Arkisto kohteelle heinäkuu, 2009

Yleisradio ja toistoon kätketyt tekijänoikeudet

Posted in politiikka with tags , , , , , , on heinäkuu 8, 2009 by biospolit

Kesän romanttisin uutinen on ollut kenties yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungerin (sd.) epäonnistunut rakkausvideo, jonka hän laittoi YouTubeen miettimättä sen kummemmin tekijänoikeuksia. Jos kyseessä olisi ollut Maija Meikäläinen, ei romanttisesta videosta olisi noussut sen kummempaa kohua. Mutta kun Yleisradion toimitusjohtajan ja juontajan rakkaus rikkoo pyhää tekijänoikeuslakia, kannattaa siitä kirjoittaa ja uutisoida näkyvästi. Junger saattoi saada tempauksellaan joko rohkean Robin Hoodin tai sitten hölmön nettisäheltäjän auraa – tai sitten ei kumpaakaan.

Tekijänoikeusrikkomus kuitenkin ”sovittiin” lopulta puhelimessa. Kun yritysten johtohahmot jäävät kiinni pikku rötöksistä, painetaan asia lopulta villaisella. Jungerin ei siis todella katsottu vaarantavan kulttuuriteollisuuden suuryritysten voitontahkoamista puhki kulutetusta ”immateriaalista” eikä oikeusjuttuja tarvittu. Tekijänoikeusvouhotus, siis arkipäiväisen katselemisen ja kuuntelemisen muuttaminen jatkuvaksi voittoa tuottavaksi kulutustapahtumaksi sai Jungerin tapauksesta pikemminkin lisäpontta kuin koki takaiskun. Lähinnä suuryrityksiä ja tekijänoikeuksia omistavia tahoja hyödyttävää maksuttoman aistimisen kriminalisointia (eli aineettomien hyödykkeiden tuotteistamista ja rahastamista) ajavat tahot ovat varmasti tyytyväisiä siitä, että Junger sortui tällaiseen virheeseen. Tämähän osoittaa vain sen, kuinka paljon tarvitaan vielä työtä ja tiedotusta sen eteen, että jokainen kansalainen ymmärtää, että kaikesta on maksettava.

Jungerin tapaus nostaa kuitenkin esiin Yleisradiosta, mediasta ja yhteiskunnasta yleensäkin paljon olennaisempia asioita kuin pelkän pinnallisen tekijänoikeusrikkomuksen. Asiaa hieman penkomalla paljastuu nimittäin varsinainen tekijän ja alkutuottajan oikeuksien poljenta, johon niin yksityiset kuin julkiset mediatalot ovat kilvan ryhtyneet.

Olennainen välittyy Jungerin oman firman toimintaa ja tuotantorakennetta havainnoimalla. Yleisradio on nimittäin aloittanut siirtymisen jokseenkin monipuolisesta ja korkeatasoisesta mediatalosta kohti yksipuolista halpatuontantolaitosmallia, joka perustuu saman toistoon. 

Kesällä Yleisradion uuden tuotantorakenteen logiikan voi huomata paremmin kuin talvisin, jolloin ei ole välttämättä aikaa kuunnella radiota tai katsella televisiota jopa useampaan otteeseen vuorokaudessa, satunnaisin kellonajoin. Kesällä radiota ja televisiota tulee katseltua myös useammissa paikoissa ympäri Suomen, lännestä itään ja pohjoisesta etelään. Millaisena Yleisradio näyttäytyy tässä eräänlaisessa laajennetussa arkihavainnoinnissa?

Aloitetaan televisiosta. Televisio on Yleisradiolle ehdottomasti tärkein näyteikkuna ja samalla perinteistä kansallista tehtävää suorittava mieltenmuokkausväline – yrittääpä YLE vielä ajoittain esiintyä jonkinlaisena ”vallan vahtikoiranakin”. YLE:n televisioon keskitetään selvästikin eniten resursseja. Uutiset ja ajankohtaisohjelmat tehdään kesälläkin vakavasti ja huolella, vaikka Yleisradio käyttää myös runsaasti kesäapulaisia, kuten muutkin mediatalot. Monissa lehdissä kesätoimittajien lanseeraaminen johtaa yhtäältä mielenkiintoisiin ja oivaltaviin juttuihin (kuten vaikkapa Sampsa Oinaalan hyvä juttu koskien Helsingin kaupungin metsänhoidon periaatteita Helsingin Sanomissa 6.7.2009), kun työhönsä leipääntyneet totuudentorvitoimittajat ovat vetämässä viinaa päähänsä, juoksemassa maratonia tai molempia. Toki joskus taso laskee kelvottomaksi kesätoimittajien takia. Joskus jopa Suurten lehtien kuten Helsingin Sanomien vakiintuneet toimittajat ovat niin karkeassa kesäterässä, että jutut kannattaisi jättää kirjoittamatta. Näin voidaan ainakin syyllä sanoa Saska Snellmanin täysin kelvottoman Platonin Valtiota (Helsingin Sanomat 5.7.2009) käsittelevän jutun perusteella. Tässä mielessä YLE tuottaa sitä samaa taattua ja tasaista asiaohjelmaa kuin yleensä, vaikka A-Studion toimittajalla ei olekaan aina kesäasunaan toimittajille tyypillistä sosiologisen Simo Frangen -kultin mukaista pikkutakkia ja farkkuja. Saattaapa toimittaja kesällä vähän hassutellakin, on se sitten katsojasta hauskaa tai ei.

YLE:n televisiotarjonta on kuitenkin yleisesti ottaen heikentynyt huomattavasti. Tästä päästään ensimmäiseen havaintoon koskien Yleisradion uutta tuotantorakennetta. Televisio-ohjelmia nimittäin uusitaan huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Esimerkiksi maanantaisen Kotikatsomon ohjelmat uusitaan nykyisin jo keskiviikkona, eikä suinkaan päivällä eläkeläisille ja sairaille suunnattuina, vaan illalla hyvään katseluaikaan. Sama koskee monia muita ohjelmia, joiden nopea toistaminen ei ole pelkkää hyvää menevien ihmisten asiakaspalvelua vaan selvää säästöä. Säästöä syntyy kun kohtuullisen ”järkevään katseluaikaan”, esimerkiksi kello 18-24 välillä toistetaan jo kerran samalla viikolla nähtyjä ohjelmia.

Toinen toiston ja uusimisen muoto on vanhojen ohjelmien uusinta, jälleen ”järkevään katseluaikaan”. On selvää, että jotkut sarjat ja dokumentit voivat olla suosittuja ja niitä on hyvä uusia aina silloin tällöin yleisön pyynnöstä, mutta kuka jaksaa katsoa kolmatta kertaa kolmen vuoden sisällä samoja brittihuumorisarjoja, tai neljättä kertaa samaa palkittua suomalaista dokumenttia. Tässäkin uusintamuodossa Yleisradio on ylittänyt perusteltua ja toivottua uusintaa koskevan rajan ja päätynyt selvästi säästön puolelle pyörittämällä uudestaan ja uudestaan samoja, kieltämättä laadukkaita, mutta kuitenkin jo niin moneen kertaan nähtyjä ohjelmia. Selvää säästöä tämäkin.

Varsinainen Yleisradion säästökanava on Teema, jonka uutuustuotanto ja uutuushankinta on minimaalista verrattuna siihen, kuinka paljon vanhan toistoa kanava sisältää. On aivan perusteltua kulttuurityötä kaivaa esiin arkistojen aarteita ja esittää mielenkiintoisia teemakokonaisuuksia, mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että Teeman tuotantoon ei tarvita oikeastaan muita kuin tähän arkistoihin suuntautuvaan toimittamistyöhön suunnattuja resursseja. Kanava on halpa, vaikka sisältö onkin paikoin mielenkiintoista.

Teema rinnastuukin lastenohjelmiin, joiden uusimispotentiaali on lähes rajaton. Lastenohjelmien uutuustuotanto on laadukasta, mutta silti hyvin vähäistä. Lapset kerkeävät kyllästyä aina vain uudelleen alkaviin Muumeihin, Katti Matikaisiin ja Syrhämään vaikka eivät ole täysin edes ehtineet vielä ulos lastenohjelmien katseluiästä. Jos televisio on lasten toinen äiti tai vähintäänkin lastenhoitaja, kuten Eeva Jokinen esittää terävänäköisessä Aikuisten arki -kirjassaan, niin kuinka Yleisradio selviytyy tästä tehtävästään? Epäilemättä perheissä syntyy suuria paineita hommata uusia tv-tätejä ruutuun, joko vaihtamalla kanavaa, ostamalla maksullisen lastenkanava tai vuokraamalla ja ostamalla ohjelmia dvd:llä. Ja tietysti ohjelmia voi imuroida myös ilmaiseksi netistä, mutta se on tällä erää laitonta.

Yleisradion tuotantorakenteen uudistus ei kuitenkaan suinkaan jää tähän. Varsinainen jankutus alkaa, kun aukaisee radion. Ylen kanavat kuten Ylen ykkönen, Radio Suomi ja YLE Puhe ovat päätyneet tasolle, jossa radiota enemmän kuuntelevan hermot alkavat väistämättä kiristyä. Tässä muutamia havaintoja

YLE:n radiokanavilla on ensiksikin keksitty niin kanavien kuin paikallisradioidenkin välinen vaihto. Tämä tarkoittaa sitä, että sama ohjelma saattaa tulla ulos eri kanavilta ja että esimerkiksi Lapin Radion tuottama ohjelma saatetaan kuulla Satakunnassa. Alkuperäinen tuottajakanava ja tekijä ilmeisesti luopuu tekijänoikeuksistaan välittömästi kun ohjelma on pistetty purkkiin eli tallennettu digitaaliseen muotoon YLE:n jonkinlaiseen keskusarkistoon. Tämän jälkeen tätä ohjelmaa voidaan käyttää uudestaan sellaisenaan aivan kuten televisiossakin uusintana, tai sitten pilkkoa nopean ja helpon tietoteknisen käsittelyn avulla lyhyemmiksi ohjelmiksi. Toki myös radiokanavilla uusitaan nopeasti samoja ohjelmia useita kertoja viikossa, mikä tekee esimerkiksi jo kahden viikon radion seuraamisen paikoitellen kovin tylsäksi, kun hyviä ja asiallisia ohjelmia toistetaan niin usein, että toisto tylsyttää ohjelmista terän. Säästöä tapahtuu siis kanavien sisällä, niiden välillä sekä aluetoimitusten kesken.

Tämä ei kuitenkaan YLE:lle riitä. Miltei rasittavinta YLE:n radiotarjonnassa on se, että televisio on vallannut radion. Etenkin YLE Puhe toistaa surutta TV:n asia- ja keskusteluohjelmia sekä Aamutelevisiota ja osin myös uutisraportteja. Nykyteknologia toki mahdollistaa tällaisen toiminnan helposti, ja vaivaa YLE:ssä on luultavasti nähty vain television puheohjelmien ohjaamisessa jo valmiiksi mahdollisimman kuuntelijaystävälliseen muotoon. Tämän seurauksena samat ohjelmat ja niiden sisältämät samat mielipiteet pyörivät eri kanavilla ja taajuuksilla päivästä toiseen. Kun tähän lisätään vielä uutisraporttien paikallisesta väristä köyhtynyt sisältö, voidaan sanoa, että ”laajennetulle havainnoitsijalle” YLE:n tarjonta vaikuttaa kovin tylsältä, välillä jopa pakkotoisteiselta.

Puhetta siis riittää, mutta minkäänlaista pitkäkestoista keskustelua ei radiossa tai televisiossa synny. Eetterin täyttävät digitaalisesti taltioidut puheohjelmat ja uutisraportit, joita toistetaan selvästikin ainoastaan kanava-ajan täyttämiseksi, ei ihmisten iloksi tai syvällisemmän, saati asioihin vaikuttavan keskustelun synnyttämiseksi. Säästöä syntyy takuulla erityisen huomattavia määriä, vaikka samalla YLE antaa vaikutelman, että se on monipuolistanut palveluitaan ja kanavalikoimaansa. Määrä on lisääntynyt muttei niinkään laatu. On totta, että nyt televisiossa on läsnä paremmin esimerkiksi kansainvälisen ja kansallisen televisiohistorian klassikkoja, mutta samalla uutuustuotanto ja uudet merkittävät hankinnat ovat kovin vähäisiä. Yleisradion ohjelmatuotantoa ja valikoimaa ei kuitenkaan voi moittia laaduttomaksi, ja se päihittää edelleen mainostuloilla itsensä rahoittavat kanavat, vaikka näillä etenkin ulkomaisten sarjojen hankinta on monipuolisempaa.

On selvää, että YLE:n on ollut pakko vastata kilpailuun tarjoamalla yhä lisää valinnanvaraa kanavillaan. Vaikka median yhä kasvavasta roolista voi olla montaa mieltä, on asiaan turhaa suhtautua moralistisesti ja olettaa, että levoton nykykatselija so. länsimainen ihminen, lapsi tai aikuinen, pysyisi tulevaisuudessakaan enää yhdellä kanavalla tai että television standarditarjonta riittäisi hänelle. Ihmiset kuluttavat yhä enemmän aikaa median ääressä, myös ”passivoivan” ja tylsistyttävän television ääressä uusien sosiaalisten medioiden lisäksi. Siksi olisikin hyvä, että televisiosta ja radiosta saisi laadukasta ja mielenkiintoista ohjelmaa helposti ja ilmaiseksi ilman jatkuvaa toistoa. Sama koskee tietysti nettiä, jossa myös YLE häärää nykyisin tarjoten enemmän ja vähemmän samaa toistoa kuin televisiossa ja radiossa.

Yleisesti sanottuna YLE:n harjoittaman toiston perustaksi, tapahtui se millä tahansa alueella, ei riitä näkökulma, jonka mukaan kiireisellä nykyihmisellä tulee olla mahdollisuus seurata mediaa, uutisia ja niin edelleen omien aikataulujensa mukaan, ei siis vanhaan tyyliin, jolloin toiston ja uusinnan mahdollisuuksia oli hyvin vähän. Nykyisessä mediaympäristössä eivät tärkeät ja suositut uutisaiheet jää kuulematta, ja sarjoja tai elokuvia seuraava liikkuva ihminen voi tallentaa ohjelmat boxiinsa, ostaa sarjat marketista tai imuroida ne ilmaiseksi netistä.

YLE:n uudistuminen kertoo paljon muustakin kuin vain muuttuneista katsomistottumuksista ja toiston roolista arkipäiväisessä elämässämme. Yleisradio on nimittäin loistava esimerkki uusliberalistisesta hallinnosta, työn tehostamisesta, prekarisaatiosta – sekä lopulta myös tekijänoikeuksien polkemisesta. Yleisradion organisaation uudistukset käynnistyivät vähitellen 2000-luvun alussa ja niiden tähtäimenä oli maailman ensimmäinen digitalisoitu Yleisradio ja kustannustehokas mediatalo. Uudistuksia toteuttamaan valittiin nuori johtaja Mikael Junger, joka sai paljon negatiivista huomiota lukuisten taloudellisten leikkausten ja tehostamistoimenpiteiden vuoksi. Vuonna 2005 Yleisradio laajensi leikkauksensa maakuntaradioihin, joista vähennettiin noin 200 työpaikkaa. Yhteensä saneerauksessa työnsä menetti noin 500 työntekijää, joista monet toteutettiin eläkejärjestelyin.

Ylen tapauksessa voidaan siis havaita ensiksikin, kuinka runsaasti työllistänyt julkinen toimiala ajatettiin uusliberalistisesta hallinnosta ja New Public Management -tyyppisestä organisoinnista tutun tehostamiskoneen läpi. Organisaatiosta karsittiin huomattava määrä työvuosia, mikä on ymmärrettävästi johtanut työpalkkoja koskeviin säästöihin. Tämä on osaltaan johtanut 1990-luvulla erittäin lupaavalta työllisyysalalta näyttäneen media-alan prekarisaatioon eli epävarmistumiseen, kun valtion omistama mediatalo on saneerannut itsensä markkinatalouden edellyttämään muotoon, jossa työt teetetään mieluummin nopeasti irtisanottavilla määräaikaisilla ja freelancer-työntekijöillä. Uusia pysyviä työpaikkoja YLE:n saneerauksella ei tavoiteltu eikä niitä luultavasti juurikaan tuotettu, vaikka joitakin työsuhteita on uusien teknologioiden myötä voinutkin aueta.

Ylen saneeraus kertoo myös tietotyön, informaation ja yleensäkin työn uudelleenjärjestelystä ja palveluyhteiskunnan anatomiasta. Vaikka monet palvelut näyttävätkin ensisilmäyksellä monipuolisilta, laadukkailta ja toimivilta, ovat ne käytännössä ja pitemmällä aikavälillä sisällöltään onttoja eivätkä ne välttämättä sisällä monipuolista valinnanvapautta. Useat uudet palvelut kuluvat käytössä nopeasti loppuun: palveluiden uusiutuva ja uutta luova elementti ei ole sopusoinnussa palveluiden toisteisen komponentin kanssa. Tieto- ja informaatiovirta perustuu arkihavainnossa pikemminkin yhä enemmän puuduttaviin ja samana toistuviin tuote-elementteihin. Valtamedioista on vaikeaa löytää tai kuulla mitään varsinaisesti uutta. Eikä tämä tarkoita vain tiedontuottamisen nopeutta, jossa sanomalehti on pudonnut auttamatta kyydistä jo ajat siten, vaan ennen kaikkea laatujournalismia ja siihen mahdollisesti tiiviistikin liittyvää yhteiskunnallista, moniäänistä ja -puolista keskustelua, jopa riitelyä. Informaatio on nykyisin pikemmin tavaramuotoinen paketti, joka ei avaudu yhteiskuntaan vaan jää toistamaan omaa sanomaansa päivästä toiseen, kunnes uusi vastaava paketti toimitetaan markkinoille. Tässä mielessä myös informaatiosta on tullut sellainen tylsä tuote, jollaiseksi Guy Debord kuvailee Spektaakkelin yhteiskunnan tavarakatalogin tuotteita: kun tavaran kantaa kaupasta kotiin, häviää sen taika ja uuden ostamista on alettava miettiä välittömästi ja aloitettava katalogin selaaminen alusta. Tähän lapselliseen kulttuuriin johtaa myös tuotteistettu ja toistettu informaatiovirta.

Mutta ennen kaikkea YLE:n tuotantorakenteen muutos kertoo tieto- ja palveluyhteiskunnan työn rakenteesta. Siinä työntekijän suorittaman työn tuotos tai tuote halutaan irrottaa välittömästi tekijästään ja siirtää tuottajayhtiön omaisuudeksi. Tämän jälkeen jo kerran tehty työ toistetaan lukemattomia kertoja niin kauan kuin tuosta tuotteesta on edes jonkinlaista arvoa tuotannolle. Niin kauan kuin esimerkiksi uusittava ohjelma mahdollistaa uuden tuotantoon sijoitettavan rahan käytön välttämisen on tuote käytettävissä. Alkuperäisen työn tekijälle ei tästä toistosta makseta kuitenkaan mitään.

Tämä ongelma tuli esille Helsingin Sanomien esittämän törkeän freelancer-sopimuksen yhteydessä keväällä 2009 ja sama kuvio toistuu kaikilla tiedon ja informaationtuotannon ja kulttuuriteollisuuden aloilla yliopistoista mediaan. Työstä ei makseta yhtään aikaisempaa enempää, vaikka sen toistettavuus lehtien sivuilla (esimerkiksi kirjallisuus- ja taidekritiikit ovat hyvä esimerkki tästä halvasta toistosta mediatalon omistamien eri sanomalehtien välillä), netissä, televisiossa ja radiossa käytetään varmasti loppuun. Yksinkertaisesti ilmaistuna näissä prosesseissa Marxin esittelemä elävä työ, siis ainutkertaisen ihmisen tekemä työ muutetaan kuolleeksi työksi, koneen tai minkä tahansa mekanismin toistoksi. Kuollut työ on aina halvempaa kuin elävä, sillä elävätyö tarkoittaa keksimistä, luomista ja omistautumista, johon koneet eivät kykene. Media-alalla ja tiedontuotannossa eläväntyön panoksen minimoimiseen pyritään aktiivisesti, vaikka se onkin näiden alojen luonteelle paradoksaalista, sillä tällainen on kertakaikkisesti erittäin kustannustehokasta. Samalla rahalla saadaan enemmän lähetystunteja ja minuutteja kuin aikaisemmin, tai vastaavasti koulutuksessa samalla rahalla koulutetaan useampia opiskelijoita netin välityksellä kuin aikaisemmin.

Tällainen käsitys työstä halveksuu työn tekijää ja asettaa hänet myös hyvin epävarmaan asemaa. Tämän kaltaiset uudet työn ja tuotannon mallit eivät myöskään ole olleet yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä, vaikka juuri näillä menetelmillä työvuosia vähennetään, eli ihmisiä joko ajetaan työttömiksi tai sitten heidän asemansa työorganisaatiossa muutetaan epävarmaksi ja hauraaksi. Jos YLE:n käsitys todellisista tekijänoikeuksista on tämä, niin ei ole mitään ihmeellistä siinä, että Junger viittaa kintaalla jonkin ikivanhan diskohitin oikeuksille. Perustuuhan YLE:n nykyinen toimintakulttuuri yhä enemmän siihen, että ohjelma tuotetaan mahdollisimman halvalla ja toistetaan kunnes tuote on täysin loppuun kulutettu.

Näistä Sosiaalidemokraattien ja Kokoomuksen yhdessä rakentamista, sangen tylsämielisistä työn, tuotannon ja koko yhteiskunnallisen tulevaisuuden kuvista huolimatta ei ole mitään syytä päätyä samankaltaisiin johtopäätöksiin kuin joihin yhteiskuntaluokkansa yleistä älyvapautta hyvin edustava Uuden Suomen omistaja Niklas Herlin päätyi kolumnissaan. Toisin kuin Herlin kiukkuillen antaa ymmärtää, YLE ei ole viemässä mitään yksityisten mediatoimijoiden toimintamahdollisuuksia ts. tikkaria näiden lapsien kädestä. Uuden Suomen, SUB TV:n, MTV:n, Nelosen tai minkä tahansa yksityisen kanavan toimintaedellytykset pikemminkin vain paranevat YLE:n hölmöilyn ja tehostamisen seurauksena. Halpaa ja mihin tahansa valmista työvoimaa on tarjolla entistä enemmän.

Se, mikä sen sijaan on outoa, on YLE:n rahoittamiseksi kaavailtu yleinen ja yhtäläinen mediamaksu. Julkisen palvelun tulisi olla aidosti ilmaista, eikä rahaa missään nimessä tulisi kerätä ihmisten käyttövaroista. Järkevin tapa kerätä raha on verotuksen kautta, ja vieläpä mahdollisimman progressiivisesti tai sitten muilla kuin tuloveroilla. Yleisradio tarvitsee nimittäin tulevaisuudessa paljon enemmän rahaa, jotta se voisi alkaa työllistää enemmän nuoria mediatyöntekijöitä mielenkiintoisiin produktioihin ja vapauttaisi ne joilla on kiinnostusta kehittää laadukkaita sisältöjä ja muita hyviä ratkaisuja yksityisten kanavien tusinaviihteen tuotannoista. Yleisradio tarvitsee myös rahaa tuottaakseen huomattavasti enemmän uutta sisältöä kanavilleen ja maksaakseen kaikesta toistettavasta työstä (eli valmiista ohjelmista) tekijöille kuuluvat palkat ja palkkiot joko etukäteen, tai sitten aina kun toistoa tapahtuu. Näin tulisi menetellä, jotta todelliset (työn)tekijän oikeudet toteutuisivat mediassa, kuin myös yhteiskunnassamme nykyistä paremmin. Tämä on tärkeää siksi, että tällaista kehitystä ei yksikään yksityinen mediatalo tule tarjoamaan. Eikä yksikään yksityinen mediatalo tuota niin hyviä asia- ja kulttuuriohjelmia kuin YLE, eikä merisää tai Urheiluradio pyörähdä yhdeltäkään kaupalliselta kanavalta. Yleisradiolla näihin toimiin on vielä mahdollisuudet, mutta toivottavasti historia ei toista julkisen median kohdalla itseään, kuten se on toistanut muun yhteisen omaisuuden yksityistämisen ja tuotteistamisen kohdalla.

Kirjallisuutta:

Guy Debord: La société du spectacle. GF Flammarion, Paris.

Eeva Jokinen: Aikuisten arki. Gaudeamus, Helsinki.

Sampsa Oinaala: Vantaalla metsä saa kasvaa villinä. Helsingin Sanomat 6.7.2009.

Saska Snellman: Platon perustaisi synkän valtion, josta puuttuu huumorintajua. Helsingin Sanomat 5.7.2009.

Mainokset

Valkoisen työläismiehen taakka

Posted in politiikka with tags , , , , on heinäkuu 2, 2009 by biospolit

Veera Luoma-Aho kirjoitti sunnuntai 2.6.2009 Helsingin Sanomissa kahden aukeaman verran Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten välisestä äänestäjäkuntaa koskevasta kamppailusta otsikolla ”Työmiehen ääni”. Samaa probleemaa pohti edelleen Tuomas Nevanlinna keskiviikkona 1.7.2009 Helsingin Sanomien kolumnissa teemalla ”Perusvasemmistolaiset”. Molemmat kirjoitukset ovat hyviä analyysejä vasemmiston tilasta ja aukaisevat vasemmiston sotkua tavalla, jota vasemmistolaisen keskustelun olisi jatkossakin hyvä seurailla. Samalla ne molemmat kuitenkin ottavat lähtökohdakseen jokseenkin oudon käsityksen vasemmistosta lähtemällä kytkemään vasemmistoa Perussuomalaisiin.

Perussuomalaisten ja vasemmiston yhteyksiä ei tule kieltää, mutta yhteinen pohja on lopulta hyvin kapea. Siksi onkin syytä tarkastella, miltä pohjalta vasemmiston ja Perussuomalaisten yhteisen piirteet ponnistavat.

 ***

Jos vasemmiston tilaa viime vuosikymmenen aikana haluaa kuvailla lyhyesti, niin sitä kuvannee parhaiten suomenkielen ilmaisuvoimainen termi ”hukassa”. Hukka on ensiksikin paikka, jossa jokin asia on (tuon asian olemassaolo siis tiedetään), mutta tarkkaa sijaintia ei tunneta. Hukkaan joutuminen ei ole yleensä vakavaa, sillä usein asian tai tavaran hukkuminen johtuu oman toiminnan epärationaalisuudesta – tai sitten liiasta rationaalisuudesta. Esimeriksi kotiavaimen voi hukata joko unohtamalla sen kaupan kassalle, tiputtamalla sen vahingossa taskusta tai sitten kätkemällä se liian hyvin matkatavaroiden joukkoon esimerkiksi ulkomaanmatkan ajaksi.

Tavaroiden ja asioiden hukkaan joutumista ehkäistään ennalta turvautumalla asioiden kohtuulliseen järjestykseen, esimerkiksi säilyttämällä avaimia aina kotona ollessa avainkulhossa tai -naulassa, joka on sijoitettu näkyvälle ja helpolle paikalle kulkureitin varrelle. Useimmat myös säilyttävät avaimia aina tietyssä taskussa, paitsi humalassa, jolloin he saattavat kätkeä avaimen vaikkapa käsilaukun sisätaskuun, minkä johdosta avaimia ei kriittisellä hetkellä löydykään. Yleensä hukatut asiat tai tavarat löytyvät yksinkertaisesti seuraamalla omia jälkiä taaksepäin. Kadotettu avain, tunne, mielentila tai ystävä löytyy useimmiten jäljittämällä taaksepäin oman mielen harharetkiä.

Hukalla on myös toinen merkitys, nimittäin se toimii sanan ”susi” synonyyminä. Tämä mielleyhtymä antaa hukkaamiselle vaarallisemman kaiun, sillä hukkaan joutunut ihminen, esimerkiksi lapsi, voi olla todella hävinnyt ja kadonnut lopullisesti. Laajennettuna hukka viittaa metsään ja kuvaa ihmisen eron tekevää ja etäisyyden pitävää suhdetta luontoon. Sanonta ”hukka perii” ilmaisee vaaraa, joka viittaa eksistenssin häviämiseen. Yleensä hukan suuhun joutumisella pelotellaan lapsia ja fraasi esitetään joko-tai tilanteena: jos et tee näin ja näin, sinut hukka perii.

Vasemmiston on todettu olevan hukassa niin älymystön, puolueväen kuin kannattajien taholta. Vuonna 2008 julkaista teos Vasemmisto etsii työtä kiteytti jo nimessään paljon siitä, mistä vasemmiston kriisissä on kysymys. Vasemmisto on hukannut itsensä hävitettyään työn moniulotteisen käsitteen ja päätyessään hokemaan yksioikoisesti työn pelastavaa mantraa. Samalla otsikko antaa ymmärtää, että vasemmisto on eräällä tapaa tointa ja työtä vailla, valmiina tarttumaan uusiin tehtäviin.

Vasemmisto on todellakin hukannut työn käsitteen siinä mielessä, että se on kiinnittynyt jokseenkin vanhakantaiseen käsitykseen työstä. Työ nähdään ensisijaisesti ruumiilliseksi, tai vähintäänkin suorittavaksi. Työ nähdään aina myös tuottavaksi, eikä pääasiassa naisten tekemää uusintavaa työtä (koti, lastenhoito jne.) ole pohdittu työelämään kuuluvaksi. Sen sijaan puhutaan edelleenkin vieraantuneella tavalla ”kodin ja työn yhteensovittamisesta”. Työ nähdään välineeksi jolla elämään hankitaan yhtäältä välttämättömyydet, toisaalta vapaa-ajalla kulutettavat ylellisyyshyödykkeet. Työn sisältö tai sen ekologiset, yhteiskunnalliset ja globaalit vaikutukset eivät ole olleet vasemmiston politiikan keskiössä. Näkökulma on yksinkertaisesti ollut se, että kaikilla tulisi olla työtä – lähes hinnalla millä hyvänsä.

Samaan aikaan kehittyneessä kapitalismissa on toteutunut sellainen historiallisesti äärimmäisen harvinainen ilmiö, että huomattavan suuria ihmisjoukkoja on mahdollista jättää tuottavan työn ulkopuolelle. Euroalueella työttömiä on noin 20 miljoonaa. Talous ja tuotanto, joka vaatii ihmisen suorittamaan täysin älyvapaita tehtäviä aamusta iltaan saastuttaen ja pilaten luonnon ja köyhdyttäen omaehtoiset työn ja kulttuurin muodot ei voi olla kestävä perusta millekään yhteiskunnalle. Toisaalta työttömät ihmisreservit tai ihmisjäte (kapitalismin kannalta katsottuna hyödytön työvoimatavara) on järjetöntä haaskausta ja ihmisarvon halveksumista, johon pystyy ainoastaan ihmisiä tavarana kohtelevat toimijat.

Vasemmisto on korostanut oikeistoa enemmän sitä, että työn kautta ihminen toteutuu sosiaalisena ja persoonallisena olentona. Ammattiylpeys ei ole ollut vasemmistodiskurssista ulossuljettu asia. Toisaalta se on jopa johtanut ongelmiin esimerkiksi naisvaltaisilla aloilla, joissa työn arvoa ja elämää täydentävää luonnetta sinänsä on korostettu niin voimakkaasti, että sen edestä on oltu valmiita pienempiin palkkoihin. Sama ongelma koskee tietotyöläisiä, olivat he opettajia, journalisteja tai tutkijoita. Työn ”kutsumusluonnetta”, kuten Max Weber asiaa luonnehti tiedettä ja politiikkaa koskevissa luennoissaan, on korostettu aina siihen mittaan saakka, että tämä diskurssi alkaa näyttää oikeistolaiselta salajuonelta, jolla hyväuskoiset työläiset pidetään töissä huonoilla palkoilla ja työehdoilla.

Kysymys ei ole kuitenkaan salajuonesta, vaan siitä, että vasemmisto on hukannut käsityksensä työn välineellisen ja sisällöllisen luonteen suhteesta. Vasemmisto ei ole tiennyt kumpaa linjaa se ajaisi ja mikä yleensäkään on tärkeää. Lopputuloksena on se, että oikeisto joka lupaa kaikille töitä, töitä ja vielä enemmän töitä on saanut kannatusta, vaikka se korostaa politiikassaan ainoastaan työn välineellistä luonnetta. Mitä muuta oikeisto voisi korostaakaan, sillä sen tavoitteena on laskea työvoiman hinta mahdollisimman alas minimoimalla rahallinen korvaus, tehostamalla työtehokkuus maksimiin ja kieltäytymällä kantamasta omaa osuuttaan yhteiskunnan verotaakasta. Oikeiston tavoitteena on turvata työmarkkinatilanne, jossa syntyy paljon lisäarvoa, jota luomalla on mahdollista kerätä lopulta suurempia voittoja.

Syksyllä 2008 päättyneen edellisen huiman nousukauden aikana lisäarvoa ja voittoa syntyikin ennennäkemättömiä määriä, kunnes kapitalismi ajautui jälleen yhteen kriisiin, kuten Marx ja Engels jo aikoinaan osoittivat tapahtuvan. Tämän massiivisen rahallisen kasautuman edessä vasemmisto ei kuitenkaan osannut vaatia muuta kuin ”työtä kaikille” ja toisaalta korostaa kaiken työn ”arvoa”. Kysymys ei kuitenkaan ollut rahasta jota olisi ollut jaettavissa ja palautettavissa niille jotka sen ovat tuottaneet, siis työläisille, vaan jostain henkisestä ja jopa kutsumuksellisesta. Ja edelleen, vaikka kapitalistinen talous romahti ja pelastettiin taas kerran kansalaisten tulevaisuuden työllä (so. lainalla) ovat vasemmistopuolueiden tärkeimmällä asialistalla ”arvot”. Tässä yhteydessä arvokeskustelua on vaikea ymmärtää, koska arvot eivät muutu ymmärrettäviksi ennen kuin ne kytketään suoriin materiaalisiin ja taloudellisiin arvoihin, joiden varassa kapitalismi toimii ja joista työläisille tulisi kuulua suurempi osa. Vasemmistolaisella arvokeskustelulla ei ole ollut mitään arvoa, koska sitä on käyty täysin irrallaan materiaalisista vaatimuksista.

Lyhyesti sanottuna, vasemmisto on siis hukannut olennaisen osan työn käsitteen moniulotteisuudesta, sen välineellisen ja sisällöllisen ulottuvuuden dialektiikasta epämääräiseen arvopuheeseen ja toisaalta työllisyyden vaatimiseen millä tahansa ehdoilla. Näin on hukattu keskustelu niin konkreettisista materiaalisista ja rahallisista arvoista joita työllä kapitalistisessa valtiossa tulee saada (so. palkan ja palveluiden taso) kuin toisaalta myös keskustelu siitä, millainen työ on todella mielekästä, ei vain yksilön kannalta (sillä aina löytyy niitä, jotka ovat valmiita tekemään hanttihommia ja toimimaan ”lakkorikkureina”) vaan ennen kaikkea yhteisön ja yhteiskunnan kannalta.

Vasemmiston yksi pitkäaikaisista perusongelmista on ollut se, että sen on täytynyt puolustaa mitä tahansa työtä ollakseen mukana luomassa työpaikkoja. Siksi vasemmisto onkin sitoutunut maailmanlopun hankkeisiin, kuten ydinvoimaan ja lisäydinvoimaan, savupiipputeollisuuteen, ylikierroksilla toimivaan metsä- ja kaivosteollisuuteen. Tällainen toiminta ei ole enää Marxin kuvailemaa ”aineenvaihduntaa luonnon kanssa”, vaan suoranaista hävitystä. Vasemmisto on ollut kaukana ekologisista ja kestävistä näkökulmista puolustaessaan mitä tahansa työtä, mikä on johtanut vähitellen myös ”äijäytyneen” vasemmistokulttuuriin syntyyn, jossa ”viherpiipertäjiä” ei ole katsottu hyvällä. Tämä ei tarkoita, että vasemmiston äänestäjät tai työläiset olisivat todella olleet tai olisivat tällaisia ”äijiä”. Pikemminkin puolueen toiminta on käyttänyt ”valkoisen työläismiehen” hahmoa houkutellessaan äänestäjiä luokseen. Tämä strategia on ilmiselvästi epäonnistunut.

Puolustaessaan työtä välineellisenä keinona hankkia rahaa työläisille vasemmisto on suhteellisen lyhytnäköisesti tuottanut poliittiseen kuvastoonsa sellaisia kulttuuriin ja mielipiteisiin – tai ”arvoihin” – liittyviä muodostelmia, jotka ovat konkreettisesti poliittisen vasemmiston, siis edistyksellisen ja maailmaa kestävästi rakentavan vasemmiston tiellä. Näiden ”arvojen” taloudellinen ja poliittinen arvo tulisi ymmärtää vasemmistossa ja myöntää, että ne hyödyttävät lopulta enemmän kapitalisteja kuin ihmisiä, yhteiskuntaa ja luontoa. Vasemmistopuolueiden tukema kuva äijien politiikasta tukee savupiippuoikeistoa ja tukahduttaa elävää ja nuorta vasemmistoa.

Jos katsotaan konkreettisesti mitä vasemmisto on tehnyt viime vuosisadalla, niin huomaamme, että se on käynyt taistelua työpaikkojen ja hyvinvoinnin puolesta. Vasemmiston käymän taistelun kautta on rakennettu hyvinvointiyhteiskunta, joka on ollut vasemmiston tärkein ja onnistunein hanke. Tällä taistelulla on koulutettu nuoria polvia, vapautettu naiset työnteon avulla pois nyrkin ja hellan välistä (joskin kakkosvuoro on kaatunut valitettavasti edelleen naisten niskaan) ja rakennettu muutoinkin aiempaa suvaitsevaisempaa ja ymmärtäväisempää yhteiskuntaa. Nyt kun vasemmisto ja hyvinvointivaltio on kriisissä, osin myös omasta syystään, olisi edelleen muistettava se, että työn välineellistä arvoa puolustettaessa ei vasemmisto voi olla valmis uhraamaan mitä tahansa sosiaalisia, ekologisia tai henkisiä elämänmuotoja – varsinkaan tukahduttamaan niitä uusia elämänmuotoja, jotka nyt ovat syntymässä. Laman jälkeinen vasemmistopolitiikka ei ole enää rakentanut, vaan pikemminkin karsinut ja tukahduttanut – ja menettänyt samalla uskottavuutensa ja monet äänestäjänsä toisille puolueille tai niiden joukkoon, joille iskulause ”politiikka ei kiinnosta sinua” on mennyt täydestä läpi.

Nämä ongelmat kiteytyvät pitkälle sukupolvien välisessä ristiriidassa vasemmiston sisällä, mikä ilmenee konkreettisesti äänestäjälle vaalipäivän iltana. Jos äänestät vaaleissa nuorta naista tai miestä, ekologisesti, globaalisti ja eurooppalaisesti ajattelevaa ihmistä, saat edustajaksesi kunnanvaltuustoon tai eduskuntaan 60-vuotiaan poliittisen jäärän, joka ajaa Isänmaan, Suomi-viinan, makkaran ja valkoisen työläismiehen etuja – näin ainakin tapahtuu mielikuvien tasolla. Vasemmistonuorten menestys niin Demareissa kuin Vasemmistoliitossa on ollut erittäin heikkoa ja nuoret ovat kerta toisensa jälkeen törmänneet suurten ikäluokkien muuriin. Tässäkin kysymys on poliitikoista, ei äänestäjä- tai kannattajakunnasta.

Uudenlainen vasemmisto on siis kyllä olemassa ja se toimii vasemmiston sisällä, mutta yleisesti katsottuna se näyttää olevan hukassa, sanan ensimmäisessä merkityksessä. Tämä nuoren vasemmiston hukkaretki näyttää olevan ainakin jossain määrin päättymässä, sillä viimeaikaiset muutokset Vasemmistoliiton poliittisessa johdossa enteilevät uuden aikakauden alkua, samalla kun jotain perinteistä ollaan löytämässä uudelleen. Vanhavasemmisto on puolestaan hukassa sanan toisessa mielessä, sillä se on vaarassa tuhoutua kokonaan ja vetää samalla mukanaan myös koko vasemmistolaisen politiikan.

Jotta tämä kehityskulku ei toteutuisi, olisi vanhan vasemmiston joustettava nyt kuten heidän prekaarit lapsensa joustavat joka päivä työmarkkinoilla. Nuorelta vasemmistolta ei voida enää pyytää yhtään lisää joustoa tai malttia, sillä Suomen ja koko Euroopan poliittinen ilmapiiri vaatii nopeasti toimia, joilla oikeistolainen myllerrys saadaan lopetettua. Jos oikeiston luokkavallan takaisin palauttava projekti saa jatkua, on vasemmistolaisista arvoista, kuten tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, solidaarisuudesta ja niin edelleen aivan turha puhua enää tulevaisuudessa. Ilman näiden arvojen konkreettista ja materiaalista toteutumista ei vasemmistosta ole mitään jäljellä eikä kukaan halua sellaista vasemmistoa myöskään äänestää.

Palatkaamme nyt harharetkiltä takaisin punaisen langan tai pikemminkin punaisen viivan pariin.

Mistä vasemmistolle löytyy äänestäjiä? Veera Luoma-Aho esitti jutussaan vasemmistolaisten miesäänestäjien tyypittelyn. Hän jakoi potentiaalisen miesäänestäjäkunnan kahdeksaan tyyppiin: ”Kapinatyöläinen, Taksikuski, Leijonariipusduunari,  Käytännön työihminen, Lähiönuori, Lapin mies, Luottamusmies, Itseoppinut ahtaaja.” Tyypittely on tehty varmastikin pitäen silmällä jutun perusjuonta, jonka mukaan Vasemmistoliiton uuden puheenjohtajan Paavo Arhinmäen on löydettävä uusi tapa vedota työläismiehiin, sillä muuten he kääntyvät Perussuomalaisten äänestäjiksi.

Vaikka tälle näkökulmalle on olemassa jonkinlaista pohjaa jota olen edellä yrittänyt kuvailla, on väitettä varsin vaikea hyväksyä kokonaisuudessaan. Vaikka 1900-luvun tehdasteollisuuden aikakaudella muotoutunut vasemmisto onkin ollut valitettavan nationalistista vasemmiston alkuperäisen internationaalin pyrkimyksen sijaan, eivät työläiset, miehet tai naiset, ole äänestäneet vasemmistoa ainoastaan sen tarjoaman ”herravihan” tai ”kapitalismin syyttämisen” vuoksi, kuten Tuomas Nevanlinna ohjeistaa vasemmistoa kolumnissaan tekemään. Hänen mukaansa vasemmiston tulisi olla populistisempi tarjoamalla eräänlaista vastapopulismia Perussuomalaisten koti, uskonto ja isänmaa (jota on totuttu kuulemaan aikaisemmin Kokoomuksen suusta) populismille. On kenties totta, että vasemmistolla ei ole ollut pitkään aikaan silmää poliittisille tyylille, eikä se ole muutenkaan kyennyt profiloitumaan, etenkään Vasemmistoliiton osalta muuna kuin ”änkyräpuolueena”. Milloin olette nähneet vasemmistolaisen nauravan sitten Claes Anderssonin, ja milloin vasemmistopoliitikot ovat esiintyneet rennolla itsevarmuudella kuten Timo Soini. Vasemmistopoliitikot ovat jäykkiä ja totisia, joille voimantunteinen ilo on täsmälleen yhtä vaikeaa kuin hymyileminen Jutta Urpilaiselle.

Tästä huolimatta vasemmisto ei ole menettämässä äänestäjäkuntaansa Perussuomalaisille eikä etenkään Vasemmistoliiton tule muodostaan vastavoimaa Perussuomalaiselle urpoilulle. Ei vasemmiston tarvitse vedota rasistisiin ja homofobisiin äänestäjiinsä, jotka miettivät äänensä antamista Perussuomalaisille. Päinvastoin, Perussuomalaiset tekevät kiltisti sen likaisen työn, jolla vasemmiston elämää (ehkä kuvitteellisesti) vaikeuttanut äijäkaarti siirtyy autuaammille metsästysmaille. Vasemmiston tulevaisuus ei riipu millään tapaa niistä äänestäjistä, jotka haluavat kannattaa nationalistista politiikkaa, tehdasteollisuutta ja muita menneisyyden suuresti työllistäneitä aloja, sekä ”konservatiivisia arvoja”, jotka kiteytyvät tosiasiassa siihen, että näille ihmisille ”Ryssä on Ryssä vaikka voissa paistais”, ”lakupettereitä ei haluta Suomeen”, ja joiden mukaan itsenäinen pohjoismaalainen nainen voisi ottaa mallia aasialaisista naisista, jotka passaavat ja hyysäävät miehiä kuin pikkulapsia (mikä ei tietenkään pidä oikeasti paikkaansa, vaikka jotkut suomalaiset miehet näin kuvittelevatkin asian olevan). Tällaiset ihmiset eivät ole aikaisemminkaan äänestäneet vasemmistoa, kuin korkeintaan marginaalitapauksina.

Mistä sitten löytyvät ne ihmiset, jotka vetävät äänestyslippuihinsa punaisen viivan ja ohjaavat vasemmiston ulos savupiipputeollisuuden jälkeisestä labyrintistä? Vastausta ei tarvitse hakea mistään muualta kuin nykypäivän keskeisimmistä tuottavista ryhmistä, tieto-, palvelu- ja hoivatyöläisistä. Näiden termien ei tule antaa hämätä, sillä tietotyöläiset eivät ole vain yliopistonörttejä ja konsulttipellejä, eivätkä palvelutyöläiset ole vain tarjoilijoita. Yhä suurempi osa työstä, myös ”perinteisistä” suorittavista ja fyysisistä töistä, vaatii toteutuakseen koulutusta, ja työskentelyssä korostuvat sellaiset asiat kuten kyky etsiä, soveltaa ja jakaa itsenäisesti tietoa, kykyä käyttää erilaisia tietojärjestelmiä (tietokoneita, ohjelmia, laitteita), kyky kommunikoida useilla kielillä sekä kyky ratkaista itsenäisesti ongelmia. Palvelu- ja hoitotyössä korostuvat erityisesti sosiaaliset vuorovaikutustaidot, tiimityö, tunteisiin ja ihmisiin liittyvä ammattitaito.

Ilman tämän suurempaa sosiologista analyysia voidaan sanoa, että varmastikaan vasemmiston tulevaisuus, sikäli kuin vasemmisto on pohjimmiltaan työläisten puolue, ei perustu vain kuvitteellisen ”valkoisen työläismiehen” ääniin. Kuten esimerkiksi sosiologi Beverley Skeggs on osoittanut, tämä länsimaisessa mielikuvituksessa lähes myyttisen roolin saanut hahmo on kaikessa junttiudessaan, rasismissaan ja sovinismissaan loppujen lopuksi enemmän median ja kulttuuriteollisuuden tuottama mielikuva ja kategorisointi, jonka varaan on laskettu aivan liian paljon niin vasemmistossa kuin oikeistossa. Tämä junttistereotypia ei pidä paikkaansa myöskään Perussuomalaisten äänestäjäkuntaa tai heidän ehdokkaitaan tarkasteltaessa. Siksi pelkkä mielikuviin ja stereotypioihin liittyvä luokittelu ei auta lopulta kohentamaan vasemmiston tilaa saati taistelemaan Perussuomalaisten tai muiden puolueiden jäsenistössä esiin nousevaa muukalais- ja rotuvihaa kohtaan.

Yhteiskunnallista analyysia ja politiikkaa on kuitenkin vaikeaa tehdä ilman tyypittelyjä. Vasemmiston ongelma on se, että se on epäonnistunut selventämään äänestäjäkunnalle, kuinka olennainen ja laaja käsite työ nykypäivänä todellisuudessa on. Tätäkin enemmän se on epäonnistunut tekemään selväksi, että tänään työläinen ei ole enää vain hikoileva valkoinen mies rakennustyömaalla, vaan työläisiä ovat kaikki trendikkäät kahvilanmyyjät, koulutetut tutkijat yliopistossa ja yrityksissä, toimihenkilöt, harmaalla sektorilla toimivat maahanmuuttajat, syrjityt siirtolaiset, opettajat, lasten- ja sairaanhoitajat ja niin edelleen. Toki myös valkoinen mies ja nainen tekevät edelleen töitä, mutta yhä koulutetumpina, monialaisempina ja suvaitsevampina kuin aikaisemmin, monikulttuurisessa ja moniarvoisessa työympäristössä.

Jos siis tulisi olla huolissaan jostain puolueesta, joka ”vie” vasemmiston äänestäjiä, niin tuo puolue on ja on ollut Vihreät. Vihreiden äänestäjäkunta on erittäin hyvin työllistynyttä ja työskentelee juuri edellä mainituilla jälkiteollisen yhteiskunnan ydintuotantoaloilla. Vihreät eivät ole kuitenkaan profiloituneet millään tavalla työläisten puolueeksi ja pesäeroa vasemmistoon on tehty muutenkin hanakasti – johtuen osin siitä politiikasta, jota vasemmisto on tehnyt. Toisin kuin Vihreät ympäripyöreässä politiikassaan antavat ymmärtää, työläisyys ja työväenluokka eivät ole hävinneet Suomesta saati Euroopasta yhtään mihinkään. Luokkaristiriidat ovat olemassa niin talouden, politiikan kuin kulttuurinkin tasoilla. Myös työläisten ja köyhien asemaa ja etuja ajavaa puoluetta tarvitaan tämän päivän Euroopassa kenties enemmän kuin koskaan. Vasemmiston tehtävä on täydellisen ajankohtainen eikä kehitys ole todellakaan ajanut vasemmiston ohi.

Vasemmiston asettuminen kilpailemaan Perussuomalaisten kanssa kuvitteellisista valkoisista duunarimiehistä ei edistä vasemmiston politiikkaa. Siksi Luoma-aho väläyttääkin tekstissään kuvaa uudesta työläisestä, vaikkei häntä tyypittelyssä näykkään. Myös Luoma-ahon haastattelema Paavo Arhinmäki käsittää selvästi, mistä on kysymys. Perinteisen työn käsite ei enää riitä, vaan työ ja sen tekijät ovat tänään monenlaisia, monenvärisiä ja monenkielisiä. Ja kuten Nevanlinna kirjoittaa, sosiaalipoliittiset uudistukset kuten perustulo, ekologinen energiapolitiikka, ay-liikkeen uudistaminen prekariaattia tukevaksi sekä erityisesti uudet sosiaaliset tuotantomuodot kuten internet ovat todellisia asioita joita vasemmiston tulisi puolustaa, kehittää ja ajaa eteenpäin ihmisten ja luonnon hyväksi. Miksi siis lähteä liikkeelle valkoisesta työläismiehestä, jos kerran nykytilanne tai tulevaisuus ei rakennu tämän selvästikin aikansa eläneen mielikuvan varaan?

Näihin ja lukuisiin muihin tärkeisiin puheenvuoroihin (esimerkiksi Matti Vesa Volanen on esittänyt blogissaan oivaltavia teesejä) lisäten on vielä korostettava Perussuomalaisten ja vasemmiston perustavaa eroa. Perussuomalaisessa politiikassa ei ole kehittynyt eikä siinä ole kehitteillä minkäänlaista varteenotettavaa tai edes alkeellista talouspoliittista linjausta, jolla todella olisi mahdollisuuksia edesauttaa Perussuomalaisten äänestäjäkuntaa. Kiinnittyminen kansallisvaltiolliseen talouteen on ensimmäinen todellinen sudenkuoppa, johon Perussuomalaiset ovat itsensä ajaneet. Toinen sudenkuoppa löytyy maahanmuuton vastustamisesta ja väestön liikkumisesta yleensä, sillä nykytalous ei toimi ilman näitä kahta. Vaikka perussuomalaiset haluaisivatkin, heillä ei ole mitään välinettä jolla he tarjoaisivat vaurautta, tai edes alkeellisinta työtä kannattajilleen savupiipputeollisuuden jälkeen, eikä sitoutuminen kansallisvaltioon ja valkoiseen rotuun edesauta tätä millään tavalla. Tästä syystä vasemmisto on täysin toisessa asemassa kuin Perussuomalaiset. Internationaalin ja solidaarisen periaatteensa pohjalta vasemmisto kykenee luomaan uuden talousmallin, joka tarjoaa reitin (mutta kenties hyvin hitaan sellaisen) ulos kapitalismista – mutta tämä ei tarkoita sitä, että globaali ulottuvuus tulisi häviämään. Pikemminkin kyse on globaalista vasemmistolaisesta projektista, jossa talouden ja työn rakenteita pohdittaessa tulee ottaa huomioon kokonaisvaltainen taloudellinen rakenne, eikä vain keskittyä tuottamaan tavaraa liukuhihnalla markkinoille, jotka hävittävät jokaisen tuottajan vastuun kestävästä ja ekologisesta kehityksestä.

Vasemmistolainen politiikka on väistämättä kokonaisvaltaista. Sen periaatteisiin kuuluu aina toisen huomioonottaminen ja monenkeskeisyys. Tästä vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja Ruurik Holm huomautti Vasemmistofoorumin blogissa täysin oikein ja  kriittisesti koskien Veera Luoma-ahon jutussa esiintyneen Tommi Uschanovin näkemystä vasemmistolaisen politiikan tekemisestä. Uschanovin mukaan vasemmiston ei tulisi tarjota äänestäjilleen ideologiaa, vaan pikemminkin markkinoida eräänlaisia ”hyviä juttuja”. Uschanov on harmittavalla tavalla täysin väärässä näkökulmissaan, eikä hänen ehdotuksensa anna mitään uudistuvalle vasemmistolle. Uutta vasemmistoa ei rakenneta millään mainos- ja markkinointitempuilla, tai henkilökeskeisellä politikoinnilla, vaan uskottavalla ja kokonaisvaltaisella näkemyksellä, joka perustuu elämän, työn, talouden ja ihmisten moneuteen ja monimuotoisuuteen. Uschanov on myös väärässä väittäessään äänestäjien olevan ”tuuliviirejä”. Pikemminkin äänestäjät ovat olleet Suomessa hämmästyttävän uskollisia puolueilleen, vaikka niiden politiikka ja sen tekemisen taito on välillä ollut täysin hukassa.

Mistä siis vasemmiston ja Perussuomalaisten kuvitteellisessa samankaltaisuudessa on kyse? Kyse on kiinnittymisestä valkoisen työläismiehen mielikuvaan ja kategoriaan. Tämä kategoria on toiminut oikeastaan aina vasemmistolaista politiikkaa vastaan, sillä sen nationalistiset mielleyhtymät eivät ole ainakaan edistäneet internationaalia projektia. Tällainen mielikuva työläisestä ja työstä yleensäkin on täysin vanhentunut, jos sellaista on koskaan ollutkaan. Miksi siis pohtia valkoisen työläismiehen tulevaisuutta, kun yhteiskunnallinen ja poliittinen todellisuus on paljon monimutkaisempi ja mielenkiintoisempi? Eikö vasemmiston pitäisi viimein heittää selästään tämä aivan turhanpäiväinen valkoisen työläismiehen taakka, joka on painanut sen suosiota vinoon jo vuosikymmeniä.

Kirjallisuutta:

General Intellect: Vasemmisto etsii työtä. Like / Tutkijaliitto 2008.

Beverley Skeggs: Class, Self, Culture. Routledge 2003.

Max Weber: Tiede ja politiikka – kutsumus ja ammatti. Suomentanut Tapani Hietaniemi. Vastapaino 2008.