Sponsoroidun politiikan näkymättömät merkit

Muisti on politiikassa tunnetusti lyhyt. Pääministeri Matti Vanhasen muisti on tämän lisäksi pätkittäinen ja palailee harvinaisen hitaasti, vaikka mies kulkee pelkällä light-colalla. Vuoden kestänyt vaalirahakohu jatkunee edelleen ja erityisesti vasemmisto yrittää kuumeisesti etsiä aukkoja ja katkoksia, joista paljastuisi edes jotain laitonta. Tämä kertoo kuitenkin enemmän sosiaalidemokraattien politiikan harharetkistä, kuin ytimekkäästä oppositiopolitiikasta. Vaalirahoituksen kiemurat ja valehtelu tuskin johtavat hallituksen kaatumiseen.

Vaalirahakohu ei kuitenkaan ole täysin mitätön ilmiö suomalaisessa politiikassa. Se on tuonut julkisuuteen ainakin kaksi ilmiötä, joista poliittisessa keskustelussa on vaiettu – eikä niistä nytkään haluta liikaa huudella. Ensiksikin, se on jo nyt paljastanut todellisia materiaalisia intressejä, joiden vuoksi politiikkaa tehdään ja jonka vuoksi äänestäjät puolueita äänestävät. Vaalirahakohu on nostanut esiin olennaisen kysymyksen, ”kenen etuja ehdokas tai puolue ajaa?”. Toiseksi, se on nostanut esiin 2000-luvun poliitikkotyypin, jossa on jotain tuttua, mutta samalla myös jotain uutta ja hämmentävää.

Analysoidaan lyhyesti suurimmat puolueet materiaalisten intressien näkökulmasta. Kokoomus on oudon suorasanainen politiikassaan, vaikka käyttääkin onnistuneesti Bob-Helsingin vääriä merkkejä ja mielenyhtymiä viljelevää sanastoa ja kuvastoa. Vaikka Kokoomus profiloituu vaalimainoksissa pinkkikaulustyöväen puolueeksi, on sen selkein tavoite ajaa pääoman etuja ja intressejä. Näin on ollut ja näin tulee olemaan. On harmillista, että jotkut työläisäänestäjät unohtavat tämän asian (kuten esimerkiksi TEHY:n jäsenistöstä voi päätellä, ovathan he valinneet itselleen kokoomuslaisen Jaana Laitinen-Pesolan johtajakseen jälleen kerran). Mutta myös valko- ja pinkkikauluksiset duunarit joutuvat pettymään kokoomuksen ADHD-politikointiin, kun käynnissä olevat lakimuutokset ja talousratkaisut alkavat todella vaikuttaa. Pitkäkestoiset keskiluokan verojen korotukset, työuran pidentäminen, ilmaisten julkishyödykkeiden kuten koulutuksen, päivähoidon ja terveydenhoidon tason lasku sekä mielipuolinen tuottavuuden lisääminen polttavat epäilemättä loppuun ensimmäisenä oikeistokuplan sisällä elävät hyvin koulutetut pääkaupunkiseudun perheet.

Sosiaalidemokraatit ovat suuremassa hämmennyksessä, tilassa ilman suuntamerkkejä. Heidän tehtävänään oli ajaa työntekijöiden etuja ja intressejä, mutta erityisesti kuntien ja valtion palveluksessa työskennelleet työläiset ovat saaneet kysyä itseltään jo neljän vaalikauden ajan, kuinka demarit tätä tehtäväänsä toteuttavat. Lipposen johtamat demarihallitukset aloittivat rajun uusliberalisaation, joka on johtanut kuntien ja valtion vakavaan prekarisaatioon. Samalla pääoman asema on vahvistunut Suomessa harvinaisen voimakkaasti, tuloerot ovat kasvaneet ja pääomaverotus laskenut. Ja jos joku vielä on todella uskonut suomalaisen teollisuuden uuteen aamunkoittoon, niin ainakaan sosiaalidemokraatit eivät ole edistäneet tätä asiaa. Päinvastoin, etenkin valtionyhtiöt on päästetty kuin koira veräjästä vapaammille saalistusmaille, joilla suomalaisen työn takaaminen ei ole ollut prioriteetti. Työväestön hämmennys niin Demareiden kuin Vasemmistoliiton kyvyttömyyden edessä on epäilemättä johtanut näiden puolueiden kannatuksen laskuun. Onko mitään järkeä äänestää puoluetta tai ehdokkaita, jotka pikemminkin aiheuttavat työläiselle harmia kuin helpottavat elämää?

Kolmen koplasta viimeinen, Keskusta, tekee kuitenkin kaikkein hämmentävintä politiikkaa, sillä sen pelimerkit ovat viljalaarissa piilossa. Keskustan tehtävänä on ollut ajaa nimenomaan maaseudun väestön asiaa, siis jyväjemmareiden etuja. Mutta vaikka maatilojen määrä on laskenut Suomessa vuosikymmeniä kuin lehmän häntä, on Keskustan suosio pysynyt yllättävän korkealla. Maatilojen määrään suhteutettuna kun Keskustan kannatuksen pitäisi olla pienpuolueiden luokkaa. Asioiden laita on kuitenkin aivan toisin, sillä Keskusta on edelleen harvinaisen suurta suosiota nauttiva puolue, vaikka Vanhanen onkin hävinnyt vaalit jos toisetkin.

Taloussosiologisesti katsottuna Keskustan kannattajapohja onkin muuttunut radikaalisti, eikä perinteistä pienviljelijää ole enää olemassa. Tilalla on maateollisuuskeskukset, jotka elävät valtion ja EU:n tuilla, vaikka pääministeri Vanhanen on ollutkin julkisuudessa erityisen nihkeä kaikenlaista vastikkeetonta rahanjakelua, kuten perustuloa, kohtaan.

Vaalirahakohun jälkimainingeissa näyttää lisäksi siltä, että Keskusta ajaa myös maakuntien julkista infrastruktuuria ja kaupunkikuvaa radikaalisti muokkaavien liikemiesten etuja. Keskustan politiikasta hyötyvät ryhmät löytyvätkin nyt ennen kaikkea kestämättömästä kaavoituksesta, epäilyttävistä kiinteistökaupoista, yksityisautoilua ja siten saasteita lisäävästä jättimarkettibisneksestä, sekä tähän kaikkeen liittyvästä massiivisesta logistiikasta huolehtivasta maakuntaporvaristosta. Heidän projektinaan on ollut muuttaa Suomi amerikkalaiseksi autoilulähiöksi, jossa ABC hoitaa autoilevan väestön tarpeet ja kaupunkien rajoille kasatut halpahallit hoitavat vapaa-ajan ongelmat kulutuksen merkeissä.

Juuri maakuntaporvaristo on myöntänyt vaalirahoitusta varsin avokätisesti Keskustalle ja pitänyt Vanhasta oikeana miehenä tekemään ”viisasta politiikkaa”. Tietysti tästä kaikesta ovat hyötyneet maanrakennuskoneita, kuorma-autoja ynnä muuta kuljetuskalustoa omistavat entiset jyväjemmarit, sekä muut maakuntien pienyrittäjät. EU:n tukijärjestelmässä logistiikka on maatalouden jälkeen eniten tuettu ala, eikä ole yllätys jos Suomessa kuljetusala tukee Keskustaa, joka haluaa kaikesta huolimatta pitää koko Suomen asuttuna.

Menemättä sen tarkemmin muiden puolueiden analyysiin, voidaan nyt kenties pohtia vastausta toiseen uuteen ilmiöön, 2000-luvun poliitikon ”tyyppiin”. Se, minkä vaalirahakohu on nostanut esille, on mustiin ja harmaisiin pukuihin ja jakkuihin pukeutuneiden poliitikkojen asusteista puuttuvat sponsoreiden mainokset ja merkit. Se mitä spektaakkeli ei näytä tai minkä se peittää, on ratkaisevaa. 2000-luvun median kuluttaja on tottunut armottomaan semioottiseen pommitukseen: mainokset puhuvat selkeää kieltään, urheilu on pelkkää suurta tuote-esittelyä, viihde turvautuu mitä monimutkaisimpiin tuotesijoittelun menetelmiin ja taajamien liikenne ohjautuu merkkivalojen mukaan. Tämä kaikki kiinnostaa median parissa viihtyvää kansaa, ja se on valmis suunnistamaan näiden merkkien alla kuten Sun Zin sotajoukot muinaisessa Kiinassa.

Mutta missä ovat poliitikkojen sponsoreiden ilmoitukset, hikinauhat, lippikset ja oheistuotteet? Eikö tämä sponsoreiden piilottelu olekin lopulta hämmentävintä koko vaalirahasotkussa? On täysin selvää, että yksikään huipulle nostettu poliitikko ei ole asemassaan ilman laajaa tukiverkostoa, joka tukee rahallisesti valitsemansa poliitikon toimintaa. 2000-luvun poliitikot vertautuvatkin kaikista luontevimmin ”huippu-urheilijoihin”, vaikka Matti Vanhanen ilmoittikin Pekingin Olympialaisten alla, ettei politiikkaa ja urheilua tule sotkea toisiinsa. Kuten nykytyöläiselle, myös poliitikolle ja urheilijalle ominaisin toiminnan muoto on ”suorittaminen”. Tavoitteet ovat ikivanhat: saada mainetta ja kunniaa, joilla poliitikon tai urheilijan nimi muistetaan vielä tulevaisuuden sukupolvienkin diskursseissa – sekä samalla hieman hyödyttää tukijoiden varsinaisia poliittisia tavoitteita. Myös keinot ovat samat: täyspäiväiseen urheiluun ja politikointiin tarvitaan ehdottomasti muiden rahaa, sillä palkkatyön ohessa, saati pätkätöiden pienillä ansioilla, ei kumpaakaan näistä jaloista toiminnan muodoista voi harjoittaa. Politiikalle ja urheilulle on annettava koko elämänsä ja jätettävä ajattelutyö vähemmälle. Niin urheilijan kuin poliitikon on tärkeää tehdä kuten taustajoukot, valmentajat, huoltajat ja neuvonantajat käskevät, eikä kysellä turhia. Suoritus on se mikä ratkaisee, kuten vaalirahakohu paljastaa. Vanhasta ja Keskustaa haluttiin tukea nimenomaan siksi, että Matti ei kysele turhia, kuten sitä mistä raha tulee. Matti on kuunnellut myös ilmeisen tarkasti ”hyviä neuvoja” ja tulokset näkyvät. Ideapark-porvaristo on tyytyväistä ja rahaa toimintaan virtaa edelleen. Ei siis ihme, että Matti ei halua sotkea urheilua ja politiikkaa.

Julius Caesar rakensi poliittisen uransa Roomassa käymällä pitkän ja raskaan Gallian sodan, josta saadut rikkaudet hän ohjasi Rooman poliittisen ja uskonnollisen eliitin tarpeisiin. Temppeleitä rakennettiin ja orgioita pidettiin. Myös kansa sai osansa, viljaa ja sirkushuveja oli tarjolla. Palattuaan sodasta Caesarin suosio oli suorastaan hämmästyttävän suuri, vaikka hän oli ollut poissa Roomasta vuosia.

Myös nykypolitiikassa niin kansa kuin eliitti tarvitsevat voitelua. Vaalirahakohu on tuonut esille kysymyksen siitä, riittävätkö kansalle kauppaketjujen bonukset, vai haluaako se politiikalta jotain enemmän. On selvää, että taloudelliset eliitit, joita Suomenkin kokoiseen maahan mahtuu jo useampia, ovat eläneet kissanpäiviä viimeiset vuosikymmenet, eikä säästöä ostamaan innostuneet kansalaiset näytä uskaltavan vaatia muutosta tilanteeseen. Matin ja muiden eturivin poliitikkojen hyve on ostettavissa ja myytävissä tämän päivän toreilla: Ideaparkissa, Ikeassa tai Seiskassa. Siksi kysymys kuuluukin, onko mahdollista löytää sitä työväen urheilijaa, joka päihittää sponsoroidut poliitikot virtùn, kuntoisuutensa avulla, ilman tämän päivän poliitikoilta vaadittavia näkymättömiä (peli)merkkejä?