Punavihreä koalitio

Oikeistotuulet ovat viime vuosina puhaltaneet Suomessa, kuten monissa muissakin Euroopan maissa (Eesti, Latvia, Puola, Unkari, Ruotsi, Tanska, Saksa, Ranska, Italia, viimeisimpänä Iso-Britannia jne. jne.). Uusliberalismiksi nimitetty talouspoliittinen järjestelmä on ottanut todellisen niskalenkin perinteisestä sosiaalidemokraattisesta politiikasta ja valtiomallista, ja vaikutukset näkyvät hyvin radikaaleina työelämän muutoksina (työuran pidennys, pätkätöiden ja prekarisaation lisääntyminen, toimeentulotason lasku, hyökkäykset ay–liikettä vastaan kautta linjan), sosiaalipoliittisena katastrofina (verovarojen suuntaaminen palveluiden ja perusturvan tuottamisen sijaan elinkeinoelämän haluamaan suuntaan tulonsiirtoina yrityksille, julkisen sektorin hallitsematon yksityistäminen, köyhyyden lisääntyminen, tuloerojen räikeä kasvu), koulutuspolitiikan murroksena (yliopistouudistus koko Euroopassa, paineet peruskoulutuksen yksityistämiseen ja peruskoulujärjestelmän murtaminen jne.) sekä ekologisena katastrofina (energian kulutuksen jatkuva kasvu ja kasvun edistäminen kiivaalla ydinvoiman lisärakentamisella).

Poliittiset aloitteet ovat tulleet viimeisten vuosien, ja kohta jo vuosikymmenen ajan lähes täydellisesti oikeiston taholta eikä oikeiston populistiselle politiikalle näy loppua. Vaikka oikeisto puhuu kansallisen edun ja vastuullisuuden nimissä, se on ajanut lähinnä menestyjien asiaa. Oikeiston toiminta on johtamassa poliittiseen ja yhteiskunnalliseen barbariaan, jossa ihmisten elinolosuhteet, elämän mahdollisuudet sekä luonnon ja ympäristön hyvinvointi vaarantuvat. Näin voidaan sanoa ilman minkäänlaista retorista liioittelua, ja olisi sinisilmäistä uskoa oikeiston puheeseen vastuullisesta hyvinvoinnista. Kaikki oikeiston poliittiset teot ja niiden seuraukset puhuvat vastakkaisesta kehityksestä, joka lisää luokkajakoa, köyhyyttä, epävarmuutta ja yleisemmin itsenäisyyden ja vapauden mahdollisuuksien kaventumista suurimmalle osalle väestöä.

Oikeiston toimien poliittista kritiikkiä on kuitenkin tarpeetonta jatkaa tämän pidempään, ilman todellisen vastavoiman ja vaihtoehdon rakentamista. Eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa, yhteiskuntatieteellisessä ja taloustieteellisessä tutkimuksessa, yhteiskunnallisissa liikkeissä sekä kansalaisten mielipiteissä ja toiveissa on jo selvästi nähtävissä tulevan vastahegemonisen politiikan suuntaviivat ja ratkaisut niin taloudelliseen kuin ekologiseen kriisiin. Tällä hetkellä ongelmana on ennen kaikkea poliittisen kentän sekavuus, ei niinkään itse päämäärien puute. Politiikan todellinen ongelma ovat hajautuneet ja sirpaloituneet intressit, tilanne, jossa yhteiskunnallista tilkkutakkia vedetään joka sivusta ja nurkasta eri suuntiin. Tarvitaan kokoavaa solidaarisuutta, joka asettuu selkeästi oikeistolaistumista vastaan.

Tarkastelkaamme lyhyesti Suomen poliittista kenttää suhteessa maailman tapahtumiin. Aina 1990–luvun lamasta lähtien suomalaisen politiikan valtapositiot ovat olleet uudelleenjaon kohteena. Vaikka poliittinen kenttä ei ole näennäisesti juurikaan muuttunut  lukuun ottamatta Perussuomalaisten nopeaa nousua kolmen pienen puolueen joukkoon (näin ollen kolme suurinta puoluetta pitää valtaa, kolme pienempää osallistuu siihen tavalla tai toisella), on maassamme, kuten koko Euroopassa, käyty läpi nopea oikeistolaistumisen aalto. Sen seurauksena hedonistiset, egoistiset ja individualistiset näkökannat ovat saaneet uskomattoman suuren jalansijan poliittisessa ilmastossa, ja niin sanotut yhteiset asiat, kuten solidaarisuuteen, ympäristöön, luontoon ja yleisesti ihmisyhteisön hyvinvointiin liittyvät näkökulmat ,ovat kärsineet tappion. Samalla myös käsitys kansan ja työväen yhtäläisyydestä on muuttunut huomattavasti. Yhä suurempi osa ihmisistä ymmärtää elävänsä jollain tapaa elämän välttämättömyyksien ulkopuolella, pikemminkin kuluttavassa kuin tuottavassa luokassa. Oikeiston luokkaperustainen hyökkäys on ollut erittäin voimakasta ja aiheuttanut selvästi suurta huolta tulevaisuudesta. Tämä on hämärtänyt poliittisia jakolinjoja ja tavoitteita.

Oikeistolaistumisella ei tarvitse ymmärtää ainoastaan häikäilemätöntä globalisaatiota tai EU:n ohjaamista suurentelevaan ja militarisoituvaan suurvaltapolitiikan suuntaan (jossa oikeistolainen Suomi on ollut innokkaasti mukana), vaan myös eräänlaista mikrotason oikeistolaistumista, kansalaisten poliittisen horisontin kaventamista oman selviytymisensä, kodin ja työelämän tasolle. On kuitenkin syytä korostaa, että globalisaatiota ei ole syytä vastustaa sinänsä. Sen tulee kuitenkin olla ihmisiä vapauttava ja vahvistava prosessi, ei kurjistava ja köyhdyttävä, kuten se tähän mennessä on ollut. Kodin ja työn tärkeyttä yhteiskunnallisen elämän keskiössä ei ole myöskään mitään syytä halveksua, mutta on huomattava, että näiden tulee olla niin vapauttavia, mahdollistavia ja uutta luovia kuin myös turvallisia ja luotettavia.

Uusliberalistinen globalisaatio perustuu halvan työvoiman ja halpojen tuotanto-olosuhteiden perässä juoksemiseen, josta seuraavat lähes orjatyöhön verrattavat työolot Aasian hikipajoissa, siirtolaisvirrat niin Kiinan sisällä kuin globaalisti, sekä globaalilla tasolla uskomattoman suuri ylikulutuksen, saastutuksen ja piittaamattomuuden kulttuuri, jonka yhteys ilmastonmuutokseen on kiistaton. Tämän seurauksena työpaikat ovat siirtyneet etenkin teollisuudesta Aasiaan, mikä kertoo selvää kieltä yritysten yhteiskuntavastuusta, jota ei toisin sanottuna ole. Samalla se kertoo oikeiston täydellisestä piittaamattomuudesta ihmisoikeuksia, työehtoja tai luontoa kohtaan.

Globalisaatio on myös muuttanut eurooppalaista työelämää radikaalisti, sillä olemme astuneet, kenties lopullisesti, pois pysyvien ja varmojen työpaikkojen aikakaudesta. Suomalaisille ja eurooppalaisille perheille tämä tarkoittaa yhä lisääntyvää kilpailua vähenevistä menestymisen mahdollisuuksista, rahallista ja taloudellista kilpailua henkilökohtaisella tasolla, mikä johtaa usein pettymyksiin, epäonnistumisiin ja perheiden pahoinvointiin. Sama kehityskulku kohtaa kuitenkin myös Aasian teollistuvia maita. Haluammeko olla tukemassa tällaista kaksoissidosta erittäin epäekologisen ja häikäilemättömän riistokapitalismin, sekä toisaalta perheiden ja yksilöiden elämänmahdollisuuksien kiristymisen ja heikentymisen välillä. Emmekö sen sijaan halua rakentaa sosiaalista Eurooppaa, Suomea ja Maailmaa, jossa menestyminen ei tarkoita toisen polkemista, vaan toisen auttamista ja huomioonottamista? Eikö menestymisen ja kehityksen yhtenä motivaationa tulisi olla huolen ja huolenpidon yhteisestä maailmasta?

Suomalainen poliittinen kenttä on vastannut edellä mainittuun oikeistolaiseen makro- ja mikropolitiikkaan ainoastaan vahvistamalla näitä negatiivisia tendenssejä. Yksikään vasemmistolainen puolue, joihin voidaan laskea Sosiaalidemokraatit, Vasemmistoliiton, osittain Vihreät sekä muutamat pienemmät vasemmistolaiset puolueet, ei ole kyennyt rakentamaan uskottavaa vastapolitiikkaa tälle kehitykselle yhdessä kansalaisjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa, tai eurooppalaisten poliittisten yhteyksien avulla. Sen sijaan suomalainen vasemmisto on ajautunut puolustustaisteluun, jonka tulokset ovat olleet heikkoja ja tappiollisia. On selvää, että oikeistopuhuri on ollut erittäin voimakas, mutta vasemmiston on myös katsottava peiliin.

Vasemmisto ei voi sitoutua ainoastaan tehdastyön puolustamiseen, vaan sen on löydettävä uudelleen ytimensä,  toisin sanottuna työväenliike. Työväenliike löytyy uudestaan uusista työläisyyden muodoista. Vasemmiston ja ay-liikkeen on avattava ovensa ja yhteistyönsä prekariaatille, pätkätyöläisille ja siirtolaisille. Ay-liikkeen on vahvistuttava tietotyön eri osa-alueilla, yliopistoissa, tietotekniikkayrityksissä, firmoissa, toimihenkilöiden parissa ja niin edelleen. Ay-liikkeen on löydettävä myös uusia toimintamuotoja. Myös yhteiskunnalle erittäin tärkeän hoivatyön asema on ymmärrettävä paremmin ja autettava hoitajia työtaisteluissaan siten, että myös nämä alat voivat liittyä entistä selvemmin vasemmistolaiseen rintamaan. Opettajien ja kasvatustyössä toimivien rooli on olennainen siinä, millaista tulevaisuuden maailmaa haluamme rakentaa.

Yksinkertaisesti sanottuna ay-liikkeen on löydettävä uudelleen poliittinen ja solidaarinen roolinsa ja siirryttävä pois alakohtaisten etujen neuvottelusta. On siirryttävä toimintaan yhteisrintamassa koko työvoiman kanssa. Ilman tiivistä sidosta ay-liikkeen ja vasemmistopuolueiden välillä ei voida varmastikaan saavuttaa minkäänlaisia laaja-alaisia voittoja. Tämä kuitenkin vaatii niin vasemmistolta kuin ay–liikkeeltä uutta otetta asioihin. Kaikkein tärkein näistä on työläisten toiveiden kuuntelu, sekä työläisten rintaman solidaarinen tukeminen. Tulevaisuuden ay-vasemmiston on oltava moniääninen, monivärinen ja monikykyinen. Näillä eväillä se kykenee olemaan myös lähes kaikkivoipa ja muuttamaan radikaalisti maan poliittista järjestystä. Ay-liike tarvitsee siis selkeämpää poliittista agendaa, joka yhdistää strategisesti erilaisia taisteluita.

Vihreä liitto on puolestaan ajautunut täydelliseen poliittisen opportunismin tilaan porvarihallituksessa istumisen myötä. Vihreän liiton ytimeen kirjoitettu ajatus vastavoimasta kapitalismille ja sen luomalle kerskakulutukselle on kokenut vakavia kriisejä viimeisten vuosien aikana. Samalla vihreille tärkeä arkipäivän politiikka on muuttunut lähinnä korupuheeksi, sillä yhä enemmän energiaa kuluttava, yhä enemmän töitä tekevä ja kuluttava yhteiskunta ei voi mitenkään olla ympäristöystävällinen ja kestävä. Vihreät eivät ole myöskään osanneet ottaa roolia uuden tietotyöväestön omana puolueena, vaan sen työvoimapolitiikka on toistuvasti ollut kehnoa ja linjatonta. Myös sosiaalipoliittisesti vihreät ovat ajaneet näkemyksiä, jotka eivät edistä hyvinvointia, kuten taannoinen ehdotus 440 euron perustulosta tai Työministeriön lanseeraama Sanssi–kortti osoittavat. Tällaiset ehdotukset hankaloittavat niin nuorten työllistymistä oikealla palkalla normaaleihin palkkatöihin, kuin myös sosiaaliturvajärjestelmää, köyhyyttä ja köyhyysloukkuja purkavan kunnollisen perustulon rakentamista.

Vihreät ovatkin tehneet täydellisen poliittisen virhearvion lähtiessään mukaan oikeistohallitukseen, mikä on myös syönyt vihreiden poliittista uskottavuutta. Erityisesti ydinvoimapäätös, mutta myös esimerkiksi yliopistouudistukseen liittyneet vaiheet ovat saaneet niin vihreiden vasemmistotoverit, kuin puolueen äänestäjät ihmettelemään vihreiden politiikkaa.

Vihreitä voikin nykypolitiikallaan pitää varoittavana esimerkkinä siitä, mihin koko puoluekenttä on ajautumassa. Negatiivisin mahdollinen malli on se, että kolme suurinta puoluetta hallitsee vuorovedolla ja pienet puolueet toimivat kulloisenkin tarpeen mukaan apupuolueina. Tämä tarkoittaa opportunistista politiikkaa ja luopumista poliittisesta linjasta ja linjanvedosta. Se tarkoittaa sitä, että niin kutsuttu valta ja sen mukanaan tuomat muut edut kiinnostavat enemmän kuin kansalaisten edustaminen, poliittisen liikkeen ja linjan rakentaminen. Se kertoo siitä, että politiikasta on tullut vain peli, jota korkeasti koulutetut hyväosaiset pelaavat kansan kokonaisedun nimissä. Tällainen poliittinen peli on täynnä populismia, demagogiaa ja helppoja ja halpoja voittoja. Se on myös täynnä keltaisen lehdistön ja naistenlehtien juoruja, poliittisia henkilöprofiileja ja mitäänsanomattomuuksia. Tällainen politiikka unohtaa aidosti ja tietoisesti kansan asian, se unohtaa kamppailut ja kärsimykset kuin myös ilot ja onnistumiset, joita ihmiset arkipäivässään kokevat. Sen sijaan tilalle tarjotaan jatkuvaa kiinnostusta Poliitikkoon, jota kansalaisten tulisi seurata kuten viihdetähteä televisiossa, lehdessä ja Facebookissa. Politiikka latistuu viihteeksi ja tv-visailuksi, jossa lopputuloksilla ei ole mitään merkitystä. Näin on käymässä valitettavasti myös vihreille, huolimatta puolueen vahvasta teon ja toiminnan retoriikasta.

Suomalainen vasemmisto on edelleen pahassa kriisissä, mitä eivät paranna yhtään epämääräiset lausunnot ”maan tavasta” tai muusta siirtolaisvastaisesta ajattelusta, joka kentällä nostaa päätään. Vihreät ja SDP tuntuvatkin olevan tällä hetkellä maahanmuuttokysymyksissä erittäin kaukana toisistaan. Tämä on valitettavaa, sillä erityisesti SDP on lähtenyt perussuomalaisten kelkkaan myötäilemään täysin naurettavia pelkoja ja uhkia, joita erilaiset kansankiihottajat blogeissaan ja muilla foorumeilla lietsovat. Vihreistä puolestaan on rakennettu samojen kiihottajien taholta vastavoima ja vihollinen, eivätkä vihreät ole kyenneet juurikaan vastaamaan tai irrottautumaan tästä roolista. Tämä kertoo populistisen politiikan noususta. Vasemmistoliitto on toistaiseksi ollut maltillinen tässä suhteessa. Tästä huolimatta myös Vasemmistoliitossa on perinteitä ja potentiaalia ajautua mukaan epämääräiseen vihapuhekeskusteluun ja kansallisvaltiollisen vasemmistolaisuuden puolustamiseen.

Äärioikeiston lisäksi populismin vaara nousee myös taloudellisen eliitin ja pyrkyrioikeiston piiristä. Tämä ”uhka” alkaa olla jo todellinen, sillä äärioikeiston lanseeraama retoriikka ja argumentaatiotapa vaikeuttaa järkevää keskustelua asioista ja vetää puoleensa poliittisten irtopisteiden toivossa. On huolestuttavaa, jos tulevien vaalien keskustelu käydään hommafoorumin sanelemilla nuoteilla. Tällaiselle poliittiselle populismille ja turhanpäiväiselle kiistelylle ei kuitenkaan nyt ole aikaa, sillä taloudellinen ja ekologinen kriisi vaatii nopeita ja selkeitä toimia aivan muualla.

Vasemmiston on palattava ihmisläheisen politiikan pariin ja ryhdyttävä sellaisen poliittisen rintaman luomiseen, jolla poliittinen valta palautetaan vasemmistolle. Valtaan ei kuitenkaan haluta vanhaa vasemmistoa, jolle tärkeintä on henkilökohtainen materiaalinen menestyminen ja Suomen valtion kilpailukyky. Vallan tulee siirtyä uudelle punavihreälle vasemmistolle, joka määrittelee ja luo hyvinvoinnin, edistyksen ja vapauden maailmaa yhdessä eurooppalaisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja amerikkalaisten poliittisten tovereidensa kanssa.

Suomen politiikka ajautuu täydelliseen kriisiin, ellei maahamme kyetä muodostamaan punavihreää hallitusta. Tämä vaatii kuitenkin valtavaa poliittista ponnistusta, jossa SDP, Vihreä liitto ja Vasemmistoliitto yhdessä pienempien puolueiden kanssa löytävät yhteisen sävelen. Tämän sävelen löytyminen vaatii kaikilta niin soittotaitoa kuin kykyä joustaa ja sopeutua uuteen rytmiin. Se vaatii vihreiltä täydellistä linjamuutosta takaisin periaatteelliseksi puolueeksi, joka näkee vihreiden tekojen syntyvän erityisesti arkipäivän ratkaisuissa. Arkipäivän ratkaisut taas eivät muutu ilman todellisia työelämän ja yhteiskunnallisen infrastruktuurin muutoksia, joihin voi vaikuttaa ainoastaan SDP:n, Vasemmistoliiton ja ay-liikkeen yhteistyö. Tässä mielessä niin vihreiden kuin demareidenkin on lähestyttävä nopeasti ja radikaalisti Vasemmistoliiton nykyistä linjaa. Vasemmistoliiton on puolestaan toimittava älyllisenä ja toiminnallisena uudistajana, joka osoittaa, että muutos on mahdollista toteuttaa ensiksi oman puolueen sisällä. Kysymys ei ole riidasta tai lopullisesta välienselvittelystä vanhan vasemmiston kanssa, vaan uudesta poliittisesta linjasta, jonka eteen niin vanhat kuin nuoretkin ovat valmiita työskentelemään. Uuden punavihreän vasemmiston toiminnan peruslinjana voi olla ainoastaan solidaarisuus, sukupolvet ja –puolet ylittävä yhteisrintama. Erot on tunnustettava, eikä niitä tule pyrkiä häivyttämään. Tästä huolimatta vihreitä ja punaisia vaivaava sisäinen vihapuhe ja sektioituminen on saatava loppumaan. Muuten ei ainoastaan tuhota vasemmistoa, vaan myös eurooppalainen yhteiskunta.

Poliittinen muutos ei lähde liikkeelle pelkästä vaalikoalitiosta. Punaisten ja vihreiden on avauduttavat todelliselle uuden poliittisen kentän luomiselle, suunnattava kohti sellaista poliittista maaperää, jota emme ole vielä nähneet. Tällainen näköala kuuluu politiikan ulottuvuuteen, joka on aina ja ennen kaikkea tulevaisuus.

Viimeisten vuosikymmenten toivottomuuden, näköalattomuuden ja rappion ilmapiiri on kyettävä karistamaan viimein pois. Oikeiston barbarialle on oltava todellinen vaihtoehto. Suomalaisen sisäpolitiikan on toimittava osana eurooppalaista ja globaalia politiikkaa, eikä se voi tapahtua ilman yhtenäistä hallitusta, jonka perustavina linjoina ovat kestävä talous, hyvinvointia ja kehitystä lisäävä työelämä, panostus koulutukseen ja sivistykseen, suvaitsevaisuus ja solidaarisuus suhteessa maailman hädänalaisiin, sekä näkemys sosiaalisesta Euroopasta politiikan teon ensisijaisena paikkana. Erittäin tärkeitä kysymyksiä ovat myös verorakenteen sosiaalinen uudistaminen sekä yhteisten resurssien turvaaminen ja rakentaminen.

Tätä hallitusta ei välttämättä rakenneta vielä seuraavissa vaaleissa. Siksi jokaisen puolueen valveutuneiden ryhmien on tehtävä nyt myös todella töitä sen eteen, että mahdolliselle tulevalle hallitusyhteistyölle asetetaan reunaehdot. On selvää, että ilman punavihreää hallitusta mitään tarvittavia muutoksia ei kyetä rakentamaan. Siksi myös vahvan opposition luominen on otettava todelliseksi vaihtoehdoksi punavihreässä vasemmistossa. On selvää, että kapitalismi ja oikeisto kriisiytyvät toistuvasti oman toimintansa seurauksena. Seuraavat kriisit pitää osata käyttää hyväksi. Oikeiston poliittinen kriisi voi alkaa myös täysoikeistolaisen hallituksen syntymästä vuoden 2011 vaaleissa. Yksittäisten puolueiden hallituskelpoisuutta tärkeämpää on nyt laaja-alaisen punavihreän koalition pitkäjänteinen rakentaminen.

Mainokset

Yksi vastaus to “Punavihreä koalitio”

  1. […] Punavihreä koalitio « bios politikos Valtaapitävien tilalle kaivataan valtaapitäviä. Mainio kuvaus politiikan rappiosta. […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: