siis menisivät sellaiset halukkaat, jotka haluavat hyötyä samankaltaisesti ajattelevien verkostoista tulevalla urallaan. Myös monissa ammateissa (poliisi, palomies jne.) armeijan suorittaminen lasketaan lähes välttämättömäksi taustaksi. Monille armeija voi näyttäytyä myös hyvänä välivuotena opiskelun ja työelämän välissä. Armeijaan haluttaisiin varmasti siis myös siksi, ettei henkilöillä olisi mitään parempaakaan tekemistä. Jollekin armeija voi taas olla extreme-kokemus tai kova kuntoleiri, eksoottisen aselajin kuten laskuvarjojääkäriyden houkutuksista puhumattakaan. Kaikki nämä seikat, ja monet muut, toisivat varmasti armeijaan riittävän määrän halukkaita tulevia sotilaita ja reserviläisiä.

Toiseksi, jos armeijaan ei kaikesta huolimatta olisi tarpeeksi tulijoita, voitaisiin armeijan käymisen halukkuutta nostaa vähitellen myös maksamalla kokelaille parempaa päivärahaa ja tarjoamalla sotakoulutuksesta yhä enemmän työkokemusta tai opintopisteitä. Myös parempi status työmarkkinoilla on tulevaisuudessa tärkeää valuttaa ja harvinaisempi armeijan käyminen edistäisi varmasti uraa tietyillä aloilla ja tietyissä piireissä. Ei siis ole poissuljettava seikka, etteikö armeija houkuttelisi myös näillä tekijöillä.

Kolmaksi, näiden lisäksi on tietysti olemassa myös aina joukko niitä, joita sotiminen kiinnostaa lähes sairaalloisen paljon tai jotka vain yksinkertaisesti haluavat oppia tappamisen jalon taidon poliittisia päämääriään varten. Uusoikeistosta voisi kuvitella löytyvän runsaasti innokkaita sotilaita, kantavathan he muutoinkin hihassaan Suomen lippua.

Tästä lyhyestä hahmotelmasta käy esille, että armeijan tehtävä kansaa ja kaikkia kansanryhmiä, tai siis oikeastaan miespuolista kansaa, yhdistävänä kytköksenä murenisi. Vaikka tämä muutos nyky-Suomessa on lähinnä kulttuurinen, liittyy siihen myös syvempiä ongelmia.

Kansalaisarmeijat perustettiin alun perin Euroopassa palkkasoturijoukkojen epäluotettavuuden tähden. Kuten Niccolò Machiavelli esitti 1500–luvulla, ainoastaan kansalaisarmeija on tarpeeksi sisukas puolustaakseen valtiota. Palkkajoukoista tulee helposti ongelmia, sillä palkkajoukkojen motivaatio on aina viime kädessä raha. Ne eivät ole sitoutuneita ideologisesti sodankäyntiin tai valtion poliittisiin päämääriin. Heidän taistelumoraalinsa on myös usein heikko verrattuna kotiaan ja perhettään puolustavaan perheenisään.

Kansalaisarmeijan puolesta ovat puhuneet myös 1800–luvun luokkasotien riivaamassa Euroopassa vasemmistolaiset. Kun sosialistit ja kommunistit havaitsivat, että porvarillinen valtio perustuu pitkälti pääoman ja sotilaallisen kapasiteetin omistukseen, nousi tällaisen luokkaperustaisen vallan vastineeksi ajatus kansalaisarmeijasta, jossa jokainen täysi-ikäinen mies saisi asekoulutuksen luokka-asemaan katsomatta. Kansallisvaltion kukoistuksen aikana tämä järjestelmä on epäilemättä tasoittanut luokkaeroja ja luokkien välisiä voimasuhteita. Kun aseet ovat pääasiassa valtion omaisuutta ja kun niihin pääsevät käsiksi tarvittaessa kaikki kansalaiset, ei ajatus valtionaseilla käytävästä luokkasodasta ole kovinkaan todennäköinen. Kun reservissä on niin punaisia kuin valkoisia, sinisiä ja vihreitä on alaluokilla itse asiassa aina suurempi miesylivoima. Asevelvollisuusarmeijaa ei siis luotu pelkästään ulkoista vihollista vastaan, vaan myös tasoittamaan sisäisiä poliittisia jännitteitä. Kun lainsäädäntö kieltää samalla merkittävien sotakoneitten omistamisen yksityisiltä ihmisiltä, yrityksiltä ja järjestöiltä, on yksi länsimaisen demokratian kulmakivistä rakennettu. Vihreät eivät ole ottaneet lainkaan huomioon tätä ulottuvuutta puhuessaan ”miesaidasta”. On tietysti totta, että mielikuva Suomen puolustamisesta on pitkään perustunut ajatukselle miehitetystä itärajasta, ”jos Ryssä tulisi” –hengessä. Tämän yleisen mielikuvan taakse on kuitenkin kätketty laajempia ulottuvuuksia, jotka tulisi myös muistaa.

Mitä vihreiden ehdotus oikein tekisi tälle järjestelmälle? Ensiksikin, se muuttaisi huomattavasti ajatusta tasa-arvosta asepalveluksen perustana. Halukkuus voi toki koskea ketä tahansa ja varmasti armeijaan pääsisivät niin rikkaiden kuin köyhien perheiden lapset. On kuitenkin selvää, että jos vain 8-20% ikäluokasta käy armeijan (tähän lukuun kuuluvat vihreiden esityksissä miehet ja naiset) on suurin osa kansasta ulkona aseellisen puolustuksen ja taistelun saloista. Ja jos otamme huomioon edellisen hahmotelman siitä, ketkä olisivat halukkaita käymään armeijan, huomaamme, että armeijaan valikoituva porukka olisi väistämättä tavalla tai toisella erikoisryhmää ja heistä myös tulisi sellaista sotakoulutuksen kautta. Onko tällaisen sotilasluokan rakentaminen tarpeellista?

Huolestuttavaa on myös se, että se väestönosa, joka ei varsinaisesti ole kiinnostunut valtiosta tai yhteiskunnasta yleensäkään, jätettäisiin tässä suhteessa automaattisesti sen ulkopuolelle. Kansalaisarmeijan ja modernin länsimaisen valtion turvallisuussidokseen kuuluu väistämättä se tosiasia, että aseita osaavat käyttää muutkin kuin poliisit ja sotilaat. Vaikka vihreät varmasti haluavat uskoa siihen, että konflikteja kansan ja poliisin / armeijan välillä ei synny, eivätkä armeija tai poliisi ole edesauttamasta esimerkiksi vallankaappausta, on nämä seikat syytä ottaa huomioon puolustusjärjestelmää rakennettaessa tai muutettaessa. Länsimainen järjestelmä, jossa vallan toimintaa vartioidaan ja valvotaan moniulotteisesti (ja joka perustuu yhtä paljon instituutioiden väliseen epäluottamukseen kuin luottamukseen) sisältää ajatuksen siitä, että kansa on toimiva subjekti, joka voi tarvittaessa puolustaa omaa autonomiaansa ja suvereeniuttaan myös huonoja tai väkivaltaisia vallanpitäjiä kohtaan. Siksi sotataidon vähittäinen valuminen ainoastaan valtion palveluksessa olevien käsiin ei kuulosta hyvältä idealta.

Vihreän liiton esitys sisältää myös muita mahdollisuuksia, joita ainakaan julkisuudessa ei ole käsitelty loppuun saakka. Monet vihreät vastustavat sotilasliitto NATOA, näin ainakin voi päätellä niistä kannanotoista, joita vihreät rivipoliitikot ovat viime aikoina esittäneet. On kuitenkin syytä huomata, että monet vihreät myös kannattavat NATO:oon liittymistä. Yksi heistä on Pekka Haavisto, joka myös antoi kasvot kyseiselle asepalvelun muutosehdotukselle Yleisradion TV–uutisissa 31.8.2010.

Haavisto, kuten monet muutkin kansainvälisissä tehtävissä toimineet vihreät, näkee että NATO on se konkreettinen – ja ainoa – toimija, joka voi taata toimintakyvyn kansainvälisissä kriiseissä. Nyt esitetyssä vihreiden ohjelmassa kansainvälinen ulottuvuus onkin vahvasti läsnä. Kun esitystä tarkastelee lähemmin, on vihreiden esitys muutenkin ns. täysin  NATO –yhteensopiva. Reservin pienennys ja koulutettavan joukon valikoiminen on yksi NATO:n periaatteista, joita myös puolustusministeri Häkämies on ajanut. NATO–yhteensopivaan linjaan liittyy myös sotakaluston päivittäminen ”nykysodankäyntiin” sopivaksi (NATO ja vihreät eivät tosin muista, että suurin osa maailman nykysodista käydään edelleen perinteisillä, vanhoilla käsiaseilla). Sotakaluston päivittäminen pois vanhasta neuvostoliittolaisesta yhteensopivuudesta NATO–yhteensopivuuteen on ollut käynnissä jo kaksi vuosikymmentä, ja sen kustannukset tulevat myös jatkossa olemaan suuret. Tämän vihreät myös tiedostavat esityksessään ja korostavat reservin menojen karsimista ja sen sijaan uuteen aseistukseen ja tekniikkaan satsaamista.

Herääkin kysymys, mikä on vihreiden todellinen NATO–linja, vai onko sitä lainkaan? Vihreät haluavat käydä NATO–keskustelun, joka tarkoittaa siis keskustelua siitä, pitääkö NATO:on liittyä vai ei. Tästä huolimatta he sanovat toisaalla, että NATO:on ei pidä liittyä. Pitäisikö tämä keskustelu käydä siis vain keskustelun vuoksi, vai kenties siksi, että keskustelun lopputulemana vihreiden NATO–kanta muuttuisi? Suomen kaltaisessa maassa, jossa puolueettomuudella on erittäin pitkät ja perustellut perinteet, on selvää, että lopullinen liittyminen NATO:n on monimutkainen poliittinen kompromissi ja kaupankäynnin aikaansaama paketti. On siis turha luulla, että todellista NATO–keskustelua aloitetaan NATO–myönteisten voimien taholta ennen kuin NATO-jäsenyys on käytännössä poliittisesti mahdollinen.

Kokoomus on herätellyt toistuvasti ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” –keskustelua, viimeksi Jyrki Kataisen suulla. Myös Kokoomusnuoret tuovat aktiivisesti esiin Venäjä-skeptisyytensä, ja hallitus vähentää lähialueyhteistyön määrärahoja budjetista. Venäjästä saadaan varmasti vähitellen rakennettua jälleen ”todellinen uhka”, jos vastaavaa retoriikkaa jatketaan järjestelmällisesti vuodesta toiseen. Venäjä-skeptisyyden lisääntyminen edesauttaa ennen kaikkea kokoomuksen tavoitteita saada liitettyä Suomi NATO:on. NATO:ssa ollaan tämän retoriikan mukaan päättämässä rauhanasioista (joita kokoomus on yllättäen alkanut tukea myös viimeaikoina puhuen Rauhaninstituutin perustamisesta Suomeen) ja niihin pöytiin haluaa varmasti moni kansainvälinen vihreäkin, mukaan lukien Pekka Haavisto ja Heidi Hautala. Vihreiden poliittiseen profiiliin tämä sopisi hyvin, perusteltiinhan oikeistohallituksessa istumista nimenomaan sillä, että näin voidaan olla ”jarruttamassa” negatiivisia päätöksiä. Vihreiden jarrumiehen roolin onnistumista jokainen voi arvioida seuraavissa vaaleissa.

Oikeiston ja myös vihreiden viimeaikainen tapa syyttää vasemmistoa keskustelun puutteesta NATO-asioissa on vanha ja halpa poliittinen kikka, jolla ei ole juurikaan arvoa. On selvää, miksi vasemmisto ei ole halunnut keskustella NATO:sta – koska sillä ei ole mitään keskusteltavaa siitä. Jos kanta NATO:n on kielteinen, ei asiasta tarvitse neuvotella, kun mitään kaupattavaakaan ei ole. Vihreät, jotka selvästi hämmästyvät jatkuvasti omaa väriään, ovat kuitenkin toistuvasti valmiita keskustelemaan kaikesta, etenkin väristään. Vihreän sävyt muuttuvat, kun panoksia asetetaan. Siksi vihreiden puolustuskeskustelun avaus näyttää erittäin hämmentävältä, myös siinä mielessä, että puolueen sisällä viimevuosina alakynteen jääneet punavihreät näyttävät tulleen täysin värisokeiksi sinivihreiden poliittisen silmänkäännön edessä. Jos ja kun kerran Haavistosta leivotaan seuraavaa presidenttiä Suomeen on selvää, että oikeiston haaveissa uuden presidentin ainoa suuri tehtävä on viedä Suomi viimein NATO:on. Tähän Haaviston ulostulo puolustusasioissa sopii erinomaisesti, vaikka suurin osa vihreistä ilmeisesti kuvittelee olevansa mukana suuressa liberaalissa, vapaamielisessä ja rationaalisessa uudistuksessa. Vihreiden on kuitenkin syytä muistaa, että tulevaisuuden militarismi ei näytä siltä kuin menneisyyden. Vihreiden mallissa militarismin riveissä seisovat vain halukkaat, kansan katsellessa äkseeräämistä sivusta.

Viimeinen asia, jonka vihreiden esitys kätkee, on se outo logiikka, joka puolustusjärjestelmän kytkemisestä työurien pidentämiseen, siis liberaalioikeistolaiseen politiikkaan, seuraa. Vihreät väittävät, että asepalvelun suorittamisen karsiminen vain halukkaisiin tehostaisi nuorten siirtymistä aikaisemmin työelämään. On tietenkin totta, että armeija vie nykyisellään noin puoli vuotta nuoren miehen elämästä. Armeijassa suoritettu palvelus ei ole oikeastaan mitenkään tuottavaa, vaan kokelaat ovat todellinen kustannuserä. Kansalaisarmeija takaa toisaalta toki suuren määrän töitä useille ihmisille, mitä armeijan supistaminen vähentäisi.

Mutta onko kiire palkkatöihin todellakin hyvä syy muuttaa puolustusjärjestelmää näin perustavalla tavalla? Parantaako tämä jollain tavalla nuorten mahdollisuuksia valita oma elämänuransa ja paikkansa yhteiskunnassa. Onko nuorelle hyvä paahtaa ala-asteelta keskiasteelle ja siitä edelleen kaasupohjassa joko työelämään tai korkeakoulutukseen? Mitä varsinaista haittaa pitkitetyn nuoruuden kulttuurissa elävälle 19–vuotiaalle on ”välivuodesta”? Entä kuinka vihreiden esitys edistää ekologisuutta, johon pitäisi kuulua myös palkkatyön kyseenalaistaminen? Kuinka vihreät edistävät ehdotuksellaan pasifismia ja rauhanaatetta? Vastaus näihin kysymyksiin on, että ei mitenkään. Vihreät vaativat nuorilta joko yhä suurempaa innokkuutta ja ”halukkuutta” asepalvelukseen, eli työuralle, tai sitten he haluavat siirtää nuoret suoraan pakotettuun palkkatyöhön. Tämä ei näennäisestä liberalismistaan huolimatta tuota mitään uusia vapauksia. Tämän lisäksi vihreiden argumentaatio on kuin suoraan Oikeiston ohjekirjasta.

Voisiko tätä asiaa katsoa mistään toisesta suunnasta? Voisiko punavihreä (myös mahdollisen punavihreän koalition) ratkaisu armeijan tulevaisuuteen ja puolustuskysymyksiin lähteä pikemminkin rakentavalta ja kriittiseltä pohjalta? Tulevan punavihreän yhteistyön täytyy perustua uusiin avauksiin, jotka luovat aidosti uutta keskustelukulttuuria. Kysymys ei ole olemassa olevien poliittisten tavoitteiden yhteensovittamista, vaan täysin uuden perustan rakentamista. Puolustusvoimiin liittyvä keskustelu voisi olla yksi näistä avauksista.

Voisiko vaihtoehto siis olla esimerkiksi järjestelmä, jossa koko ikäryhmä sukupuoleen katsomatta suorittaa jonkinlaisen yhteiskuntapalveluksen? Palkkatyön sijaan valtio antaisi nuorille mahdollisuuden tehdä vapaaehtoistyön tyyppistä työtä joko julkisella sektorilla tai sitten kolmannella sektorilla, omien kiinnostuksen kohteiden mukaisesti. Tällainen työ olisi yleishyödyllistä ja auttaisi paikkaamaan monia tekemättömiä töitä, joita verovarojen laskusta ja julkisen sektorin kriisiyttämisestä on jo seurannut. Esimerkiksi kolmen kuukauden työpanos n. 60 000 nuorelta vuosittain tarkoittaisi yhteensä 15 000 henkilötyövuotta. Jos oletamme, että vain 50 000 nuorta suorittaisi työn, olisi työmäärä tällöinkin 12500 henkilötyövuotta. Ja vaikka ”halukkain” kolmasosa tästä ryhmästä kävisi asepalveluksen ja suuntautuisi valtion palvelukseen niin kotimaassa kuin kansainvälisesti, jäisi työtunteja silti jäljelle n. 8 300 henkilötyövuotta. Tämä työmäärä on erittäin suuri ja toisi varmasti laatua monen kunnan ja järjestön toimintaan.

Tällainen järjestelmä varmasti myös maksaisi – mutta kuinka paljon? Jos laskemme hintaa tämänhetkisten sivaria tai asepalvelusta suorittavien päivärahojen silmämääräisellä keskiarvolla (n. 7 euroa päivä), tulee hinnaksi 21 206 500 euroa vuodessa. Tietysti päälle tulee kaikenlaisia kuluja järjestelmän ylläpitämisestä, organisoinnista ja koordinoinnista, mutta näillä kaikilla toimilla olisi niin sanotusti työllistävä vaikutus. Selvää on kuitenkin se, että näin halvalla ei työtä saada muualla kuin ammattikorkeakoulujen ilmaisissa työharjoitteluissa. Tämä summa ei vielä varmasti kaada yhdenkään eurooppalaisen valtion taloutta, eikä varmasti Suomenkaan. Ja jos otamme huomioon, että tämä kaikki työ olisi tuottavaa, mahdollista suorittaa omalla kotipaikkakunnalla eli pääsääntöisesti asuen joko vanhempien luona tai omassa asunnossa, ei järjestelmän toteuttamiseen tarvittaisi suuria infrastruktuurisia uudistuksia. Näitä summia on hyvä suhteuttaa puolustusvoimien tämänhetkisiin kansainvälisiin operaatioihin. Esimerkiksi sotalaivan varustaminen ja lähettäminen Somalian rannikolle operaatio Atalantaan noin puoleksi vuodeksi maksaa noin 10 miljoonaa euroa. Tällä rahalla ei saada aikaan käytännössä mitään muuta kuin innokkaiden suomalaisten merisotilaiden ja reserviläisten lähettäminen kansainväliseen operaatioon. Toki YK tarvitsee apua ruokakuljetusten turvaamiseen, mutta on erittäin kyseenalaista, että tällaiset järjestelmät tuottaisivat mitään todellista hyötyä.

Yhteiskunnallisen työn mahdollisuus nuorille olisi myös liike pois täysin palkkatyön läpäisemästä yhteiskunnasta kohti yhteiskuntaa, jossa myös niin sanottu commons eli yhteis- tai vertaistuotanto olisi mahdollista. Ikäluokan suorittama työ olisi jokaisen yhteiskunnan yleishyödyllinen panos yhteiseen hyvinvointiin, jonka saisi elämän aikana moninkertaisesti takaisin erilaisina palveluina, sekä yleisenä hyvinvointina ja kukoistuksena. Yhteiskunnallinen työ myös kyseenalaistaisi julkisen ja kolmannen sektorin yksityistämistä ja yritysmuotoistumista. Tällainen käänne olisi aito siirtymä kohti toisenlaista talousmallia, joka olisi ehdottomasti myös ekologisesti kestävämpi kuin palkkatyölle perustuva kulutusyhteiskunta. Samalla suurimpaan osaan nuorista saataisiin myös kosketus, joka varmasti edistäisi nuorten hyvinvointia. Kolmen-neljän kuukauden yhteiskunnallinen koulutus (esim. 1 kuukausi koulutusta kriisitilanteiden ja yleisen kansalaisvalveutuneisuuden suhteen ja 3 kuukautta työtä) ei myöskään viivyttäisi oikein organisoituna nuorten koulutusta tai työelämään siirtymistä. Sen sijaan nuoret saisivat yhteisöllisyyden kokemuksia ja näkökulmia, joita nykyaikainen sotakoulutusjärjestelmä ei heille tarjoa. Samalla myös rauhanaate voimistuisi, sillä yhteiskunnan hyväksi työskentely näyttäytyisi sen rakentamisena, ei ainoastaan sen aseellisena puolustamisena. Tällainen malli lisäisi myös aidosti sukupuolten tasa-arvoa, mikä vihreiden esityksessä on lähinnä päälle liimattu pakollinen etiketti.

Näitä ulottuvuuksia vihreät eivät ole käsitelleet lainkaan esityksessään ja onkin kysyttävä, minkä tasoinen poliittinen innovaatio nyt on kyseessä. Kuinka hanakasti punavihreän siiven kannattaa sitä puolustaa? Vaikka esitys näyttää liberaalilta, pitää se sisällään kuitenkin vain ja ainoastaan oikeistoliberaalin vaihtoehdon. Se ei tarjoa todellista muutosta tai kriittistä näkökulmaa maailman poliittiseen ja sotilaalliseen järjestelmään, ei kritiikkiä EU:n ja NATO:n lähentymiseen eikä uusia perusteita sille, miksi Suomen tulisi pysyä vastedeskin puolueettomana. Ennen kaikkea se ei tarjoa vapautuksen ulottuvuutta yhä militarisoituvammasta kehityksestä, johon erilaiset palkka-armeijat ja halukkaiden koalitiot tuovat globaalisti katsottuna erittäin ikävän lisän.

Tämä ei kritiikki ei kuitenkaan tarkoita, että vihreiden esitys tulisi hylätä suoralta kädeltä. Sitä voisi kuitenkin kehittää aidosti kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan suuntaan. Sotilaskoulutuksen minimoininen ei poista sitä tosiasiaa, että kansalaisarmeijan huonopuoli on se, että se perustuu ulkoisen vihollisen olettamiseen ja kansallisvaltiollisen subjektin tuottamiseen. Yhteistoiminnallinen ja laaja-alainen ratkaisu voisi vihollisuuskuvan rakentamisen sijaan avata yhteisiä kansalaisyhteiskuntaa vahvistavia ja rakentavia projekteja niin Euroopan kuin Venäjän suuntaan. Yhteistoiminta on tässä mielessä paras puolustus ja rauhantyö tehdään tulevaisuudessa toivottavasti jossain ihan muualla, kuin sotilasorganisaatioiden retoriikassa.

Mainokset