Ja aurinko nousee…

Nuorten sinisilmäiset ymmärtäjät ja auttajat

Viime viikkoina keskustelu kasvavasta nuorisotyöttömyydestä ja sen hoidosta on käynyt kuumana mediassa. Keskusteluun on nopeasti tullut mukaan yhä uusia tahoja. Näyttääkin siltä, että nyt kaikki haluavat yhdessä auttaa nuoria pääsemään irti työttömyyden ikeestä – keinolla millä hyvänsä. Kyse on varmasti poliittisten irtopisteiden kalastelusta, joka on tietenkin järkevää silloin kun media parveilee edestakaisin etsiessään ravintoa ammattikunnalleen. Oletettavasti keskustelu loppuu pian, kun parvi joko hajoaa tai sitten parempi apaja vie parven toisaalle.

Nuorisotyöttömyyteen liittyvässä keskustelussa on tullut esiin myös omituisia näkökantoja, jotka kertovat laajemmin työmarkkinoiden ja niitä koskevan keskustelun kiristymisestä.

Lamasyksynä 2009 15-24 -vuotiaiden ihmisten eli ”nuorten” työttömyys nousi harvinaisen korkealle 21,1 %:n tasolle. Määrä on huomattava, sillä keskimäärin työttömänä on muuten 8,5 % työvoimasta. On kuitenkin muistettava, että tilastot ovat vain tilastoja. Vaikka Suomen tilastokeskukseen voidaan varsin hyvin luottaa, on syytä huomata, että työttömyystilastot tehdään seuraavasti. Työvoimatutkimuksessa haastatellaan kuukausittain n. 10 000 ihmistä puhelimitse. Tämän joukon työllisyys- tai työttömyystilanne määräytyy sen mukaan, kuinka moni haastateltavista on haastatteluviikolla työssä tai työttömänä, tai kertoo ”käyttäneensä vähintään yhtä aktiivista työnhakutapaa viimeisten neljän viikon aikana ja olevansa valmis aloittamaan työn kahden viikon kuluessa.”

Nuoriso on työmarkkinoiden kannalta erittäin heterogeenistä joukkoa, ja nuorten elämää pilkkovat monet pakolliset tilapäisen työttömyyden hetket. Näitä ovat esimerkiksi siirtymä peruskoulusta toisen asteen kouluihin, sekä vastaavasti siirtymä toisen asteen kouluista joko työelämään tai sitten korkeakouluopintoihin. Kun puhutaan nuorisotyöttömyydestä tulisikin siis muistaa, että koko ikäryhmä ei suinkaan ole ammattitaidotonta, vielä opiskelevaa tai opettelevaa joukkoa.  Merkittävä osa nuorista on hankkinut ammattikoulussa tai vastaavassa ammatillisen pätevyyden, useasti työharjoitteluineen, 20-vuotiaaksi tullessaan. Korkeakoulutasoisestakin koulutuksesta nuori ehtii hyvin valmistua ennen kuin 25 ikävuotta tulee täyteen. Tämän lisäksi erityisesti nuorille miehille pakollisia työttömyyskuukausia aiheuttaa asepalvelus / siviilipalvelus, josta harva siirtyy suoraan kouluun tai töihin. Lisäksi erityisesti lukion käyneille on varsin yleistä pitää niin sanottu ”välivuosi”, joka voi kulua osin töissä, osin harrastuksissa, osin pääsykokeisiin lukiessa. Välttämättä opiskelupaikkaa ei saa kovasta työstä huolimatta ensimmäisellä kerralla, minkä vuoksi välivuosia voi tulla yksi tai kaksi. Nuorisotyöttömyys näyttää siksi pysyvästi suuremmalta kuin aikuisväestön työttömyys, sillä toistaiseksi yli 24-vuotiaat ovat todennäköisemmin pysyvässä työsuhteessa.

Nuorten suuria työttömyyslukuja ei kuitenkaan selitä ainoastaan opiskelusta työelämään siirtyminen ja muu ”pakollinen työttömyys”. Nähdäkseni sitä selittää parhaiten prekarisaatio, vaikka tilastoissa tätä ilmiötä ei oteta lainkaan huomioon, sillä sitä on toistaiseksi hyvin vaikea mitata. Nuoret eivät siis elä ainoastaan opiskeluiden ja työelämän välitilassa, vaan he elävät muita ikäkohortteja tyypillisemmin pätkätöiden ja työrupeamien ”jatkuvassa välitilassa”. Vaikka työvoimatutkimus siis tunnistaa, aivan oikein, että nuoret muodostavat merkittävän osan suomalaisesta työvoimasta, ei se tunnista kuitenkaan nuorten työn prekaaria luonnetta. Työvoimatutkimus kyllä tunnistaa kausivaihtelun, siis opintojen päättämisestä aiheutuvan lyhyen suuren työttömyyden piikin, mutta nuorten elämää leimaavaa pätkä ja vuokratyövaltaisuutta se ei vielä tunnista.

Tämä ei tarkoita sitä, että tilastot valehtelisivat, mutta ne eivät kerro koko totuutta. Nuorten työttömien määrä on kasvanut, mutta samalla myös nuorten työskentely pätkä-, tilapäis- ja vuokratöissä on lisääntynyt. Tämän lisäksi työtätekevien opiskelevien nuorten osuus on kasvanut vuodesta 2003 huomattavasti. Nuori voi myös vastata olevansa työtön työnhakija, mutta tehdä silti samalla osa-aikaisuuksia ja pätkätyösuhteita. Toisaalta hän voi olla päätoimisesti opiskelija, mutta tehdä osa-aikaisesti hyvinkin paljon töitä. Se mihin Tilastokeskuksen tulisikin kiinnittää huomiota entistä enemmän, on prekarisaation, työelämän epävarmuuden ja pätkittäisyyden mittaaminen. Nyt vaarana on, että vain tilastoja tuijottamalla nuorten työelämään osallistumisen varsinainen ongelma, nimittäin nuorten käyttö joustavana ja helposti irtisanottavana työvoimareservinä, uhkaa jäädä nuorisotyöttömyyskeskustelussa täysin käymättä.

Tässä valossa onkin erittäin omituista, että nuorisotyöttömyydestä puhuminen on keskittynyt lähinnä nuorten moralisointiin ja syyttelyyn, kuten Aamulehdessä 29.1.2010 julkaistu Riikka Lehtovaaran artikkeli hyvin osoittaa. Lehtovaaran haastattelemien työantajien huoli on varmasti aito, monet nuoret eivät enää sitoudu mihin tahansa työhön millä tahansa ehdoilla – eivät ainakaan mielellään. Varmasti myös nuorten työmotivaatiossa on ongelmia ja nuorilla liian suuria kuvitelmia omista kyvyistään ja taidoistaan. Useasti nuorten ”elämä” on niin sanotusti aivan muualla kuin ”paskaduuneissa” (uskallan käyttää tätä sanaa Vallankumouksen hedelmien rohkaisemana, vaikka Kamarin toimitusjohtajan Tommi Rasilan mukaan sen käytöstä tulisi säätää ”raipparangaistus”). Työnantajien oikullinen käyttäytyminen esimerkiksi laman koittaessa ei lisää sitoutumista työpaikkoihin. Jos nuoret ovat niitä jotka saneerataan ensimmäisenä ulos, on työnantajien turha odottaa motivoitunutta työvoimaa – oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä työstä.

Toinen ydin nuorisotyöttömyyskeskustelussa on ollut pelko nuorten ”syrjäytymisestä”. Edelleen asia on vakava, mutta on sinänsä omituista, että huoli syrjäytymisestä tarkoittaa käytännössä pelkoa siitä, että nuoret eivät osallistu täysimääräisesti palkkatyöhön. Helsingin sanomien julkaiseman oudon Valtiontalouden tarkastusviraston laskelman jokainen ”syrjäytynyt” nuori aiheuttaa 700 000 euron ”menetykset” yhteiskunnalle, 30 000 euroa vuosittain oletetun 40 työvuoden aikana. Yhteiskunnan tarjoamat vaihtoehdot ovat tässä suhteessa hyvin kapeat: joko olet töissä tai opiskelet työtä varten, tai sitten olet syrjäytynyt tai vaarassa syrjäytyä. Mahdollisten syrjäytyjien kyttäämiseksi Ministeri Wallin haluaakin lanseerata lain, joka velvoittaa kunnat tarkkailemaan alle 25-vuotiaita entistä tarkemmin.

Ei tule kiistää sitä, etteikö mielekäs ja kohtuullisella palkalla varustettu työ ole helpoin tapa pitää nuoret, ja aikuiset, kiinni yhteiskunnallisissa toiminnoissa, mutta samalla on jälleen muistettava työmarkkinoiden todellisuus. Jos nuoret saavat lähteä ensimmäisenä ja joustaa niin työehdoissa kuin palkoissa, niin onko tämä nuorten vika tai merkki ”syrjäytymisestä”. Syrjäytyminen on erittäin negatiivinen termi, joka tekee työmarkkinoiden rakenteellisen epävarmuuden ja epätasaisuuden yksilön ongelmaksi. Se mikä nuoria vaivaa on pikemminkin turhautuminen työmarkkinoihin ja yhteiskuntaan, ei niistä syrjäytyminen.

Nuorten käyttämisestä työmarkkinoiden halpatyökastina puhuttiin muutama vuosikymmen sitten McDonaldisaation termillä. Termi oli sinänsä hyvä, että se tavoitti suhteellisen helposti asian ytimen. Nuoret ovat haluttua työvoimaa vastavalmistuneina, ensimmäistä työpaikkaansa hakevina tiedottomina ja osin taidottomina työntekijöinä. Heille voidaan perustellusti maksaa pientä palkkaa ja riittävän selkeällä formaatilla heistä saadaan kuitenkin riittävät ”tehot” irti. McDonaldisaatio tarkoittaa myös sitä, että nuorella ei ole tietyillä aloilla kuin muutama vuosi työaikaa, sillä sen jälkeen uusi sukupolvi tulee syrjäyttämään ”vanhukset”.

McDonaldisaation tunnusomainen piirre oli kuitenkin ajatus välitilasta ja tilapäisyydestä, jonka ajateltiin katkeavan jossain vaiheessa. Ilmiö on sittemmin muuttunut ja McDonaldisaatiosta on tullut pysyvää, kuten esimerkiksi Barbara Ehrenreichin klassikko Nickel and Dimed osoittaa. Paskaduunit ja paskapalkat ovat osa yhä suuremman väestönosan arkea, palveluvetoisessa taloudessa palkkojen ja työehtojen pitäminen heikkoina on edellytys yrityksen kilpailukyvylle. 2010-luvulla McDonaldisaatiosta on tullut prekarisaatiota, pysyvää työmarkkinoiden epävarmuutta, pysyvää ja laajamittaista työnantajamaksujen yms. työnantajan velvollisuuksien kiertoa, pysyvää pätkittäisyyttä, tilapäisyyttä, joustoa ja työelämän harmaata sektoria.

Tässä kehyksessä myös työttömyys on muuttanut luonnettaan huomattavasti. Yhtäältä laajasta ja rakenteellista työttömyydestä on tullut 1980-luvun jälkeen pysyvä olotila länsimaissa. Tietyillä aloilla ja alueilla voitaisiinkin puhua jo pätkätyöttömyydestä, eikä pätkätyöllisyydestä. Se, mitä työpätkät jaksottavat ja rikkovat on työttömyys, joka on kuitenkin samalla myös ihmisten elämää – osalla ”täysipainoista”, osalla ei, mutta elämää joka tapauksessa. Erityisesti työttömyys on vaivannut kouluttamattomia ikääntyneitä ihmisiä, joilla ei ole haluja, eikä osalla kykyjäkään, kouluttautua uudelleen ja muuttaa työn perässä. Vähenevän työn länsimaailmassa, tehdastuotannon supistumisen seurauksena, työpaikkoja on ollut yhä vähemmän tarjolla myös nuorille kouluttamattomille ihmisille. Työttömyys ja köyhyys ovatkin siinä mielessä hankalia yhteiskunnallisia ilmiötä, että ne ovat vahvasti alueellisia ja sosiaalisia. Köyhyys kasaantuu tiettyihin paikkoihin ja tiettyihin ihmisryhmiin. Kun onnistunut työperäinen sosiaalinen liikkuvuus ja alueellinen muuttoliike eivät ole enää niin voimakkaita kuin ne olivat esimerkiksi 1960-luvulla, ja kun tietyt vetovoimaiset metropolit ovat kokeneet työvoiman frustraatiopisteen jo aikoja sitten, on selvää, että työttömät väestönosat on yhä vaikeampaa tuoda mukaan työelämään. ”Lähiöongelma”, joka on tuttu esimerkiksi Ranskasta, on nuorisotyöttömyyskeskustelun ytimessä koko Euroopassa.

Tämän vuoksi nuorisotyöttömyydessä ja ”syrjäytymisessä” on kyse huomattavan suurista yhteiskunnallisista asioista, ei yksilöihin liittyvistä ongelmista. Työnantajien ja useiden sinisilmäisten ”auttajien” ja ”ymmärtäjien” agendana ja retoriikkana ovat toimineet näkemykset, joiden mukaan on tärkeää tuoda jokainen nuori tai ”syrjäytymisvaarassa oleva” mukaan yhteiskuntaan keinolla millä hyvänsä. Työnantajat ovat onnistuneet harvinaisen hyvin tuottamaan tämän näkökulman, jonka mukaan osa nuorista on lähestulkoon kelvotonta työelämään ja siksi mahdotonta palkata. Työantajat saattavat valittaa myös koulutuksen laadusta, huume- ja päihdeongelmista, motivaatiosta ja niin edelleen.

Tämän vuoksi työnantajat ovat vaatineet, myös Suomessa, valtiota tukemaan nuorten työllistämistä entistä hanakammin. Tämä tarkoittaa suoria tukia nuoria palkkaaville yrityksille, oppisopimus-, harjoittelu- yms. mahdollisuuksia. Suomessa on lisäksi varsin yleistä, että nuoret tekevät töitä yrityksissä, kunnilla ja valtiolla niin sanotulla työmarkkinatuella, joka vastaa rahallisesti peruspäivärahaa. Lisäksi nuoret opiskelijat muodostavat laajan halpatyöresurssin yrityksille erilaisten pakollisten harjoitteluiden kautta, joiden osuus esimerkiksi ammattikorkeakoulussa saattaa olla jopa ¼ vaadittavista opinnoista.

Kun otetaan huomioon ne kaikki kompensaatiot, tukitoimet ja ilmaiset tai puoli-ilmaiset työt, joita nuoret jo nyt tekevät yhteiskunnan hyväksi yrityksille ja muille työnantajille, tuntuu varsin kohtuuttomalta, että nuorten tulisi vielä entisestään joustaa työehdoissa ja palkoissa. Nämä ovat olleet kuitenkin niin Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) kuin ministeri Pekkarisen tavoitteina. Jos asiaa katsotaan puhtaasti työmarkkinoiden kannalta, niin vaikuttaa ilmeiseltä, että nuorisotyöttömyyttä koskevaa poliittista keskustelua käytetään keppihevosena, jolla työnteon ehtoja ja palkkoja pyritään laskemaan laajemminkin. Nuoriso kun muodostaa joustavana ja osaavana (koulutettuna tai kouluttautuvana) työvoimaresurssina oivallisen heterogeenisen elementin, jonka avulla järjestäytyneen työvoiman neuvoteltuja tuloksia häiritään ja rikotaan. Samalla kun yhä halvempi nuorisotyövoima luo paineita laskea myös ”aikuisväestön” palkkoja, opettaa pätkittäinen ja huonoin työehdoin tehty työ nuoria täysin uuteen ”työnkuvaan”, kuten Aamulehden artikkelista käy ilmi. Kun soppaan lisätään vielä se tosiasia, että oikeistohallituksen tavoitteena on nostaa eläkeikää samaan aikaan, kun se pyrkii patistamaan nuoret yhä kiivaammin töihin hinnalla millä hyvänsä, muuttuu yhtälö varsin kummalliseksi. Useat nuoret sukupolvet kun ovat odottaneet suurten ikäluokkien eläköitymistä toivoen, että vapautuvat työpaikat toisivat viimein jotain vakautta ja pysyvyyttä pätkätyösukupolvien elämään. Nyt työttömyyttä lisääviä elementtejä siis pikemminkin lisätään kuin vähennetään eläkeikää nostamalla.

Tämän vuoksi on erittäin kummallista, että 2.3.2010 poliittiset nuorisojärjestöt julkaisivat yhteisen kannanoton, jossa he haluavat käydä yhdessä tuumin nuorisotyöttömyyden kimppuun. Ainoastaan Vasemmistonuoret sanoutuivat suoraselkäisesti irti tästä ”avauksesta”, jonka tavoitteena on mm. seuraavaa:

”Nuorisosopimuksen sisältämiä keinoja voisivat olla muun muassa nuorille suunnattujen työ- ja harjoittelupaikkojen lisääminen, nuorten yrityshautomoiden avustaminen, oppisopimuskoulutuksen tuntuva lisääminen, nuoria aktivoiva työttömyysturva, etsivän nuorisotyön laajentaminen, korkeakoulujen pääsykoejärjestelmän yksinkertaistaminen ja opintotuen muuttaminen täysipäiväisen opiskelun mahdollistavaksi.”

Samankaltaisia konsteja ehdottaa Jyväskyläläinen nuori vihreä poliitikko Touko Aalto mielipidekirjoituksessaan:

”Nykytilanteessa ammatillisen peruskoulutuksen opiskelupaikkojen lisäys, etsivän nuorisotyön tehostaminen sekä viranomaisyhteistyön tiivistäminen nuorisolakilisäyksillä [eli alle 25 –vuotiaiden kyttäämisellä] olivat hyviä signaaleita. Muita hyviä merkkejä ovat olleet lisäkoulutus – ja työharjoittelumahdollisuuksien ja tukityöllistämistä painottavien näkemysten lisääntyminen sekä korkeakoulujen tukeminen omien opiskelijoiden työllistämiseen tutkimus- ja tuotekehittelytyössä. Valtion pitäisi tällä hetkellä tukea pientä ja keskisuurta yritystoimintaa ja kolmatta sektoria lisäämällä nuorten työntekijöiden palkkatukea sekä panostaa tuntuvasti etenkin oppisopimuskoulutukseen.”

Nämä konstit ovat pääosin vanhoja, jo käytössä olevia käytänteitä ja linjauksia. Uuttakin on mukana, tässä tapauksessa erityisesti se, että nyt myös nuoret on saatu yhdessä tuumin vaatimaan näitä toimia – jotka eivät kuitenkaan mitenkään edesauta nuorisotyöttömyyden todellista vähentämistä. Näillä konsteilla luodaan sen sijaan entistä enemmän ja yhä tarkemmin kontrolloitua prekaaria työvoimaa, nuoria jotka kiertävät harjoittelupaikkojen, pätkätöiden, opiskelujen ja työttömyyden jatkuvassa välimaastossa. Näillä konsteilla siis rakennetaan tulevaisuuden sekavaa työvoimaa, joka ei tiedä mihin kiinnittyä, kehen luottaa ja kenen joukoissa seisoa. Kenen etuja tämä sekava työjoukko ajaa? Selvää on se, että ei ainakaan omaansa, eikä tulevaisuuden nuorten sukupolvien. Poliittisten nuorisojärjestöjen harkintakykyä on todella ihmeteltävä, sillä poliittisten irtopisteiden kerääminen on harvoin näin ristiriitaista ja vahingollista niille, joita nämä hyväntahdon lähettiläät haluavat ”auttaa”.

Fernando León de Aranoan elokuvassa Los lunes al sol (”Maanantait auringossa”) pohjoisespanjalaiset telakkatyöläiset yrittävät selviytyä päivästä toiseen työttömyyden, köyhyyden ja mahdottomaksi osoittautuvan työnhaun lomassa säilyttäen itsekunnioituksensa ja omanarvontuntonsa. Muisto yhteisestä työtaistelusta on katkera, sillä osa työntekijöistä petti yhteisen rintaman ratkaisevalla hetkellä, eivätkä työttömät kykene vaatimaan yhdessä tuumin mitään. Kun kantakapakan ja toveripiirin alkoholisoitunein mies kuolee, saavat nämä muutamat työmarkkinoille tarpeettomat miehet pompottelusta tarpeekseen. He ottavat yöllä haltuunsa laivan joka kuljettaa työntekijöitä kaupunkiin. Tarkoituksena on heittää toverin tuhkat mereen, mutta tuhkauurna unohtuu baariin. Aamun koittaessa miehet istuvat symbolisesti nimetyn ”Mama España” -laivan kannella ja ottavat aurinkoa. Rannalta kantautuvat ”kunnon ihmisten” huoli myöhästymisestä ja yhä useammat sireenit, jotka kertovat siitä, että työttömien vastalause yhteiskunnalle ei tule päättymään sovitteluratkaisuun. Tästä huolimatta jotain on tapahtunut, yhteiskunnan syrjimät ja hylkimät ovat nousseet tapahtumisen keskiöön. Aamu koittaa ja nousee viimein työttömille.

Lähteet:

Ehrenreich, Barbara 2002: Nickel and Dimed. On (Not) Getting By in America. Metropolitan / Owl Books. New York.
Aalto, Touko 2010: Työmarkkinoiden oireet ja ongelmat. Keskisuomalainen 30.1.2010. URL: http://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitukset/ty%C3%B6markkinoiden-oireet-ja-ongelmat/527716
Lapeyronnie, Didier 2008: Ghetto urbain. Ségrégation, violence, pauvreté en France aujourd’hui. Robert Laffont. Paris.
Lehtovaara, Riikka 2010: Laman uhreja vai laiskureita? Aamulehti 29.1.2010. URL: http://www.aamulehti.fi/sunnuntai/teema/asiat_paajutut/9738141.shtml
Liiten, Marjukka 2010: Ministeri Wallin julisti nuorison pelastamiseen tähtäävät lakipykälät ”Yhtäkään nuorta ei jätetä”. Helsingin Sanomat 5.2.2010.
Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi: Poliittiset nuoriso- ja opiskelijajärjestöt: Nuorisosopimuksen valmistelu aloitettava. URL: 
http://www.alli.fi/sivu.php?artikkeli_id=5153
Vasemmistonuoret: Pakko- ja ilmaistyö ei ratkaise nuorisotyöttömyyttä. URL: http://www.vasemmistonuoret.fi/?/site/vasemmistonuoret_pakko_ja_ilmaistyoe_ei_ratkaise_nuorisotyoettoemyyttae/
Tilastot:

Tilastokeskus, työvoimatutkimus:

http://www.stat.fi/til/tyti/index.html

http://www.stat.fi/artikkelit/2009/art_2009-02-24_001.html

http://www.tem.fi/index.phtml?94233_m=94303&s=3141

 

Advertisement