Arkisto kohteelle ammattiliitot

Prekariaatti ja palkkatyön järjestyksen hajottamisen menetelmät

Posted in politiikka with tags , , , , on syyskuu 16, 2009 by biospolit

Keskustelut ja näkemykset työn ja yhteiskunnan prekarisaatiosta [1] keskittyvät yleensä pohtimaan ainoastaan prekarisaation näkyvää ilmiötä, pätkätöiden kasvun lisääntymistä työelämässä. Tämä näkökulma ei kuitenkaan tavoita ensiksikään kyseistä ilmiötä rakentavaa taloudellis-poliittista järjestystä, eikä sen kautta siksi kyetä muodostamaan tarvittavaa ymmärrystä vastarinnasta. Mitä prekarisaatio siis tekee tai mitkä ovat sen poliittiset tavoitteet?

Prekarisaatio voidaan nähdä työvoimanhallintoon ja johtamiseen muodostuneena välineenä, jonka seurauksena perinteisiin ammattiyhdistyksiin, työväenpuolueisiin ja ”työpaikkoihin” linnoittautunut vasemmisto on kriisiytynyt. Tämän kaltainen kehitystendenssi on selvästi tunnistettava, vaikkakaan prekarisaation tendenssille ei voida löytää yksiä ”aivoja” tai yhtä ideologiaa. Prekarisaatiota edistävää hallinta- ja johtotekniikkaa voidaan kutsua uusliberalistiseksi rationaliteetiksi. Prekarisaation ja uusliberalismin välille on kuitenkin tehtävä selkeä ero, sillä prekarisaatio on pikemminkin jälkiteolliseen yhteiskuntaan kuuluva rakenteellinen kehityskulku, kun taas uusliberalismi voidaan ymmärtää selkeämmin poliittisena ideologiana.

Vaatimus tällaiselle uudelle hallinnan rationaliteetille nousee jälkiteollisia maita kohdanneista tuotannollista, väestöllisistä ynnä muista muutoksista, kuin myös tieto- ja informaatioteknologian tarjoamista uusista mahdollisuuksista järjestää ja tehostaa työprosesseja. Prekarisaatio on johtanut viimeistään 1970 –luvulta lähtien työprosessien tehostaminen yhtäältä työsuoristusten ulkoistamisen kautta, kuin toisaalta työprosessien tehostamisen ja hallinnan kautta ”tehtaan” sisällä.

Yksinkertaistetusti sanottuna uusliberalistinen hallinto ja prekarisaatio on toiminut ”löysät pois” periaatteella. Työprosessin tehostamisen ja uudenlaisen hallinnan kautta suuri osa työtehtäviä ollaan voitu määritellä varsinaisen ”ydinosaamisalueen” ulkopuoliseksi. Näin esimerkiksi siivouspalvelut on pystytty siirtämään ulos instituutioista ja tehtaista ostopalveluiksi, jotka ovat ainakin jossain määrin laskeneet kustannuksia – vaikkakaan tästä ei ole kunnon todisteita. Rationalisointi- ja tehostamisprosessit ovat osa poliittista agendaa, joidenka viimekätisenä tavoitteena on laskea työn hintaa.  

Prekarisaation kautta huomattava määrä vakituisissa työsuhteissa olleita työntekijöitä on kyetty irrottamaan perinteisestä järjestelmästä laillisesti ja siirtämään ”vapaille” markkinoille. Työvoiman hallinto on näin tehostunut ja institutionalisoituja vastarinnan järjestelmiä ollaan murennettu tehokkaasti. Esimerkiksi siirtymä kunnalliselta sektorilta yksityisten palkanmaksajien alaisuuteen on sekoittanut perusteellisesti esimeriksi siivousalan edunvalvonnan. Ammattiliitot ovat olleet voimattomia vastustamaan ulkoistusten ja väenvähennysten logiikkaa. Sama on tapahtunut myös esimerkiksi Elisalla, joka entisenä kaupungin puhelinyhtiönä on toteuttanut erittäin uusliberaalin tehostus- ja ulkoistusohjelman.

Prekarisaatio on siis erityinen tendenssi, joka on konkreettisesti hajottanut ammattiyhdistyksiin ja työpaikkoihin järjestäytyneen työvoiman. Toisin sanoen, prekarisaatio on tuhonnut työvoiman institutionalisoituneen vastarinnan niin yhteiskunnan peruspalvelualoilla kuin teollisuuden huipputuotannossa, kuten vaikkapa paperiteollisuudessa. Voidaan toki sanoa, että edelleen suurin osa työväestöstä on järjestäytynyttä ja mukana liitoissa. Liitot eivät ole kuitenkaan kyenneet voittamaan pitkäjänteistä taistelua, jolla sopimusyhteiskunta on murrettu, eivätkä ne ole kyenneet luomaan solidaarista poliittista projektia, jolla eri ammattien työntekijät löytäisivät itsensä yhteisestä poliittisesta kamppailusta. Sen sijaan, ammattikunnat horjuttavat toisiaan.

Prekarisiaation seurauksena on syntynyt uudenlainen ”puolioikeudeton” luokka – prekariaatti – joka läpäisee kaasun lailla yhteiskunnan ja talouden eri segmentit. Yhtäältä prekariaatti on erotettu perinteisistä oikeuksistaan jotka rakentuivat instituutioiden ja työpaikan kautta, toisaalta uudet oikeudet ovat rakentuneet puolivallattomassa tilanteessa, kahdenkeskisen sopimisen, räätälöityjen työ- ja palkkasopimusten muodossa. Toisin sanoen, prekariaatti on luokka joka on kilpailutettu toisiaan vastaan, mutta ennen kaikkea suojattua palkkatyötä vastaan, mistä johtuen prekariaatin solidaarisuus ja luokkavoimaisuus (tai kollektiivisen tiedostuksen luominen) on hankalaa.

Prekarisaation tai uusliberalistisen rationaliteetin tavoitteena on ollut heterogeenisen, mutta yksilöidyn massan luominen, joka on murskannut perinteiset vastarinnan muodot. Työmarkkinat ovat muuttuneet yhä enemmän useiden erilaisten työvoimatavara komponenttien sommitelmiksi (vuokratyö, toistaiseksi jatkuva ja määräaikainen palkkatyö, yksityisyrittäjyyden eri muodot, erilaiset harjoittelu ja tuki työt jne.). Samalla tässä heterogeenisessä tilassa työntekijöitä pyritään kohtelemaan yksilöinä, jonka kautta mm. työsopimusehtoja kyetään kiertämään tehokkaammin.

On otettava huomioon myös prekarisaatio uudenlaisen tuotannollisen subjektiviteetin rakentumisena. Prekarisaatiossa on voimistunut työntekijöiden erottaminen tuotantovälineistä uudella tavalla. Persoonallisen työn aikakaudella tuotantovälineenä pyritään näkemään yksilön aivot, yksilön kyvyt ja ominaisuudet. Uusliberalististen työnjohtamisen ongelmana on kuitenkin se, että persoonallisuus, yksilön kyvyt ja innovaatiot eivät synny yksilön ”hiljaisessa” työssä, vaan nimenomaan kollektiivisessa, sosiaalisessa ja kommunikatiivisessa kanssakäymisessä. Uudet työn ja tuotannon tavat tarvitsevat siis yhteisöjä, mutta samalla näiden yhteisön muuttumista poliittisiksi kokonaisuuksiksi pyritään ehkäisemään eri keinoin. Siksi prekariaatti on ”luokaton luokka”, joka heiluu jatkuvasti yhteisön ja yksilöllisyyden rajalla.

Tuotantovälineenä immateriaalisessa kapitalismissa toimivat nimenomaan yksilön ja kollektiivin, sekö yksilöiden väliset suhteet, joihin kapitalismi pyrkii tarttumaan ja joita se pyrkii modifioimaan. Prekarisaation myötä pysyvien ja pitkäaikaiset työläiskollektiivien rakentaminen pääoman ”avustuksella” on ohi. Pysyvä työskentely yhdessä tilassa ja yhteisessä ajassa synnyttää väistämättä vastarintaa ja kollektiivista toimintaa. Siksi niin ”pysyvien” työpaikkojen kuin pätkätöiden saralla työryhmien dynamiikkaa pyritään sekoittamaan ja hajottamaan jatkuvasti. Samalla uudenlaisten persoonien ja uudenlaisten työvoima sommitelmien tuottaminen keskittyy yhä enemmän ”työnjohdon” tehtäväksi, jolla se pyrkii tehostamaan uusien innovaatioiden, suoritteiden ynnä muiden sellaisten tuottamista: ryhmä- ja tiimityö, projektityö ja niin edelleen ovat kaikki näitä tuotannon ”uusia” muotoja. Näitä työn muotoja ei käytetä vain ”älytyössä”, vaan ne kuuluvat yhä useamman työläisen arkipäivään.

Prekarisaatio tuleekin nähdä myös ja ennen kaikkea uuden työläissubjektiviteetin rakentumisen näkökulmasta. Prekariaatin muodostumista leimaa pako perinteisistä tuotantomuodoista, niiden jäykkyydestä, kurista ja niiden tuottamasta sosiaalisesta asemasta. Vaikka prekarisaatio näyttääkin siis ensi silmäyksellä ainoastaan pääoman ja valtiollisen hallinnon liikkeelle laittaman uudistuksena, on prekarisaation taustalla itse asiassa laajempi niin sanotuista kuriyhteiskunnista ja fordistisesta tuotannosta vapautumisen tendenssi. Tällöin prekarisaation mukanaan tuomat uudet kontrollointi- ja hallintamuodot, jotka pyrkivät näin ollen ainoastaan seuraamaan tai pysymään perässä tässä työläisten (palkka)työstä vapautumisen projektissa, tulee nähdä epätoivoisena kamppailuna, jolla kapitalismiin sitoutuneet vallanmuodot yrittävät pitää kiinni lisäarvon tuotannolle välttämättömästä luovasta, marxilaisesti ilmaistuna elävästä työvoimasta. Näin ollen prekarisaation subjekti on edelleen ”voimakas” työläinen. Työläinen on siis edelleen globaalin ja jälkifordistisen kapitalismin tuotannon ytimessä, vaikka perinteisen palkkatyöläisen asema näyttääkin muuttuneen epävarmaksi. Työläinen luo maailman uudelleen ja yhä uudelleen.

Tästä syystä prekarisaatiota tai prekariaattia ei tule nähdä pätkätyöläisyyden ongelmana, joka voitaisiin ”korjata” voittamalla kuvitteellinen paha vastustaja, uusliberalismi, ja palauttamalla ”vanha työn järjestys”, siis palkkatyömalli ja siihen perustuvat ”työnsuojelu” järjestelmät. Poliittisena ongelma prekariaatille ei siis ole prekarisaation vastustaminen, vaan pikemminkin yhteiskunnallisen kokonaisuuden tiedostaminen ja tuotantoprosessin ja tuotantovoiman rakenteen oikea ymmärtäminen. On tärkeää tunnistaa tuottava subjekti ja se elävä työ, jota kapitalismi tarvitsee edelleen kerätäkseen lisäarvoa.

Tuottavan ja ”voittoisan” työläisen tunnistaminen on tällä hetkellä kenties tärkeämpää kuin koskaan, etenkin kun vasemmiston projektina on ollut jo liian pitkään köyhän, sorretun, alistetun – siis yhteiskunnallisilla ja poliittisilla järjestelyillä tuotetun ”kyvyttömän” (sairaan, kipeän, syrjäytyneen) työläisen puolustaminen ja ”edunvalvominen”. Vain elävää työtä omaavan prekaarin ja poliittisen subjektiviteetin tunnistamisen kautta on mahdollista rakentaa solidaarisuutta jatkuvasti sekoittuvan ja muuttuvan työyhteisön reunoille ja ytimeen, ”yhteisinä paikkoina”, yhteisinä tiloina ja yhteistyönä, commonseina. Vain yhteiset tilat ja yhteinen tuotanto kykenee vastustamaan kapitalistista riistoa kaikissa työsuhteissa. Vain työväen yhteistyöllä voidaan suojella heikoimpia ja köyhimpiä.

Välineet uusliberalistisen talous-politiikan (esimerkiksi julkisensektorin yksityistämisen ja markkinavetoistamisen) vastustamiseen ovat itse asiassa kohtuullisen yksinkertaiset, mutta työpaikka- ja ammattiyhdistysorientoituneisuus (ja muut ”massalogiikat”) eivät tällä hetkellä kykene toimimaan vastarinnan moottoreina. Suurien ammattiliittojen on avattava toimintansa radikaalimmille voimille ja tuettava solidaarisesti koko vasemmiston, siis myös prekariaatin kamppailuja. Toistaiseksi tälle tielle on lähtenyt ainoastaan Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuoren johdolla. Vasemmiston on yleisesti siirryttävä takaisin työvoiman-kanssa-taisteluun ja unohdettava hetkeksi haaveet edustuksellisen vallan kasvusta äänestysinnokkuuden kasvun myötä ja institutionaalisten ”vääryyksien” korjaamisesta tuon ”vallan”, kuten hallitusvastuun saavuttamisen jälkeen. Vasemmistolainen politiikka tarvitsee nyt tekoja ja voitettuja taisteluita, ei onttoja tulevaisuuden lupauksia.

Poliittisen toiminnan tavoitteena ei voi olla menetettyjen etujen palauttaminen, kärsittyjen vääryyksien korvaaminen ja kompensoiminen, vaan uusien oikeuksien ja käytänteiden luominen, joiden avulla tuotantovälineiden erottaminen työntekijöistä voidaan lopettaa. Tämä ei voi tapahtua ilman uusia taisteluja ja voimannäyttöjä, jotka konstituoivat uudet oikeudet 2000 –luvun työvoimalle ja maailmaan muuttavalle subjektiviteetille, prekariaatille.

 

[1] Prekarisaatiolla tarkoitetaan yleisesti yhteiskunnan epävarmistumista, haurastumista. Sana prekaari tarkoittaa myös toisten armoilla olemista ja oman elämän edellytysten rukoilemista toisilta, toisten hyväntahtoisuuden varassa elämistä.

Mainokset