Valkoisen työläismiehen taakka

Veera Luoma-Aho kirjoitti sunnuntai 2.6.2009 Helsingin Sanomissa kahden aukeaman verran Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten välisestä äänestäjäkuntaa koskevasta kamppailusta otsikolla ”Työmiehen ääni”. Samaa probleemaa pohti edelleen Tuomas Nevanlinna keskiviikkona 1.7.2009 Helsingin Sanomien kolumnissa teemalla ”Perusvasemmistolaiset”. Molemmat kirjoitukset ovat hyviä analyysejä vasemmiston tilasta ja aukaisevat vasemmiston sotkua tavalla, jota vasemmistolaisen keskustelun olisi jatkossakin hyvä seurailla. Samalla ne molemmat kuitenkin ottavat lähtökohdakseen jokseenkin oudon käsityksen vasemmistosta lähtemällä kytkemään vasemmistoa Perussuomalaisiin.

Perussuomalaisten ja vasemmiston yhteyksiä ei tule kieltää, mutta yhteinen pohja on lopulta hyvin kapea. Siksi onkin syytä tarkastella, miltä pohjalta vasemmiston ja Perussuomalaisten yhteisen piirteet ponnistavat.

 ***

Jos vasemmiston tilaa viime vuosikymmenen aikana haluaa kuvailla lyhyesti, niin sitä kuvannee parhaiten suomenkielen ilmaisuvoimainen termi ”hukassa”. Hukka on ensiksikin paikka, jossa jokin asia on (tuon asian olemassaolo siis tiedetään), mutta tarkkaa sijaintia ei tunneta. Hukkaan joutuminen ei ole yleensä vakavaa, sillä usein asian tai tavaran hukkuminen johtuu oman toiminnan epärationaalisuudesta – tai sitten liiasta rationaalisuudesta. Esimeriksi kotiavaimen voi hukata joko unohtamalla sen kaupan kassalle, tiputtamalla sen vahingossa taskusta tai sitten kätkemällä se liian hyvin matkatavaroiden joukkoon esimerkiksi ulkomaanmatkan ajaksi.

Tavaroiden ja asioiden hukkaan joutumista ehkäistään ennalta turvautumalla asioiden kohtuulliseen järjestykseen, esimerkiksi säilyttämällä avaimia aina kotona ollessa avainkulhossa tai -naulassa, joka on sijoitettu näkyvälle ja helpolle paikalle kulkureitin varrelle. Useimmat myös säilyttävät avaimia aina tietyssä taskussa, paitsi humalassa, jolloin he saattavat kätkeä avaimen vaikkapa käsilaukun sisätaskuun, minkä johdosta avaimia ei kriittisellä hetkellä löydykään. Yleensä hukatut asiat tai tavarat löytyvät yksinkertaisesti seuraamalla omia jälkiä taaksepäin. Kadotettu avain, tunne, mielentila tai ystävä löytyy useimmiten jäljittämällä taaksepäin oman mielen harharetkiä.

Hukalla on myös toinen merkitys, nimittäin se toimii sanan ”susi” synonyyminä. Tämä mielleyhtymä antaa hukkaamiselle vaarallisemman kaiun, sillä hukkaan joutunut ihminen, esimerkiksi lapsi, voi olla todella hävinnyt ja kadonnut lopullisesti. Laajennettuna hukka viittaa metsään ja kuvaa ihmisen eron tekevää ja etäisyyden pitävää suhdetta luontoon. Sanonta ”hukka perii” ilmaisee vaaraa, joka viittaa eksistenssin häviämiseen. Yleensä hukan suuhun joutumisella pelotellaan lapsia ja fraasi esitetään joko-tai tilanteena: jos et tee näin ja näin, sinut hukka perii.

Vasemmiston on todettu olevan hukassa niin älymystön, puolueväen kuin kannattajien taholta. Vuonna 2008 julkaista teos Vasemmisto etsii työtä kiteytti jo nimessään paljon siitä, mistä vasemmiston kriisissä on kysymys. Vasemmisto on hukannut itsensä hävitettyään työn moniulotteisen käsitteen ja päätyessään hokemaan yksioikoisesti työn pelastavaa mantraa. Samalla otsikko antaa ymmärtää, että vasemmisto on eräällä tapaa tointa ja työtä vailla, valmiina tarttumaan uusiin tehtäviin.

Vasemmisto on todellakin hukannut työn käsitteen siinä mielessä, että se on kiinnittynyt jokseenkin vanhakantaiseen käsitykseen työstä. Työ nähdään ensisijaisesti ruumiilliseksi, tai vähintäänkin suorittavaksi. Työ nähdään aina myös tuottavaksi, eikä pääasiassa naisten tekemää uusintavaa työtä (koti, lastenhoito jne.) ole pohdittu työelämään kuuluvaksi. Sen sijaan puhutaan edelleenkin vieraantuneella tavalla ”kodin ja työn yhteensovittamisesta”. Työ nähdään välineeksi jolla elämään hankitaan yhtäältä välttämättömyydet, toisaalta vapaa-ajalla kulutettavat ylellisyyshyödykkeet. Työn sisältö tai sen ekologiset, yhteiskunnalliset ja globaalit vaikutukset eivät ole olleet vasemmiston politiikan keskiössä. Näkökulma on yksinkertaisesti ollut se, että kaikilla tulisi olla työtä – lähes hinnalla millä hyvänsä.

Samaan aikaan kehittyneessä kapitalismissa on toteutunut sellainen historiallisesti äärimmäisen harvinainen ilmiö, että huomattavan suuria ihmisjoukkoja on mahdollista jättää tuottavan työn ulkopuolelle. Euroalueella työttömiä on noin 20 miljoonaa. Talous ja tuotanto, joka vaatii ihmisen suorittamaan täysin älyvapaita tehtäviä aamusta iltaan saastuttaen ja pilaten luonnon ja köyhdyttäen omaehtoiset työn ja kulttuurin muodot ei voi olla kestävä perusta millekään yhteiskunnalle. Toisaalta työttömät ihmisreservit tai ihmisjäte (kapitalismin kannalta katsottuna hyödytön työvoimatavara) on järjetöntä haaskausta ja ihmisarvon halveksumista, johon pystyy ainoastaan ihmisiä tavarana kohtelevat toimijat.

Vasemmisto on korostanut oikeistoa enemmän sitä, että työn kautta ihminen toteutuu sosiaalisena ja persoonallisena olentona. Ammattiylpeys ei ole ollut vasemmistodiskurssista ulossuljettu asia. Toisaalta se on jopa johtanut ongelmiin esimerkiksi naisvaltaisilla aloilla, joissa työn arvoa ja elämää täydentävää luonnetta sinänsä on korostettu niin voimakkaasti, että sen edestä on oltu valmiita pienempiin palkkoihin. Sama ongelma koskee tietotyöläisiä, olivat he opettajia, journalisteja tai tutkijoita. Työn ”kutsumusluonnetta”, kuten Max Weber asiaa luonnehti tiedettä ja politiikkaa koskevissa luennoissaan, on korostettu aina siihen mittaan saakka, että tämä diskurssi alkaa näyttää oikeistolaiselta salajuonelta, jolla hyväuskoiset työläiset pidetään töissä huonoilla palkoilla ja työehdoilla.

Kysymys ei ole kuitenkaan salajuonesta, vaan siitä, että vasemmisto on hukannut käsityksensä työn välineellisen ja sisällöllisen luonteen suhteesta. Vasemmisto ei ole tiennyt kumpaa linjaa se ajaisi ja mikä yleensäkään on tärkeää. Lopputuloksena on se, että oikeisto joka lupaa kaikille töitä, töitä ja vielä enemmän töitä on saanut kannatusta, vaikka se korostaa politiikassaan ainoastaan työn välineellistä luonnetta. Mitä muuta oikeisto voisi korostaakaan, sillä sen tavoitteena on laskea työvoiman hinta mahdollisimman alas minimoimalla rahallinen korvaus, tehostamalla työtehokkuus maksimiin ja kieltäytymällä kantamasta omaa osuuttaan yhteiskunnan verotaakasta. Oikeiston tavoitteena on turvata työmarkkinatilanne, jossa syntyy paljon lisäarvoa, jota luomalla on mahdollista kerätä lopulta suurempia voittoja.

Syksyllä 2008 päättyneen edellisen huiman nousukauden aikana lisäarvoa ja voittoa syntyikin ennennäkemättömiä määriä, kunnes kapitalismi ajautui jälleen yhteen kriisiin, kuten Marx ja Engels jo aikoinaan osoittivat tapahtuvan. Tämän massiivisen rahallisen kasautuman edessä vasemmisto ei kuitenkaan osannut vaatia muuta kuin ”työtä kaikille” ja toisaalta korostaa kaiken työn ”arvoa”. Kysymys ei kuitenkaan ollut rahasta jota olisi ollut jaettavissa ja palautettavissa niille jotka sen ovat tuottaneet, siis työläisille, vaan jostain henkisestä ja jopa kutsumuksellisesta. Ja edelleen, vaikka kapitalistinen talous romahti ja pelastettiin taas kerran kansalaisten tulevaisuuden työllä (so. lainalla) ovat vasemmistopuolueiden tärkeimmällä asialistalla ”arvot”. Tässä yhteydessä arvokeskustelua on vaikea ymmärtää, koska arvot eivät muutu ymmärrettäviksi ennen kuin ne kytketään suoriin materiaalisiin ja taloudellisiin arvoihin, joiden varassa kapitalismi toimii ja joista työläisille tulisi kuulua suurempi osa. Vasemmistolaisella arvokeskustelulla ei ole ollut mitään arvoa, koska sitä on käyty täysin irrallaan materiaalisista vaatimuksista.

Lyhyesti sanottuna, vasemmisto on siis hukannut olennaisen osan työn käsitteen moniulotteisuudesta, sen välineellisen ja sisällöllisen ulottuvuuden dialektiikasta epämääräiseen arvopuheeseen ja toisaalta työllisyyden vaatimiseen millä tahansa ehdoilla. Näin on hukattu keskustelu niin konkreettisista materiaalisista ja rahallisista arvoista joita työllä kapitalistisessa valtiossa tulee saada (so. palkan ja palveluiden taso) kuin toisaalta myös keskustelu siitä, millainen työ on todella mielekästä, ei vain yksilön kannalta (sillä aina löytyy niitä, jotka ovat valmiita tekemään hanttihommia ja toimimaan ”lakkorikkureina”) vaan ennen kaikkea yhteisön ja yhteiskunnan kannalta.

Vasemmiston yksi pitkäaikaisista perusongelmista on ollut se, että sen on täytynyt puolustaa mitä tahansa työtä ollakseen mukana luomassa työpaikkoja. Siksi vasemmisto onkin sitoutunut maailmanlopun hankkeisiin, kuten ydinvoimaan ja lisäydinvoimaan, savupiipputeollisuuteen, ylikierroksilla toimivaan metsä- ja kaivosteollisuuteen. Tällainen toiminta ei ole enää Marxin kuvailemaa ”aineenvaihduntaa luonnon kanssa”, vaan suoranaista hävitystä. Vasemmisto on ollut kaukana ekologisista ja kestävistä näkökulmista puolustaessaan mitä tahansa työtä, mikä on johtanut vähitellen myös ”äijäytyneen” vasemmistokulttuuriin syntyyn, jossa ”viherpiipertäjiä” ei ole katsottu hyvällä. Tämä ei tarkoita, että vasemmiston äänestäjät tai työläiset olisivat todella olleet tai olisivat tällaisia ”äijiä”. Pikemminkin puolueen toiminta on käyttänyt ”valkoisen työläismiehen” hahmoa houkutellessaan äänestäjiä luokseen. Tämä strategia on ilmiselvästi epäonnistunut.

Puolustaessaan työtä välineellisenä keinona hankkia rahaa työläisille vasemmisto on suhteellisen lyhytnäköisesti tuottanut poliittiseen kuvastoonsa sellaisia kulttuuriin ja mielipiteisiin – tai ”arvoihin” – liittyviä muodostelmia, jotka ovat konkreettisesti poliittisen vasemmiston, siis edistyksellisen ja maailmaa kestävästi rakentavan vasemmiston tiellä. Näiden ”arvojen” taloudellinen ja poliittinen arvo tulisi ymmärtää vasemmistossa ja myöntää, että ne hyödyttävät lopulta enemmän kapitalisteja kuin ihmisiä, yhteiskuntaa ja luontoa. Vasemmistopuolueiden tukema kuva äijien politiikasta tukee savupiippuoikeistoa ja tukahduttaa elävää ja nuorta vasemmistoa.

Jos katsotaan konkreettisesti mitä vasemmisto on tehnyt viime vuosisadalla, niin huomaamme, että se on käynyt taistelua työpaikkojen ja hyvinvoinnin puolesta. Vasemmiston käymän taistelun kautta on rakennettu hyvinvointiyhteiskunta, joka on ollut vasemmiston tärkein ja onnistunein hanke. Tällä taistelulla on koulutettu nuoria polvia, vapautettu naiset työnteon avulla pois nyrkin ja hellan välistä (joskin kakkosvuoro on kaatunut valitettavasti edelleen naisten niskaan) ja rakennettu muutoinkin aiempaa suvaitsevaisempaa ja ymmärtäväisempää yhteiskuntaa. Nyt kun vasemmisto ja hyvinvointivaltio on kriisissä, osin myös omasta syystään, olisi edelleen muistettava se, että työn välineellistä arvoa puolustettaessa ei vasemmisto voi olla valmis uhraamaan mitä tahansa sosiaalisia, ekologisia tai henkisiä elämänmuotoja – varsinkaan tukahduttamaan niitä uusia elämänmuotoja, jotka nyt ovat syntymässä. Laman jälkeinen vasemmistopolitiikka ei ole enää rakentanut, vaan pikemminkin karsinut ja tukahduttanut – ja menettänyt samalla uskottavuutensa ja monet äänestäjänsä toisille puolueille tai niiden joukkoon, joille iskulause ”politiikka ei kiinnosta sinua” on mennyt täydestä läpi.

Nämä ongelmat kiteytyvät pitkälle sukupolvien välisessä ristiriidassa vasemmiston sisällä, mikä ilmenee konkreettisesti äänestäjälle vaalipäivän iltana. Jos äänestät vaaleissa nuorta naista tai miestä, ekologisesti, globaalisti ja eurooppalaisesti ajattelevaa ihmistä, saat edustajaksesi kunnanvaltuustoon tai eduskuntaan 60-vuotiaan poliittisen jäärän, joka ajaa Isänmaan, Suomi-viinan, makkaran ja valkoisen työläismiehen etuja – näin ainakin tapahtuu mielikuvien tasolla. Vasemmistonuorten menestys niin Demareissa kuin Vasemmistoliitossa on ollut erittäin heikkoa ja nuoret ovat kerta toisensa jälkeen törmänneet suurten ikäluokkien muuriin. Tässäkin kysymys on poliitikoista, ei äänestäjä- tai kannattajakunnasta.

Uudenlainen vasemmisto on siis kyllä olemassa ja se toimii vasemmiston sisällä, mutta yleisesti katsottuna se näyttää olevan hukassa, sanan ensimmäisessä merkityksessä. Tämä nuoren vasemmiston hukkaretki näyttää olevan ainakin jossain määrin päättymässä, sillä viimeaikaiset muutokset Vasemmistoliiton poliittisessa johdossa enteilevät uuden aikakauden alkua, samalla kun jotain perinteistä ollaan löytämässä uudelleen. Vanhavasemmisto on puolestaan hukassa sanan toisessa mielessä, sillä se on vaarassa tuhoutua kokonaan ja vetää samalla mukanaan myös koko vasemmistolaisen politiikan.

Jotta tämä kehityskulku ei toteutuisi, olisi vanhan vasemmiston joustettava nyt kuten heidän prekaarit lapsensa joustavat joka päivä työmarkkinoilla. Nuorelta vasemmistolta ei voida enää pyytää yhtään lisää joustoa tai malttia, sillä Suomen ja koko Euroopan poliittinen ilmapiiri vaatii nopeasti toimia, joilla oikeistolainen myllerrys saadaan lopetettua. Jos oikeiston luokkavallan takaisin palauttava projekti saa jatkua, on vasemmistolaisista arvoista, kuten tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, solidaarisuudesta ja niin edelleen aivan turha puhua enää tulevaisuudessa. Ilman näiden arvojen konkreettista ja materiaalista toteutumista ei vasemmistosta ole mitään jäljellä eikä kukaan halua sellaista vasemmistoa myöskään äänestää.

Palatkaamme nyt harharetkiltä takaisin punaisen langan tai pikemminkin punaisen viivan pariin.

Mistä vasemmistolle löytyy äänestäjiä? Veera Luoma-Aho esitti jutussaan vasemmistolaisten miesäänestäjien tyypittelyn. Hän jakoi potentiaalisen miesäänestäjäkunnan kahdeksaan tyyppiin: ”Kapinatyöläinen, Taksikuski, Leijonariipusduunari,  Käytännön työihminen, Lähiönuori, Lapin mies, Luottamusmies, Itseoppinut ahtaaja.” Tyypittely on tehty varmastikin pitäen silmällä jutun perusjuonta, jonka mukaan Vasemmistoliiton uuden puheenjohtajan Paavo Arhinmäen on löydettävä uusi tapa vedota työläismiehiin, sillä muuten he kääntyvät Perussuomalaisten äänestäjiksi.

Vaikka tälle näkökulmalle on olemassa jonkinlaista pohjaa jota olen edellä yrittänyt kuvailla, on väitettä varsin vaikea hyväksyä kokonaisuudessaan. Vaikka 1900-luvun tehdasteollisuuden aikakaudella muotoutunut vasemmisto onkin ollut valitettavan nationalistista vasemmiston alkuperäisen internationaalin pyrkimyksen sijaan, eivät työläiset, miehet tai naiset, ole äänestäneet vasemmistoa ainoastaan sen tarjoaman ”herravihan” tai ”kapitalismin syyttämisen” vuoksi, kuten Tuomas Nevanlinna ohjeistaa vasemmistoa kolumnissaan tekemään. Hänen mukaansa vasemmiston tulisi olla populistisempi tarjoamalla eräänlaista vastapopulismia Perussuomalaisten koti, uskonto ja isänmaa (jota on totuttu kuulemaan aikaisemmin Kokoomuksen suusta) populismille. On kenties totta, että vasemmistolla ei ole ollut pitkään aikaan silmää poliittisille tyylille, eikä se ole muutenkaan kyennyt profiloitumaan, etenkään Vasemmistoliiton osalta muuna kuin ”änkyräpuolueena”. Milloin olette nähneet vasemmistolaisen nauravan sitten Claes Anderssonin, ja milloin vasemmistopoliitikot ovat esiintyneet rennolla itsevarmuudella kuten Timo Soini. Vasemmistopoliitikot ovat jäykkiä ja totisia, joille voimantunteinen ilo on täsmälleen yhtä vaikeaa kuin hymyileminen Jutta Urpilaiselle.

Tästä huolimatta vasemmisto ei ole menettämässä äänestäjäkuntaansa Perussuomalaisille eikä etenkään Vasemmistoliiton tule muodostaan vastavoimaa Perussuomalaiselle urpoilulle. Ei vasemmiston tarvitse vedota rasistisiin ja homofobisiin äänestäjiinsä, jotka miettivät äänensä antamista Perussuomalaisille. Päinvastoin, Perussuomalaiset tekevät kiltisti sen likaisen työn, jolla vasemmiston elämää (ehkä kuvitteellisesti) vaikeuttanut äijäkaarti siirtyy autuaammille metsästysmaille. Vasemmiston tulevaisuus ei riipu millään tapaa niistä äänestäjistä, jotka haluavat kannattaa nationalistista politiikkaa, tehdasteollisuutta ja muita menneisyyden suuresti työllistäneitä aloja, sekä ”konservatiivisia arvoja”, jotka kiteytyvät tosiasiassa siihen, että näille ihmisille ”Ryssä on Ryssä vaikka voissa paistais”, ”lakupettereitä ei haluta Suomeen”, ja joiden mukaan itsenäinen pohjoismaalainen nainen voisi ottaa mallia aasialaisista naisista, jotka passaavat ja hyysäävät miehiä kuin pikkulapsia (mikä ei tietenkään pidä oikeasti paikkaansa, vaikka jotkut suomalaiset miehet näin kuvittelevatkin asian olevan). Tällaiset ihmiset eivät ole aikaisemminkaan äänestäneet vasemmistoa, kuin korkeintaan marginaalitapauksina.

Mistä sitten löytyvät ne ihmiset, jotka vetävät äänestyslippuihinsa punaisen viivan ja ohjaavat vasemmiston ulos savupiipputeollisuuden jälkeisestä labyrintistä? Vastausta ei tarvitse hakea mistään muualta kuin nykypäivän keskeisimmistä tuottavista ryhmistä, tieto-, palvelu- ja hoivatyöläisistä. Näiden termien ei tule antaa hämätä, sillä tietotyöläiset eivät ole vain yliopistonörttejä ja konsulttipellejä, eivätkä palvelutyöläiset ole vain tarjoilijoita. Yhä suurempi osa työstä, myös ”perinteisistä” suorittavista ja fyysisistä töistä, vaatii toteutuakseen koulutusta, ja työskentelyssä korostuvat sellaiset asiat kuten kyky etsiä, soveltaa ja jakaa itsenäisesti tietoa, kykyä käyttää erilaisia tietojärjestelmiä (tietokoneita, ohjelmia, laitteita), kyky kommunikoida useilla kielillä sekä kyky ratkaista itsenäisesti ongelmia. Palvelu- ja hoitotyössä korostuvat erityisesti sosiaaliset vuorovaikutustaidot, tiimityö, tunteisiin ja ihmisiin liittyvä ammattitaito.

Ilman tämän suurempaa sosiologista analyysia voidaan sanoa, että varmastikaan vasemmiston tulevaisuus, sikäli kuin vasemmisto on pohjimmiltaan työläisten puolue, ei perustu vain kuvitteellisen ”valkoisen työläismiehen” ääniin. Kuten esimerkiksi sosiologi Beverley Skeggs on osoittanut, tämä länsimaisessa mielikuvituksessa lähes myyttisen roolin saanut hahmo on kaikessa junttiudessaan, rasismissaan ja sovinismissaan loppujen lopuksi enemmän median ja kulttuuriteollisuuden tuottama mielikuva ja kategorisointi, jonka varaan on laskettu aivan liian paljon niin vasemmistossa kuin oikeistossa. Tämä junttistereotypia ei pidä paikkaansa myöskään Perussuomalaisten äänestäjäkuntaa tai heidän ehdokkaitaan tarkasteltaessa. Siksi pelkkä mielikuviin ja stereotypioihin liittyvä luokittelu ei auta lopulta kohentamaan vasemmiston tilaa saati taistelemaan Perussuomalaisten tai muiden puolueiden jäsenistössä esiin nousevaa muukalais- ja rotuvihaa kohtaan.

Yhteiskunnallista analyysia ja politiikkaa on kuitenkin vaikeaa tehdä ilman tyypittelyjä. Vasemmiston ongelma on se, että se on epäonnistunut selventämään äänestäjäkunnalle, kuinka olennainen ja laaja käsite työ nykypäivänä todellisuudessa on. Tätäkin enemmän se on epäonnistunut tekemään selväksi, että tänään työläinen ei ole enää vain hikoileva valkoinen mies rakennustyömaalla, vaan työläisiä ovat kaikki trendikkäät kahvilanmyyjät, koulutetut tutkijat yliopistossa ja yrityksissä, toimihenkilöt, harmaalla sektorilla toimivat maahanmuuttajat, syrjityt siirtolaiset, opettajat, lasten- ja sairaanhoitajat ja niin edelleen. Toki myös valkoinen mies ja nainen tekevät edelleen töitä, mutta yhä koulutetumpina, monialaisempina ja suvaitsevampina kuin aikaisemmin, monikulttuurisessa ja moniarvoisessa työympäristössä.

Jos siis tulisi olla huolissaan jostain puolueesta, joka ”vie” vasemmiston äänestäjiä, niin tuo puolue on ja on ollut Vihreät. Vihreiden äänestäjäkunta on erittäin hyvin työllistynyttä ja työskentelee juuri edellä mainituilla jälkiteollisen yhteiskunnan ydintuotantoaloilla. Vihreät eivät ole kuitenkaan profiloituneet millään tavalla työläisten puolueeksi ja pesäeroa vasemmistoon on tehty muutenkin hanakasti – johtuen osin siitä politiikasta, jota vasemmisto on tehnyt. Toisin kuin Vihreät ympäripyöreässä politiikassaan antavat ymmärtää, työläisyys ja työväenluokka eivät ole hävinneet Suomesta saati Euroopasta yhtään mihinkään. Luokkaristiriidat ovat olemassa niin talouden, politiikan kuin kulttuurinkin tasoilla. Myös työläisten ja köyhien asemaa ja etuja ajavaa puoluetta tarvitaan tämän päivän Euroopassa kenties enemmän kuin koskaan. Vasemmiston tehtävä on täydellisen ajankohtainen eikä kehitys ole todellakaan ajanut vasemmiston ohi.

Vasemmiston asettuminen kilpailemaan Perussuomalaisten kanssa kuvitteellisista valkoisista duunarimiehistä ei edistä vasemmiston politiikkaa. Siksi Luoma-aho väläyttääkin tekstissään kuvaa uudesta työläisestä, vaikkei häntä tyypittelyssä näykkään. Myös Luoma-ahon haastattelema Paavo Arhinmäki käsittää selvästi, mistä on kysymys. Perinteisen työn käsite ei enää riitä, vaan työ ja sen tekijät ovat tänään monenlaisia, monenvärisiä ja monenkielisiä. Ja kuten Nevanlinna kirjoittaa, sosiaalipoliittiset uudistukset kuten perustulo, ekologinen energiapolitiikka, ay-liikkeen uudistaminen prekariaattia tukevaksi sekä erityisesti uudet sosiaaliset tuotantomuodot kuten internet ovat todellisia asioita joita vasemmiston tulisi puolustaa, kehittää ja ajaa eteenpäin ihmisten ja luonnon hyväksi. Miksi siis lähteä liikkeelle valkoisesta työläismiehestä, jos kerran nykytilanne tai tulevaisuus ei rakennu tämän selvästikin aikansa eläneen mielikuvan varaan?

Näihin ja lukuisiin muihin tärkeisiin puheenvuoroihin (esimerkiksi Matti Vesa Volanen on esittänyt blogissaan oivaltavia teesejä) lisäten on vielä korostettava Perussuomalaisten ja vasemmiston perustavaa eroa. Perussuomalaisessa politiikassa ei ole kehittynyt eikä siinä ole kehitteillä minkäänlaista varteenotettavaa tai edes alkeellista talouspoliittista linjausta, jolla todella olisi mahdollisuuksia edesauttaa Perussuomalaisten äänestäjäkuntaa. Kiinnittyminen kansallisvaltiolliseen talouteen on ensimmäinen todellinen sudenkuoppa, johon Perussuomalaiset ovat itsensä ajaneet. Toinen sudenkuoppa löytyy maahanmuuton vastustamisesta ja väestön liikkumisesta yleensä, sillä nykytalous ei toimi ilman näitä kahta. Vaikka perussuomalaiset haluaisivatkin, heillä ei ole mitään välinettä jolla he tarjoaisivat vaurautta, tai edes alkeellisinta työtä kannattajilleen savupiipputeollisuuden jälkeen, eikä sitoutuminen kansallisvaltioon ja valkoiseen rotuun edesauta tätä millään tavalla. Tästä syystä vasemmisto on täysin toisessa asemassa kuin Perussuomalaiset. Internationaalin ja solidaarisen periaatteensa pohjalta vasemmisto kykenee luomaan uuden talousmallin, joka tarjoaa reitin (mutta kenties hyvin hitaan sellaisen) ulos kapitalismista – mutta tämä ei tarkoita sitä, että globaali ulottuvuus tulisi häviämään. Pikemminkin kyse on globaalista vasemmistolaisesta projektista, jossa talouden ja työn rakenteita pohdittaessa tulee ottaa huomioon kokonaisvaltainen taloudellinen rakenne, eikä vain keskittyä tuottamaan tavaraa liukuhihnalla markkinoille, jotka hävittävät jokaisen tuottajan vastuun kestävästä ja ekologisesta kehityksestä.

Vasemmistolainen politiikka on väistämättä kokonaisvaltaista. Sen periaatteisiin kuuluu aina toisen huomioonottaminen ja monenkeskeisyys. Tästä vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja Ruurik Holm huomautti Vasemmistofoorumin blogissa täysin oikein ja  kriittisesti koskien Veera Luoma-ahon jutussa esiintyneen Tommi Uschanovin näkemystä vasemmistolaisen politiikan tekemisestä. Uschanovin mukaan vasemmiston ei tulisi tarjota äänestäjilleen ideologiaa, vaan pikemminkin markkinoida eräänlaisia ”hyviä juttuja”. Uschanov on harmittavalla tavalla täysin väärässä näkökulmissaan, eikä hänen ehdotuksensa anna mitään uudistuvalle vasemmistolle. Uutta vasemmistoa ei rakenneta millään mainos- ja markkinointitempuilla, tai henkilökeskeisellä politikoinnilla, vaan uskottavalla ja kokonaisvaltaisella näkemyksellä, joka perustuu elämän, työn, talouden ja ihmisten moneuteen ja monimuotoisuuteen. Uschanov on myös väärässä väittäessään äänestäjien olevan ”tuuliviirejä”. Pikemminkin äänestäjät ovat olleet Suomessa hämmästyttävän uskollisia puolueilleen, vaikka niiden politiikka ja sen tekemisen taito on välillä ollut täysin hukassa.

Mistä siis vasemmiston ja Perussuomalaisten kuvitteellisessa samankaltaisuudessa on kyse? Kyse on kiinnittymisestä valkoisen työläismiehen mielikuvaan ja kategoriaan. Tämä kategoria on toiminut oikeastaan aina vasemmistolaista politiikkaa vastaan, sillä sen nationalistiset mielleyhtymät eivät ole ainakaan edistäneet internationaalia projektia. Tällainen mielikuva työläisestä ja työstä yleensäkin on täysin vanhentunut, jos sellaista on koskaan ollutkaan. Miksi siis pohtia valkoisen työläismiehen tulevaisuutta, kun yhteiskunnallinen ja poliittinen todellisuus on paljon monimutkaisempi ja mielenkiintoisempi? Eikö vasemmiston pitäisi viimein heittää selästään tämä aivan turhanpäiväinen valkoisen työläismiehen taakka, joka on painanut sen suosiota vinoon jo vuosikymmeniä.

Kirjallisuutta:

General Intellect: Vasemmisto etsii työtä. Like / Tutkijaliitto 2008.

Beverley Skeggs: Class, Self, Culture. Routledge 2003.

Max Weber: Tiede ja politiikka – kutsumus ja ammatti. Suomentanut Tapani Hietaniemi. Vastapaino 2008.

Advertisement