Vasemmisto ja katujen politiikka

Posted in politiikka on 10 kesäkuun, 2009 by biospolit

”Politiikka on jätetty kadulle lojumaan”. Näin kirjoitti alun perin Saksan juutalainen, elämäntyönsä Yhdysvalloissa tehnyt politiikanteoreetikko Hannah Arendt. Nykyisessä vasemmiston kriisissä, jossa vasemmisto on hävinnyt niin Suomessa kuin Euroopassakin vaalit ja poliittiset kamppailut yksi toisensa jälkeen, näyttää tämä Arendtin huomio pitävän jollain tavalla paikkansa.

Äärioikeistolaiset ja oikeistolaiset ryhmittymät keräävät poliittisia irtopisteitä ja ääniä kuin roskaa Toivotalkoissa, kun työläisten kiinnostus pitkäjänteisiin projekteihin on lopahtanut. Vasemmisto on esittänyt ajaneensa ja ajavansa edelleen hyvinvointivaltiota, joka epäilemättä on pitkäjänteinen ja aikaa vievä projekti. Vasemmisto esittää ajavansa myös työväestön etuja, joiden puolustaminen on eräällä tapaa historiallisesta tilanteesta riippumaton, aina läsnä oleva tehtävä. Joskus vasemmisto väitti myös luovansa tulevaisuutta, kun se ajoi päättäväisesti näitä perusasioita politiikassaan.

Nyt tulevaisuusperspektiivi näyttää hukkuneen täysin ja vasemmisto seisoo eräänlaisessa ”historian lopussa”, jossa se on luovuttanut perustehtävänsä, maailman muuttamisen, oikeistolle. Ranskassa uransa tehneelle venäläiselle maahanmuuttajalle Alexander Kojèvelle historian loppu tarkoitti G.W.F. Hegelin filosofiaa seuraillen tilannetta, jossa suuret sodat ja luokkien väliset kamppailut ovat päättyneet. Yhteiskunnan tehtävänä oli viedä loppuun historiallisten kamppailujen aikaansaamat oikeudet ja universaalit totuudet, kuten yleinen äänioikeus, ihmisoikeudet ja demokratia.

Näihin modernille ajattelulle perustaviin oikeuksiin vasemmisto on kyllä tarttunut ja näitä Ranskan vallankumouksen esiin nostamia kysymyksiä se on ajanut viimeiset kaksi vuosisataa, mutta piittaamatta ”historian lopun” ajatuksista. Vasemmisto, joka ymmärsi itsensä liikkeenä, joka kamppailee jatkuvasti perusasioiden toteutumisen puolesta myös työväestölle, eikä vain porvaristolle, oli elinvoimainen ja sai kannatusta.

Nykyvasemmisto sen sijaan näyttää nukahtaneen konservatiiviseen historian lopun uneen. Sosiaalidemokraatit ovat jo pitkään kuvitelleet saaneensa valmiiksi maailmanhistorian kehittyneimmän yhteiskunnan, Pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Politiikassa onkin ollut kyse vain saavutettujen etujen puolustamisesta, eikä puolustamista ole toteutettu taistelulla, vaan työväenaatteen vesittämisellä ja kompromisseilla. Suuret ammattiliitot ovat sovitelleet itsensä ulos poliittisesta kamppailusta, eikä SAK:n uusi puheenjohtaja Lauri Lyly lupaa tässä suhteessa mitään uutta. TUPO halutaan takaisin eikä marxilaisiksi haluta leimautua. Silti prekariaatin pitäisi innostua yhteistyöstä niin JHL:n kuin SAK:n kanssa.

Demarit tarjoavat lääkkeeksi oppositiosta käsin jatkuvasti laskeviin kannatuslukuihin hyvinvointivaltion vahvistamista ja oikeiston aiheuttamien tuhojen korjaamista seuraavalla vaalikaudella. Näin ainakin Helsingin Sanomien haastattelemat demaripoliitikot antoivat ymmärtää 10.6.2009. Uskovatko sosiaalidemokraatit tosissaan siihen, että tämä on se poliittinen resepti, jolla kansa palaa jälleen ”terveiden kirjoihin” ja alkaa äänestää sosiaalidemokraatteja? Mielestäni sosialidemokratia näyttää joutuneen todelliseen historialliseen tilanteeseen: se on selvästi hävinnyt taistelun ja nyt se kamppailee lähinnä oikeudestaan elämään. Sosialidemokratia on menettänyt voimansa eikä se kykene murtamaan kahleitaan – joita se ei näytä itse edes ymmärtävän kantavansa.

Poliittisessa käänteessä ei siis ole kysymys lyhyen aikajänteen kehityksestä, vaikka äärioikeiston ja oikeiston nousu onkin tapahtunut suhteellisen nopeassa tahdissa. Poliittinen käänne oikealle, myös vasemmiston sisällä kuten SDP:ssä, kertoo paljon pitempiaikaisesta tendenssistä.

Jos haluaisimme kuvata asiaa tavalla, jota itseään varteenotettavina pitävät politiikan tutkijat edelleen viljelevät, sanoisimme, että vasemmiston sykli on joutunut laskutendenssiin ja eräänlaiseen degeneraation, rappeutumisen tilaan. Jos luottaa näihin aristotelisiin sykleihin voidaan varmaankin toivoa, että generaation, kehittymisen ja kukoistuksen jakso alkaa taas jossain vaiheessa, kulukoon siihen vaikka 100 vuotta. Mielestäni tällaiset syklit eivät epämääräisessä historian filosofiassa taikka empiirisenä vaalitutkimuksessa ole kerta kaikkiaan uskottavia. Kuten talous, ei myöskään politiikka noudata minkäänlaisia säännönmukaisuuksia taikka kehitys- ja rappeutumissyklejä. Jos talous romahtaa, johtuu se huonosta talouspolitiikasta, ei siitä, että se olisi talousjärjestelmän lainalaisuus.

On naiivia unohtaa, että poliittisten ilmiöiden taustalla on ihmisten konkreettinen ja jatkuva toiminta. Ilman pitkäjänteistä ja kestävää toimintaa ei yksikään poliittinen ilmiö kukoista, eikä yksikään äärioikeistolainen tai oikeistolainen liike nosta päätään.

Vasemmiston kriisin syynä näyttää olevan ainakin se, että vasemmisto on jättänyt politiikan kadulle lojumaan ja unohtanut, että ilman liikettä politiikka menettää voimansa. Tämä ei ole tietenkään ainoa asia, jonka vasemmisto on unohtanut. Se on unohtanut myös modernit perustuksensa, tasa-arvon, ihmisoikeudet, työväen edun ja demokratian näiden käsitteiden radikaalissa ja ajankohtaisessa merkityksessä. Se, että vasemmisto on sulkenut silmänsä ja korvansa yhteiskunnallisilta liikkeiltä, ekologisilta vaatimuksilta ja erityisesti prekariaatilta, on johtanut sen kenties historiansa suurimpaan lamaannukseen.

Politiikkaa ei ole jätetty ainoastaan kadulle lojumaan, vaan se on jätetty kaduille juomaan pussikaljaa ja istumaan aikuisten olutkarsinoissa. Mutta ennen kaikkea se on jätetty kaduille osoittamaan mieltään ilman institutionaalista ymmärrystä – keskiluokkaisten kaljaporukoiden halvennettavaksi. Vasemmistolaista politiikkaa tekevää liikettä ovat halunneet pamputtaa niin Demarit entisen sisäministeri Kari Rajamäen johdolla, kuin Keskusta ja Kokoomus.

Puoluepoliittinen vasemmisto on hylännyt toistuvasti vasemmistolaisen politiikan, jota Suomessakin ovat edustaneet lähestulkoon kaikki radikaalit liikkeet eläinoikeusliikkeestä prekariaattiin. Siksi vasemmistolla ei ole edessään vain uuden puolueohjelman ja toiminnan korjausliike. Sillä on edessään täydellinen metamorfoosi, jossa sen tulisi viimein tunnistaa ne yhteiskunnalliset voimat, jotka ovat ajaneet vasemmistolaista agendaa viimeiset vuosikymmenet – Vasemmistoliiton ja Sosiaalidemokraattisen puolueen vastarinnasta huolimatta.