Viimeisten vuosikymmenten aikana yhteiskunnassa ja vasemmistossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Vasemmisto menetti hegemonisen asemansa Euroopassa jo 1980-luvulla, edellisen nousukauden lopulla, rakenteellisen suurtyöttömyyden muuttuessa pysyväksi. Nousukautta seuranneen laman aikana vasemmisto näytti säilyttävän asemansa poliittisen kentän johdossa. Vasemmiston säilyttäessä näennäistä valtapositiotaan tapahtui laman jälkihoidon aikana 1990-luvulla kuitenkin samalla vasemmiston sisällä käänne oikealle.
Suomessa sekä Lipposen hallitukset että Ahtisaaren presidenttikausi olivat ilmausta uusliberalistisen eetoksen omaksuneen vasemmiston politiikasta. ”Kansan mandaattia” käytettiin uudenlaisen politiikan rakentamisessa, jonka suuntaviivoista kansalla tai työväestöllä ei ollut juurikaan tietoa eikä kokemusta. Aikaisemmin vasemmistoa äänestäneet sitoutuivat ainakin jossain määrin vasemmiston perustavaan teoriaan, jonka mukaan työvoima ja pääoma ovat antagonistisessa suhteessa. Uuden sosiaalidemokratian ja myös monien uuden polven vasemmistolaisten mukaan näin ei enää ole.
Jos vasemmiston politiikassa oli edelleen kysymys ”työväen asiasta” niin työväen eurooppalaistaminen ja lopulta globalisoiminen ei ollut tämän keskustelun ytimessä. Pikemminkin puhuttiin lähes ainoastaan Suomen edusta, ikään kuin Suomen valtiolla voisi olla jokin etu irrotettuna sen kansalaisten ja työntekijöiden edusta, tai työväenliikkeellä jokin kansallinen etu irrotettuna sen internationaalista edusta. Globaalin markkinatalouden esteenä nähtiin ja esitettiin kansallisvaltiollinen änkyrävasemmisto, joka ei halunnut osallistua talouden ja politiikan globalisaatioon. Hyvin pian se kuitenkin sekoitettiin julkisuudessa yhdessä yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa epämääräiseksi ”globalisaation vastaiseksi” rintamaksi. Tämä median aikaansaama tahallinen tai tahaton sekaannus antoi edistyksen ja kehityksen diskurssin “avaimet käteen” -periaatteella suoraan oikeistolle. Uusien globaalien liikkeiden, jotka osoittivat mieltään Seattlessa, Genovassa, Prahassa ja Göteborgissa 2000–luvulla, sekoittaminen vanhakantaiseen vasemmistoon oli oikeistolta onnistunut hämäys. Se sai vanhavasemmistossa aikaan hätäisen irrottautumisen uudesta vasemmistolaisesta liikehdinnästä ja linnoittautumisen tehtaan savupiippujen suojaan.
90-luvun laman jälkeisessä politiikassa oli kysymys Suomen talouden kokonaisvaltaisesta avaamisesta ja liittämisestä globaaliin talouteen, kuten monessa muussakin Euroopan maassa. Kyse oli myös suomalaisten yritysten ja suomalaisen pääoman ”toimintaympäristön” päivittämisestä. Tästä projektista oli varmasti niin etua kuin haittaakin suomalaiselle työväestölle. Ongelmaa ei kuitenkaan tulisi asettaa muotoon “suomalaisen työn puolesta vai sitä vastaan”, vaan näkökulmaksi tulisi pikemminkin ottaa se, kuinka suomalainen työ toimii ja määrittyy globaalin talouden ja työn sisällä.
Jos asiaa katsotaan eurooppalaisesta näkökulmasta, ei Suomen liittyminen ”yhteiseen eurooppalaiseen rintamaan” auttanut Euroopan työläisten taistelussa juurikaan. Jos oppia olisi haettu Suomesta, ei Suomen kolmikantamallilla olisi ollut paljonkaan tarjottavaa työtaisteluille, päinvastoin. Kolmikanta edustaa vahvaa valtio-ohjausta. Valtio-ohjaus kuitenkin muutti muotoaan uusliberalistisen ohjauksen myötä, vaikka virallisesti siitä pyrittiin jopa eroon “vapaiden markkinoiden” nimissä. Joka tapauksessa, valtio-ohjaus on palannut päivän sanaksi talouskriisin jälkeen, mutta kolmikanta on käytännössä jo tuhottu. Sen sijaan valtio ohjaa nyt työntekijänsä kortistoon ja yksityistää sen mistä rahaa vielä irtoaa. Käynnissä on valtio-ohjattu julkisten menojen radikaali laihdutusohjelma.
Toiseksi, suomalaiset työläiset ja ammattiyhdistykset jurnuttavat edelleen omissa lokeroissaan samoin kuin useat eurooppalaiset kollegansa. Oikeastaan minkäänlaista varteenotettavaa eurooppalaista työvoiman yhteisrintamaa ei ole syntynyt. Sitä vastoin eurooppalainen työ on kilpailutettu keskenään ja toisiaan vastaan, erityisesti uusien, Itä-Euroopan jäsenmaiden mukaan liittymisen jälkeen. Elämme aikaa, jolloin puhe Internationaalista tuntuu ulkoavaruuden asialta.
Kansallisvaltioon sitoutunut vasemmistolaisuus on siis pikemminkin estänyt kuin edistänyt työvoiman kamppailua kansainvälisesti. Ammattiyhdistysliike on kyllä pitänyt itsepäisesti omiensa puolta teollisuudessa ja tuotannossa. Kuitenkin AY-rintaman todellinen epätoivo näkyy vasemmiston, erityisesti SDP:n hegemonisen poliittisen aseman menettämisessä. Hyvin yksinkertainen sosiologinen analyysi kertoisi meille sen, kuinka tehdastyöhön sitoutunut vasemmisto on sananmukaisesti sidottu tehtaisiin kiinni, ja se on menettänyt liikevoimansa. Tästä kertoo sekin, kuinka hankalaa irtisanotuille on vaihtaa kaupunkia ja elämänympäristöä. Esimerkiksi USA:ssa autoteollisuuden ympärille on syntynyt eräänlaisen teollisuustyövoiman nomadisuuden ilmiö. Se ei vielä takaa työtaisteluja, mutta se mahdollistaa ne. Suomessa vastarinnan muoto on puolestaan ollut valtion avustusten ruinaaminen ja uudelleenkoulutukseen uskominen. Vaikka taistelu työpaikkojen puolesta on monessa mielessä väärää taistelua, sillä taistelussa pitäisi puolustaa nimenomaan työvoimaa, ei edes tällaista työpaikkoja puolustavaa taistelua ole Suomessa todella nähty. Pikemminkin on nähty pakkoluovutus yksi toisensa jälkeen, jonka seurauksena on saatu huomata, mitä työläiset todella ovat: tavaraa, joka voidaan heittää menemään käytön jälkeen. Valtio hoitelee jätehuollon.
Voidaankin siis väittää, että perinteinen teollisuustyöhön, fordistiseen tehtaaseen ja raskaan teollisuuden AY-liikkeeseen sitoutunut valtavasemmisto on menettänyt pysyvästi ja lopullisesti hegemonisen asemansa, vaikka vasemmistopuolueissa se edelleen junttaakin tahtoaan läpi, estäen vasemmiston uudistumisen. Tämä ei ole seurausta ainoastaan siitä, että valtavasemmisto on epäonnistunut omassa tehtävässään, työvoiman etujen puolustamisessa ja lopulta myös tuotantovälineiden hankkimisessa itselleen. Kyse on myös siitä, että suurin osa tuottavasta työstä, siis kaikesta työstä, ei ole enää perinteistä tehdas- ja palkkatyötä. Työväki ja työ on paennut, hajonnut, levinnyt tehtaan ulkopuolelle, yhteiskunnan jokaiselle alueelle. Lisäarvoa tuottava työ on irronnut tehtaasta ja sitä myöten työväki puolueesta.
Vasemmisto ei ole kyennyt ymmärtämään tätä perustavaa muutosta yhteiskunnan ja talouden rakenteessa. Tässä mielessä oikeisto on enemmän oikeassa iskulauseessaan, jonka mukaan me kaikki olemme tänään työväkeä. Työväeksi voidaan todellakin ymmärtää koko kansa, tai pikemminkin kaikki väki (multitude) luokasta, kulttuurista, kansalaisuudesta tai muusta sellaisesta huolimatta – lukuun ottamatta hiukan kasvanutta rahaeliittiä ja kapitalisteja, joille raha on paras renki. Oikeastaan vasta prekaari työ ja yhä lisääntynyt siirtolaisuus on tuonut esiin sen, kuinka homogeeniseksi ymmärretty kansa (valkoinen, miehinen), tai homogeeniseksi ymmärretty työväenluokka (valkoinen, miehinen) ei ole enää tuotannon subjekti. Tuottava subjekti leviää ja laajentaa ja haurastuttaa jatkuvasti niin kansallisvaltion kuin työväenluokankin käsitettä, ja siksi yhteiskunnalliselle ja taloudelliselle tuotannolle keskeiset ilmiöt löytyvät pikemminkin marginaaleista kuin “keskeisistä subjekteista” (valkoisista miehistä), joita valtapuolueet esittävät edelleen oman edustuksensa ja menestyksensä lähteinä.
Seuraavissa vaaleissa vasemmiston tärkein tehtävä on tuhota mielikuva puolueen ytimessä seisovasta valkoisesta, rehellistä työtä tekevästä pariskunnasta ja heidän muutamasta jääkiekkoilevasta kakarastaan. Politiikan kentälle tarvitaan pikaisesti päivitetty versio työtätekevästä subjektista.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vastakkainasettelu työväkeen ja pääomaan, tai työväenluokkaan ja kapitalistiluokkaan olisi ohi. Vastakkainasettelu on totta kenties enemmän kuin aikaisemmin, vaikka niin työväestö kuin kansakin haluaa tulla nimetyksi mitä erilaisimmaksi ”pääomaksi”. Työtä tekevä kansa tuntuu olevan tyytyväistä, kun sitä kutsutaan ”sosiaaliseksi”, ”kulttuuriseksi” tai muuksi vastaavaksi ”pääomaksi”. Kansa näyttää olevan tyytyväistä, kun siitä on tullut ”ihmisresurssi”,jota pääoma tarvitsee ja johon se investoi. Tosiasiassa näiden uudenlaisten ”pääomien” ja tuotantoresurssien takana on ajatus siitä, että pääoma käyttää suoraan, ilman edustuksellisia välitasoja, hyväkseen näitä ihmisresursseja eli työläisiä. Tästä on lopulta kyse väen eli multitudon organisaatiossa tai prekaarista organisaatiossa – siis siitä, kuinka työvoimaa kyetään hallitsemaan ja liikuttamaan ilman työvoiman edustajien tarjoamia välittäjiä ja ilman valtiota, lyhyesti, ilman poliittista välittäjää.
Käytännössä vasemmisto ei ole kyennyt asettamaan vastarintaa pääoman uudelle toimintalogiikalle ja sen suorittamalle riistolle, eikä se ole kyennyt avaamaan poliittista tilaa uusille kamppailuille. Kun ”riisto” ei enää tapahdu yksinomaan tehtaassa, se näyttää hävinneen kokonaan, eikä siitä ole paremmissa piireissä siksi oikein soveliasta enää puhua (paitsi tietysti kolmannen maiden riistosta). Tietotyön, toimihenkilöiden työn ja niin edelleen riistosta vasemmisto on ollut täysin hiljaa, eivätkä siitä muutkaan ole suutaan avanneet.
Mikään puolue, joka on väittänyt edustavansa työväkeä ei ole halunnut tunnistaa tätä uutta työväkeä, sen haluja ja tarpeita. Sen sijaan vallassa pidetään teollisuustyötä suojelevaa äijäkööriä, joka on elämäntavaltaan ja -asenteiltaan niin lähellä porvaria ja kapitalistia kuin kuvitella saattaa. Ammattiyhdistysten ja vasemmistopuolueiden liitto edustaa vanhenevaa, hyvin toimeen tulevaa, sovinistista, epäekologista, militaristista ”suomalaista miestä”. Sillä ei todellakaan ole mitään annettavaa uudelle työväelle.
Kyse on niin sosiaalisesta, kulttuurisesta, taloudellisesta kuin poliittisesta kuilusta vanhan ja uuden työväen välillä. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan sukupolvierosta, vaikka sitä onkin hyväntahtoisesti yritetty nostaa keskeisemmäksi selittäjäksi. Sosiaalisella ja kulttuurisella tasolla kysymys on vihasta, jota porvarillistunut työväki ja keskiluokka tuntee työläisiä kohtaan: prekaareja, naisia ja siirtolaisia kohtaan. Taloudellisella ja poliittisella tasolla kysymys on kahden erilaisen kapitalismin vaiheen välisestä kuilusta ja kahden erilaisen työväestön välisestä perustavasta erosta. Uusi työväki pakenee nimenomaan sitä, mitä vanha työväki koko habituksellaan edustaa.
Fordistisessa tehtaassa ja toisaalta valtion ja kunnan järjestämässä tuotannossa työskentelevä työväki on kasvatettu kansallisvaltiolliseen kapitalismiin. Sen perusasenteena on ollut ”asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat”. Tämä työväki on nähnyt tärkeimmäksi tehtäväkseen tehdä työtä ja tätä kautta rakentaa yhteiskuntaa niin suoraan kuin verovaroin kustannetun tuotannonkin kautta. On selvää, että tämä työväestö on petetty täydellisesti ja hyvinvointivaltion projekti, jolle heidän suhteellisen pieni tulotaso ja korkea verotus on perustettu, on tullut tiensä päähän. Yhteisesti rakennettu ja rahoitettu infrastruktuuri yksityistetään, siis muutetaan yhteisestä pääomasta yksityiseksi pääomaksi. Vanha työväki, joka edelleen on liittynyt tehdasta representoiviin puolueisiin, ei ole kyennyt mitenkään vastustamaan tätä prosessia. Se on hävinnyt yhden kamppailun toisensa jälkeen, jos niitä voi nyt edes sanoa kamppailuiksi.
Vasemmisto ei ole vastustanut kapitalismia ja sen perustoimintoa, lisäarvon tuotantoa, voiton tavoittelua ja keräämistä, tai toimintaa, jonka kautta tämä järjestyy, eli palkkatyötä. Vasemmisto kautta linjan on puolustanut työtä, työtä ja työtä. Se on käynyt ja käy ainoastaan viivytyskamppailua työpaikkojen puolesta. Se ei ole kuitenkaan puolustanut työvoimaa pääomaa vastaan, vaan se on pikemminkin tehnyt kauppaa työvoimalla, jota se valmistaa hyvinvointivaltion instituutioissa: päiväkodeissa, kouluissa, ammattioppilaitoksissa, korkeakouluissa, yliopistoissa. Lähinnä sosiaalidemokraattien johdolla on rakennettu systeemi, jossa korkeasti koulutettu työvoima on hyvinvointivaltion tuote, joka tarjotaan kansainvälisille markkinoille ja suuryrityksille oikeastaan ainoastaan verojen ja sosiaalikustannusten hinnalla.
Keskustelu korkeista työvoimakustannuksista globaalissa kontekstissa on hyvin pitkälle keskustelua verojen ja sosiaaliturvan sekä yhteiskunnallisen infrastruktuurin tasosta. Työvoiman palkkakustannus Suomessa ole mitenkään erityisen korkea, etenkään verrattuna työvoiman korkeaan tuottavuuteen. Vasemmistolle on ollut tärkeää pitää huolta siitä, että nämä rahat saadaan kerättyä, jotta työvoimaa voidaan tuottaa lähes ilmaiseksi yrityksille. Suomalaista huippukoulutettua työvoimaa tuottava yritys Suomi siis toimii yrityksiltä ja työntekijöiltä kerättävällä rahasummalla. Sillä pyritään takaamaan ilmainen koulutus, sosiaali- ja terveyspalvelut, yliopisto ja infrastruktuuri. Näemme jo nyt, että uusliberalistiselle politiikalle eivät riitä mitkään verovarat. Julkinen sektori halutaan muuttaa rahantekokoneeksi, minkä seurauksena niin yliopisto kuin terveydenhuolto muuttuvat yhä enenevissä määrin maksullisiksi.
Tämän vuoksi myös globalisaatio on vasemmistolle ongelma. Ongelmaa ei nähty niin kauan kuin liikuttiin suomalaisten pääomien ja valtion pääomien kontekstissa. Mutta kun liikutaan globaalien pääomien kontekstissa, muuttuu tämä yhtälö vaikeammaksi. Globaaleja pääomia – ja niiden varjolla toimivia suomalaisia vähäisiä pääomia – tulee tyydyttää yhä halvemmalla ja yhä vähemmällä. Huippuosaajia vaaditaan halvalla, eikä siihen valjastettua luokkaan tai säätyyn katsomatonta huippuaivojen seulontamenetelmää, universaalia maksutonta huippukoulutusta, olla valmiita maksamaan. Huippuaivot halutaan saada jalostukseen jo lastentarhassa, minkä vuoksi lasten ja nuorten tarkkailuun on kehitetty todella vastenmielinen seurantajärjestelmä, joka kirjaa ja muistaa jokaisen virheen ja ”häiriön”. Tämä seuranta tapahtuu ”hyväntahtoisten” lastentarhaopettajien ja peruskoulunopettajien myötävaikutuksella, mutta suurimman vastuun tästä uudesta ihmisjalostuksesta kantavat psykologit ja kasvatustieteilijät.
Suomen valtiota on siis johdettu kuten yritystä, ja tämä näkyy myös siinä, että uusimmat työn johtamisen ja työn tehostamisen menetelmät, jotka kohdistuvat suoraan pätkätyösuhteissa toimivan työväen hallintaan, on lanseerattu nimenomaan valtion ja kuntien taholta. Näitä hankkeita ovat olleet muun muassa hoitajien, siivoojien, peruskoulun opettajien ja viimeisenä yliopiston tehostaminen ja ”uusliberalisointi”. Työvoiman tehostamista ja hallintaa on kokeiltu siis juuri niillä aloilla, joilla palkat ovat huonoimmat ja järjestäytyminen hyvinkin heikkoa. Tämä jos mikä kertoo ”valtioyrityksen” syntymästä. ”Vasemmiston” politikointi, joka ei ole kyennyt vastustamaan tätä kehityskulkua, on ollut otollista maaperää uudenlaisen oikeiston nousulle. Koska kansa on työväkeä, kaikkien tulee ottaa osaa työnteon ideologiaan. Tästä vallitsevasta ideologiasta oikeiston ja vasemmiston välillä ei ole mitään näkemyseroa.
Kun eroa etsitään, se kuitenkin löytyy näkemyksestä, jonka mukaan yritykset ja ”rahantekijät” ovat kaiken hyvän lähde yhteiskunnassa. Hyvinvoinnin, materiaalisen ja henkisen, nähdään oikeiston piirissä tapahtuvan yritysten kautta, jotka tekevät rahaa ja tuottavat mahdollisesti palveluita siinä sivussa. Vasemmiston parissa on lähdetty osittain mukaan tähän diskurssiin – mutta valtion ja kuntien nähdään tuottavan ensisijaisesti palveluita ja vasta toissijaisesti rahaa. Tämän on nähty avaavan mahdollisuudet myös työväelle toimia ”yrityksenä”, joka tuottaa palveluita, työtä ja veroja – ja ehkä vielä rahaakin sen lisäksi. Tässä mielessä yhteiskunnan ja yhteisön yksityistäminen ei ole mikään ongelma oikeistolle eikä vasemmistolle – kaikki ovat jälleen samassa veneessä, ja tästä rationalismista ja pragmatismista muodostuu uusi ideologia.
Ainoa ”ongelma” on se, että tässä prosessissa on syntynyt oikeudeton, identiteetitön ja ilman edustusta työmarkkinoilla itseään myyvä luokaton luokka, prekariaatti.
Prekarisaatio on todellinen yhteiskunnallinen siirtymä.
Mitä prekariaatti on? Prekariaatti on nimitys uudelle työvoimalle, joka toimii työmarkkinoilla ilman eturyhmää tai edustusta, suoraan kapitalistiluokan ehdoilla. Olennaista on puolioikeudeton, eräänlainen harmaan työvoiman tila, jossa prekariaatti työskentelee: lyhyet pätkätyösuhteet, työsopimuksia kiertävät palkkaus- ja palkkiojärjestelmät, irtisanomissuojan puute ja niin edelleen. Heillä ei ole myöskään oikeuksia esimerkiksi työterveydenhuoltoon ja niin edelleen. Tästä seuraa niin sanottu työkyvyn yhteiskunta.
Prekaari työvoima tarkoittaa myös niitä kaikkia epämääräisiä työoloja, joihin kunnat, valtio ja koulut ihmisiä pakottavat erilaisten harjoitteluiden, työllistämis- ja työvoimakurssien ja koulutusvelvoitteiden (pakollinen harjoittelu) kautta. Nämä kaikki perustuvat ajatukseen, jonka mukaan ”työelämän” ulkopuolelle ei saa päästää yksiäkään aivoja, sillä työkyky menetetään, jollei sitä päivitetä ja kouluteta jatkuvasti. Samalla tietysti tuotetaan halpatyöreservejä, joiden työehdot ja -palkat eivät kestä minkäänlaista kriittistä tarkastelua. Tämä edistää entisestään AY-liikkeen rappiota.
Työelämä määrittelee kaiken muun elämän tarpeet ja puitteet. Työkyvyn yhteiskunta tarkoittaa juuri tätä: sosiaalistuminen, koulutus, henkilökohtainen terveys (terveysfasismi on suora ilmaus työkyvyn yhteiskunnan noususta), kaikki yksilöllinen kehitys kulkee henkilökohtaisen työkyvyn kautta. Työkyky on portti yhteiskuntaan (koulutus) – siis yhteiskuntaan, joka tarkoittaa käytännössä lisäarvon tuotantoa ja markkinavälitteistä vaihtoa. Tämä koskee kaikkia, sillä niin vammaiset kuin eläkeläisetkin halutaan työllistää. Lyhyesti: työkyky määrittää ihmisen aseman työmarkkinoilla ja siitä pidetään huolta erilaisin laein ja säädöksin – ja niiden ympärille rakennetuin palveluin (esimerkiksi työkykypalvelut, jossa suositaan uudelleenkoulutusta työkyvyttömyyseläkkeen sijaan). Tämä jos mikä on ”arkipäivän fasismia”, elämän eräänlaista läpikotaista valjastamista lisäarvon tuotantoon. Tässä mielessä työtä ei voi paeta koulutukseen, eläkkeelle, vuorotteluvapaalle tai työttömyyteen. Ainoat mahdollisuudet ovat joko tulla hulluksi tai kuolla. Kaikki elämän alueet on valjastettu työelämän palvelukseen.
Uudet ideat ovat jo pitkään tulleet oikeistosta. Vasemmisto on jarruttava ja konservatiivinen voima, koska sillä ei ole mitään muuta politiikkaa kuin saavutettujen etujen puolustaminen (joiden perustat on jo kuitenkin menetetty). Vasemmistolta on unohtunut, että porvarit ja kapitalistit ovat aina olleet todellinen vallankumouksellinen luokka, kuten jo Marx ja Engels asian esittivät Kommunistisen puolueen manifestissa. Jos vasemmisto on pyrkinyt tulemaan vallankumoukselliseksi, niin se on epäonnistunut ja tullut päinvastoin pikkuporvarilliseksi. Eurooppa on läpikotaisin oikeistolaistunut, eikä tämä käänne tule välttämättä loppumaan seuraavien vuosien tai vuosikymmenten aikana. Kyse voi olla vuosikymmenten tai jopa satojen vuosien kaudesta.
Eurooppalainen vasemmisto ei ole kyennyt tekemään mitään oikeistolaistumista, todellisen luokkavallan paluuta vastaan, vaan maa toisensa jälkeen on saanut ja ylläpitänyt oikeistolaisia hallituksia (Suomi, Ruotsi, Tanska, Saksa, Ranska, Italia, Iso-Britannia…)
Kysymys kuuluu: onko Euroopassa yhtäkään vasemmistolaista tai kommunistia, joka uskaltaa nousta syvällisellä tasolla, aidosti tätä kehitystä vastaan. Löytyykö vasemmistolaisia, jotka ovat solidaarisia prekariaatille, siirtolaisille, naisille, maailman köyhille työläisille. Löytyykö vasemmistolaisia, jotka nousevat toimintaan kapitalismia vastaan ilman valtion tai väkivaltakoneistojen (automaattista) tukea? Löytyykö puoluetta, joka uskaltaa vastustaa globaaliin kapitalismiin sidotun valtion toimintalogiikkaa ja kykenee siihen? Löytyykö vasemmiston sisältä tarpeeksi vääntövoimaa, jolla vasemmisto muuttuu jälleen liikkeksi, joka vastaa tämän päivän työvoimaa sen kaikessa moninaisuudessa ja kamppailee sen rinnalla?
Politiikassa ei ole kysymys mistään muusta kuin tämän antagonistisen linjan vetämisestä ja tämän antagonistisen rintaman muodostamisesta – sellaisen vastarinnan luomisesta, joka etsii todellista uudistumista, ei uutta kompromissiratkaisua.
bios politikos 