Arkisto kohteelle kesäkuu, 2009

Yliopistouudistus ei palaudu yliopistolakiin

Posted in politiikka with tags , , on kesäkuu 23, 2009 by biospolit

Eduskunta hyväksyi viime viikolla yliopistolain. Äänestyksestä oli poissa 70 kansanedustajaa, mikä kertoo joko aiheen vaikeudesta tai sitten siitä, että asia koetaan yhdentekeväksi. Tietokykyyn ja -talouteen perustuvassa EU-maassa ei näin merkittävää uudistusta tulisi ohittaa olankohautuksella.

Oikeistohallitus, teollisuus ja työnantajat, sekä yleisesti yliopistojen resurssit tehokkaampaan käyttöön haluavat tahot ovat puolustaneet ja ajaneet yliopistouudistusta eteenpäin kiivaalla tahdilla. Yliopistouudistusta koskeva keskustelu onkin kiinnittynyt lähinnä puolustelemaan ja kritisoimaan uutta yliopistolakia. Vaikka yliopistolaki onkin merkittävä uudistus ja eräänlainen ratkaiseva käänne, ei yliopistouudistuksessa ole kuitenkaan kysymys vain yhdestä uudesta laista.

Yliopistojen ja korkeakoulujen tulevaisuuteen vaikuttaa monimutkainen kimppu erilaisia muutoksia ja lakeja, joiden yhteisvaikutuksista ei ole ollut saatavilla kunnollista tietoa. Yliopistouudistuksen kritiikki on kuitenkin pitänyt sisällään huolen näistä yhteisvaikutuksista, vaikka lakia puolustavat tahot ovat yrittäneet tiivistää keskustelun vain yliopistolakiin. Keskustelun ohjaaminen lakiin on varmasti ollut tehokas taktiikka, sillä sen läpimenon myötä näyttää vastarinta laimenneen lähes olemattomiin. Uudistusten ja uhon jatkuessa kritiikin tulisikin keskittyä entistä enemmän erilaisten yksittäisten uudistusten kokonaisvaikutuksiin. Tässä muutamia esimerkkejä muutoksista.

Tärkein lakiin vaikuttavista taustatekijöistä on Bolognan prosessin mukanaan tuoma eurooppalaisen korkeakoulujärjestelmän yhdenmukaistaminen, jonka seurauksena myös Suomessa ollaan siirtymässä kaksiportaiseen tutkintojärjestelmään. Bolognan prosessin tuloksena uuteen ”eurooppalaiseen koulutusalueeseen” on tarkoitus astua vuonna 2010, siis samaan aikaan kun uusi yliopistolaki tulee voimaan.

Toinen tärkeä, myös Bolognan prosessiin liittyvä uudistus on ollut opetuksen ja opiskelun laadunvarmistusjärjestelmän luominen. Tämän seurauksena yliopistoihin ja korkeakouluihin on luotu niiden toimintoja kuvaavat laatukäsikirjat. Laadunvarmistusta on tarkkailtu Opetusministeriön taholta. Seula on ollut jokseenkin tiukka, sillä Opetusministeriön järjestämistä yliopistoja ja korkeakouluja tarkkailevista auditoinneista eivät ole päässeet läpi muutamat paikkansa vakiinnuttaneet oppilaitokset. Laadunvarmistusjärjestelmän tulee olla yliopistoissa ajan tasalla, sillä Opetusministeriö on esittänyt käyttävänsä erilaisia toimenpiteitä, joilla paine laadunvarmistuksen päivittämiseen oppilaitoksissa synnytetään.

Laadun tarkkailu on itsessään monimutkainen prosessi, jonka yhtenä tarkoituksena on lopulta parantaa opiskelijatasolla opintojen läpäisevyyttä, siis sitä aikaa joka opiskeluun kuluu. Kolmantena uudistuksena Suomen suhteellisen pitkät opiskeluajat pyritäänkin muokkaamaan pääsääntöisesti Bolognan prosessin suosimaan 3 + 2 malliin. Tällöin alempi korkeakoulututkinto tulee suorittaa kolmessa vuodessa ja ylempi kahdessa. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi hallitus on muuttanut myös opintotuen perusteita. Opintotuki riittää ylemmän korkeakoulututkinnon suorittajille 55 kuukaudeksi eli neljäksi ja puoleksi vuodeksi jos opiskelija opiskelee jatkuvasti, ja noin kuudeksi vuodeksi jos opiskelija opiskelee 9 kuukautta vuodesta. Kannustaakseen opiskelijoita hallitus nosti opintotuen määrää. Korkeakouluissa opintorahan määrä on 298 euroa, jonka lisäksi opiskelija voi saada asumislisää. Asumislisän määrä on 26,90–201,60 euroa kuukaudessa. Näin ollen korkeakouluopiskelija voi saada opintoihinsa maksimissaan 499.60 euroa tukea kuussa. Yleensä tämä määrä ei riitä kattamaan opiskelijan menoja, minkä vuoksi suuri osa opiskelijoista työskentelee sivutoimisesti opintojensa aikana tai nostaa opintolainaa, jota kotimaassa opiskeleva korkeakouluopiskelija voi nostaa 300 euroa kuussa. Lainan kanssa opiskelijan kuukausiansiot ovat noin 800 euroa kuussa. Suurin osa ei halua ottaa lainaa epävarmojen työllisyysodotusten vuoksi, mikä johtaa työskentelyyn opiskelujen aikana. Tämä puolestaan viivyttää valmistumista.

Neljäs merkittävä uudistus on yliopistojen hallintojohtosääntöjen uudistus. Jokaisessa yliopistossa ja korkeakoulussa on käynnissä hallintojohtosäännön muutos, joka liittyy suoraan yliopistolain muutokseen. Muutoksissa yliopiston virkaannimittämisen ynnä muun sellaisen käytäntöjä muutetaan vastaamaan yliopistolain mukanaan tuomia muutoksia, kuten muutosta jonka mukaan virkasuhteet muuttuvat työsuhteiksi. Rehtorin, hallituksen, dekaanien ja laitosjohtajien nimitys- ja ohjausvallan on arveltu lisääntyvän. Hallintojohtosäännön uudistus muuttaakin myös koko yliopisto-organisaation hallinnon mallia, kriitikoiden mukaan epädemokraattisempaan suuntaan.

Viides uudistus koskee opiskelua ohjaavaa opiskelujohtosääntöä, jota ollaan muuttamassa ja päivittämässä vastaamaan niin Bolognan prosessin mukanaan tuomia uudistuksia kuin yliopistolakia. Kuten hallintojohtosäännöissä, myös opiskelujohtosäännöissä on mahdollisuus tehdä paikallisia tulkintoja, jotka mahdollistavat paikallisen ”profiloinnin”.

Kuudes muutos koskee yliopistoihin kohdistuvia tuottavuusvaatimuksia, jotka läpäisevät kaikki valtion toiminnot. Tuottavuusvaatimusten seurauksena yliopistoissa on viime vuosien aikana otettu käyttöön valtion palkkausjärjestelmä sekä muita uuteen julkiseen hallintoon (New Public Management) liittyviä käytänteitä. Uudet hallintotavat, joihin myös laaduntarkkailu ja laatujohtaminen liittyvät, tehostavat toimintoja ja kartoittavat mahdollisia ylimääräisiä ja päällekkäisiä toimintoja.

Seitsemäs uudistus on uudet tietojärjestelmät, joiden tarkoituksena on kontrolloida yliopistohenkilöstön työtä ja opiskelijoiden opiskelua. Työajanseurantajärjestelmät on ajettu sisään yliopistoihin viimeisten vuosien aikana, vaikka yliopistoissa toimitaan edelleen virkasuhteissa, joissa työaika on määritelty vuosityöaikana. Työajan mittarit tähtäävätkin siis selvästi uuden yliopistolain mukaan tuomien työsuhteiden tarkkailuun ja osoittavat, kuinka lakia on ennakoitu jo vuosia käytäntöjen sisään ajamisen tasolla. Myös tutkijoiden tutkimustyötä tarkkaillaan erilaisin rekisterein, joissa kartoitetaan muun muassa julkaisujen ja julkisten esiintymisten määrää ja laatua.

Kahdeksannen uudistuksen muodostaa Opetusministeriön laatima koulutuksen ja tutkimuksen kehityssuunnitelma vuosille 2007-2012. Uudistuksen yhtenä keskeisenä sisältönä on vähentää yliopistojen tarjoamia aloituspaikkoja muiden muassa humanistisilla, yhteiskuntatieteellisillä, luonnontieteellisillä ja kasvatustieteellisillä aloilla.  Aloituspaikkoja sen sijaan ollaan lisäämässä näillä aloilla ammattikorkeakoulujen puolella. Korkeakoulutussektoria ollaan siis muuttamassa ammatillisempaan suuntaan, minkä edesauttamiseksi myös ammattikorkeakouluja koskevaa lakia ollaan muuttamassa.

Kehityssuunnitelmassa korostetaan myös niin sanotun avoimen väylän vahvistamista. Sen tarkoituksena on lisätä yliopistojen ja avointen yliopistojen yhteistoimintaa, jonka seurauksena reitti yliopistoon voi muodostua yhä useammin maksullisten avoimen yliopiston opintojen kautta. Myös yliopistojen perusopetusta on kaavailtu toteutettavaksi osin avoimissa yliopistoissa. Yhdeksäs muutos koskee siis avoimen väylän vahvistamista ja muiden ”esteiden” karsimista eritasoisten oppilaitosten välillä.

Kymmenentenä muutoksena voidaan mainita uudistukset, joilla tekijänoikeuslakia pyritään muuttamaan. Tämän uudistuksen seuraukset yliopistolle eivät ole selviä, mutta tekijänoikeuslain luonnoksen lausuntokierroksen mukaan monet yliopistot kiinnittivät huomiota mahdollisiin muutoksiin yliopiston ja työntekijöiden omistamien oikeuksien suhteessa. Yhtäältä yliopistot haluavat itselleen oikeuksia rahanarvoisiin tietotuotteisiin, mutta toisaalta haluavat pitää kiinni myös henkilöstölle kuuluvista oikeuksista. Tekijänoikeuslaki, joka siirtäisi työntekijän oikeudet työnantajalle, muuttaisi perinteisiä käytäntöjä ja vaatii siksi tarkkaa ja selkeää lainsäädäntötyötä, muussa tapauksessa yliopistoissa voi työskennellä tulevaisuudessa erittäin heikosti motivoituneita tutkijoita.

Näinkin lyhyen ja puutteellisen listaamisen seurauksena havaitaan, että yliopisto- ja korkeakoulu-uudistus on hyvin monimutkainen kokonaisuus, jossa erilaiset uudistukset tulevat vaikuttamaan 2010-luvun alussa yliopistojen, opiskelijoiden ja tutkijoiden elämään ennakoimattomalla tavalla. Näiden uudistusten kokonaisvaikutuksista ei ole helppoa luoda selvää kuvaa, eikä tällaista kokonaiskuvaa ole luotu myöskään opetusministeriön ja yliopistojen hallinnon tahoilta. Tiedotus on keskittynyt yksittäisten uudistusten esittelemiseen, epämääräisten mahdollisuuksien ja visioiden esittelyyn, mutta konkreettisten perusteiden ja perusteluiden esittely on jäänyt vähäisemmäksi. Siksi olisikin kysyttävä, mitkä näiden uudistusten kokonaisvaikutukset ovat ja mitä näillä uudistuksilla tavoitellaan. Onko näillä ”fantastisilla” uudistuksilla muutakin sisältöä, kuin vain utuiset haavekuvat uudesta uljaasta yritysyliopistosta?

Mainokset

Sponsoroidun politiikan näkymättömät merkit

Posted in politiikka with tags , , on kesäkuu 17, 2009 by biospolit

Muisti on politiikassa tunnetusti lyhyt. Pääministeri Matti Vanhasen muisti on tämän lisäksi pätkittäinen ja palailee harvinaisen hitaasti, vaikka mies kulkee pelkällä light-colalla. Vuoden kestänyt vaalirahakohu jatkunee edelleen ja erityisesti vasemmisto yrittää kuumeisesti etsiä aukkoja ja katkoksia, joista paljastuisi edes jotain laitonta. Tämä kertoo kuitenkin enemmän sosiaalidemokraattien politiikan harharetkistä, kuin ytimekkäästä oppositiopolitiikasta. Vaalirahoituksen kiemurat ja valehtelu tuskin johtavat hallituksen kaatumiseen.

Vaalirahakohu ei kuitenkaan ole täysin mitätön ilmiö suomalaisessa politiikassa. Se on tuonut julkisuuteen ainakin kaksi ilmiötä, joista poliittisessa keskustelussa on vaiettu – eikä niistä nytkään haluta liikaa huudella. Ensiksikin, se on jo nyt paljastanut todellisia materiaalisia intressejä, joiden vuoksi politiikkaa tehdään ja jonka vuoksi äänestäjät puolueita äänestävät. Vaalirahakohu on nostanut esiin olennaisen kysymyksen, ”kenen etuja ehdokas tai puolue ajaa?”. Toiseksi, se on nostanut esiin 2000-luvun poliitikkotyypin, jossa on jotain tuttua, mutta samalla myös jotain uutta ja hämmentävää.

Analysoidaan lyhyesti suurimmat puolueet materiaalisten intressien näkökulmasta. Kokoomus on oudon suorasanainen politiikassaan, vaikka käyttääkin onnistuneesti Bob-Helsingin vääriä merkkejä ja mielenyhtymiä viljelevää sanastoa ja kuvastoa. Vaikka Kokoomus profiloituu vaalimainoksissa pinkkikaulustyöväen puolueeksi, on sen selkein tavoite ajaa pääoman etuja ja intressejä. Näin on ollut ja näin tulee olemaan. On harmillista, että jotkut työläisäänestäjät unohtavat tämän asian (kuten esimerkiksi TEHY:n jäsenistöstä voi päätellä, ovathan he valinneet itselleen kokoomuslaisen Jaana Laitinen-Pesolan johtajakseen jälleen kerran). Mutta myös valko- ja pinkkikauluksiset duunarit joutuvat pettymään kokoomuksen ADHD-politikointiin, kun käynnissä olevat lakimuutokset ja talousratkaisut alkavat todella vaikuttaa. Pitkäkestoiset keskiluokan verojen korotukset, työuran pidentäminen, ilmaisten julkishyödykkeiden kuten koulutuksen, päivähoidon ja terveydenhoidon tason lasku sekä mielipuolinen tuottavuuden lisääminen polttavat epäilemättä loppuun ensimmäisenä oikeistokuplan sisällä elävät hyvin koulutetut pääkaupunkiseudun perheet.

Sosiaalidemokraatit ovat suuremassa hämmennyksessä, tilassa ilman suuntamerkkejä. Heidän tehtävänään oli ajaa työntekijöiden etuja ja intressejä, mutta erityisesti kuntien ja valtion palveluksessa työskennelleet työläiset ovat saaneet kysyä itseltään jo neljän vaalikauden ajan, kuinka demarit tätä tehtäväänsä toteuttavat. Lipposen johtamat demarihallitukset aloittivat rajun uusliberalisaation, joka on johtanut kuntien ja valtion vakavaan prekarisaatioon. Samalla pääoman asema on vahvistunut Suomessa harvinaisen voimakkaasti, tuloerot ovat kasvaneet ja pääomaverotus laskenut. Ja jos joku vielä on todella uskonut suomalaisen teollisuuden uuteen aamunkoittoon, niin ainakaan sosiaalidemokraatit eivät ole edistäneet tätä asiaa. Päinvastoin, etenkin valtionyhtiöt on päästetty kuin koira veräjästä vapaammille saalistusmaille, joilla suomalaisen työn takaaminen ei ole ollut prioriteetti. Työväestön hämmennys niin Demareiden kuin Vasemmistoliiton kyvyttömyyden edessä on epäilemättä johtanut näiden puolueiden kannatuksen laskuun. Onko mitään järkeä äänestää puoluetta tai ehdokkaita, jotka pikemminkin aiheuttavat työläiselle harmia kuin helpottavat elämää?

Kolmen koplasta viimeinen, Keskusta, tekee kuitenkin kaikkein hämmentävintä politiikkaa, sillä sen pelimerkit ovat viljalaarissa piilossa. Keskustan tehtävänä on ollut ajaa nimenomaan maaseudun väestön asiaa, siis jyväjemmareiden etuja. Mutta vaikka maatilojen määrä on laskenut Suomessa vuosikymmeniä kuin lehmän häntä, on Keskustan suosio pysynyt yllättävän korkealla. Maatilojen määrään suhteutettuna kun Keskustan kannatuksen pitäisi olla pienpuolueiden luokkaa. Asioiden laita on kuitenkin aivan toisin, sillä Keskusta on edelleen harvinaisen suurta suosiota nauttiva puolue, vaikka Vanhanen onkin hävinnyt vaalit jos toisetkin.

Taloussosiologisesti katsottuna Keskustan kannattajapohja onkin muuttunut radikaalisti, eikä perinteistä pienviljelijää ole enää olemassa. Tilalla on maateollisuuskeskukset, jotka elävät valtion ja EU:n tuilla, vaikka pääministeri Vanhanen on ollutkin julkisuudessa erityisen nihkeä kaikenlaista vastikkeetonta rahanjakelua, kuten perustuloa, kohtaan.

Vaalirahakohun jälkimainingeissa näyttää lisäksi siltä, että Keskusta ajaa myös maakuntien julkista infrastruktuuria ja kaupunkikuvaa radikaalisti muokkaavien liikemiesten etuja. Keskustan politiikasta hyötyvät ryhmät löytyvätkin nyt ennen kaikkea kestämättömästä kaavoituksesta, epäilyttävistä kiinteistökaupoista, yksityisautoilua ja siten saasteita lisäävästä jättimarkettibisneksestä, sekä tähän kaikkeen liittyvästä massiivisesta logistiikasta huolehtivasta maakuntaporvaristosta. Heidän projektinaan on ollut muuttaa Suomi amerikkalaiseksi autoilulähiöksi, jossa ABC hoitaa autoilevan väestön tarpeet ja kaupunkien rajoille kasatut halpahallit hoitavat vapaa-ajan ongelmat kulutuksen merkeissä.

Juuri maakuntaporvaristo on myöntänyt vaalirahoitusta varsin avokätisesti Keskustalle ja pitänyt Vanhasta oikeana miehenä tekemään ”viisasta politiikkaa”. Tietysti tästä kaikesta ovat hyötyneet maanrakennuskoneita, kuorma-autoja ynnä muuta kuljetuskalustoa omistavat entiset jyväjemmarit, sekä muut maakuntien pienyrittäjät. EU:n tukijärjestelmässä logistiikka on maatalouden jälkeen eniten tuettu ala, eikä ole yllätys jos Suomessa kuljetusala tukee Keskustaa, joka haluaa kaikesta huolimatta pitää koko Suomen asuttuna.

Menemättä sen tarkemmin muiden puolueiden analyysiin, voidaan nyt kenties pohtia vastausta toiseen uuteen ilmiöön, 2000-luvun poliitikon ”tyyppiin”. Se, minkä vaalirahakohu on nostanut esille, on mustiin ja harmaisiin pukuihin ja jakkuihin pukeutuneiden poliitikkojen asusteista puuttuvat sponsoreiden mainokset ja merkit. Se mitä spektaakkeli ei näytä tai minkä se peittää, on ratkaisevaa. 2000-luvun median kuluttaja on tottunut armottomaan semioottiseen pommitukseen: mainokset puhuvat selkeää kieltään, urheilu on pelkkää suurta tuote-esittelyä, viihde turvautuu mitä monimutkaisimpiin tuotesijoittelun menetelmiin ja taajamien liikenne ohjautuu merkkivalojen mukaan. Tämä kaikki kiinnostaa median parissa viihtyvää kansaa, ja se on valmis suunnistamaan näiden merkkien alla kuten Sun Zin sotajoukot muinaisessa Kiinassa.

Mutta missä ovat poliitikkojen sponsoreiden ilmoitukset, hikinauhat, lippikset ja oheistuotteet? Eikö tämä sponsoreiden piilottelu olekin lopulta hämmentävintä koko vaalirahasotkussa? On täysin selvää, että yksikään huipulle nostettu poliitikko ei ole asemassaan ilman laajaa tukiverkostoa, joka tukee rahallisesti valitsemansa poliitikon toimintaa. 2000-luvun poliitikot vertautuvatkin kaikista luontevimmin ”huippu-urheilijoihin”, vaikka Matti Vanhanen ilmoittikin Pekingin Olympialaisten alla, ettei politiikkaa ja urheilua tule sotkea toisiinsa. Kuten nykytyöläiselle, myös poliitikolle ja urheilijalle ominaisin toiminnan muoto on ”suorittaminen”. Tavoitteet ovat ikivanhat: saada mainetta ja kunniaa, joilla poliitikon tai urheilijan nimi muistetaan vielä tulevaisuuden sukupolvienkin diskursseissa – sekä samalla hieman hyödyttää tukijoiden varsinaisia poliittisia tavoitteita. Myös keinot ovat samat: täyspäiväiseen urheiluun ja politikointiin tarvitaan ehdottomasti muiden rahaa, sillä palkkatyön ohessa, saati pätkätöiden pienillä ansioilla, ei kumpaakaan näistä jaloista toiminnan muodoista voi harjoittaa. Politiikalle ja urheilulle on annettava koko elämänsä ja jätettävä ajattelutyö vähemmälle. Niin urheilijan kuin poliitikon on tärkeää tehdä kuten taustajoukot, valmentajat, huoltajat ja neuvonantajat käskevät, eikä kysellä turhia. Suoritus on se mikä ratkaisee, kuten vaalirahakohu paljastaa. Vanhasta ja Keskustaa haluttiin tukea nimenomaan siksi, että Matti ei kysele turhia, kuten sitä mistä raha tulee. Matti on kuunnellut myös ilmeisen tarkasti ”hyviä neuvoja” ja tulokset näkyvät. Ideapark-porvaristo on tyytyväistä ja rahaa toimintaan virtaa edelleen. Ei siis ihme, että Matti ei halua sotkea urheilua ja politiikkaa.

Julius Caesar rakensi poliittisen uransa Roomassa käymällä pitkän ja raskaan Gallian sodan, josta saadut rikkaudet hän ohjasi Rooman poliittisen ja uskonnollisen eliitin tarpeisiin. Temppeleitä rakennettiin ja orgioita pidettiin. Myös kansa sai osansa, viljaa ja sirkushuveja oli tarjolla. Palattuaan sodasta Caesarin suosio oli suorastaan hämmästyttävän suuri, vaikka hän oli ollut poissa Roomasta vuosia.

Myös nykypolitiikassa niin kansa kuin eliitti tarvitsevat voitelua. Vaalirahakohu on tuonut esille kysymyksen siitä, riittävätkö kansalle kauppaketjujen bonukset, vai haluaako se politiikalta jotain enemmän. On selvää, että taloudelliset eliitit, joita Suomenkin kokoiseen maahan mahtuu jo useampia, ovat eläneet kissanpäiviä viimeiset vuosikymmenet, eikä säästöä ostamaan innostuneet kansalaiset näytä uskaltavan vaatia muutosta tilanteeseen. Matin ja muiden eturivin poliitikkojen hyve on ostettavissa ja myytävissä tämän päivän toreilla: Ideaparkissa, Ikeassa tai Seiskassa. Siksi kysymys kuuluukin, onko mahdollista löytää sitä työväen urheilijaa, joka päihittää sponsoroidut poliitikot virtùn, kuntoisuutensa avulla, ilman tämän päivän poliitikoilta vaadittavia näkymättömiä (peli)merkkejä?

Vasemmisto ja katujen politiikka

Posted in politiikka on kesäkuu 10, 2009 by biospolit

”Politiikka on jätetty kadulle lojumaan”. Näin kirjoitti alun perin Saksan juutalainen, elämäntyönsä Yhdysvalloissa tehnyt politiikanteoreetikko Hannah Arendt. Nykyisessä vasemmiston kriisissä, jossa vasemmisto on hävinnyt niin Suomessa kuin Euroopassakin vaalit ja poliittiset kamppailut yksi toisensa jälkeen, näyttää tämä Arendtin huomio pitävän jollain tavalla paikkansa.

Äärioikeistolaiset ja oikeistolaiset ryhmittymät keräävät poliittisia irtopisteitä ja ääniä kuin roskaa Toivotalkoissa, kun työläisten kiinnostus pitkäjänteisiin projekteihin on lopahtanut. Vasemmisto on esittänyt ajaneensa ja ajavansa edelleen hyvinvointivaltiota, joka epäilemättä on pitkäjänteinen ja aikaa vievä projekti. Vasemmisto esittää ajavansa myös työväestön etuja, joiden puolustaminen on eräällä tapaa historiallisesta tilanteesta riippumaton, aina läsnä oleva tehtävä. Joskus vasemmisto väitti myös luovansa tulevaisuutta, kun se ajoi päättäväisesti näitä perusasioita politiikassaan.

Nyt tulevaisuusperspektiivi näyttää hukkuneen täysin ja vasemmisto seisoo eräänlaisessa ”historian lopussa”, jossa se on luovuttanut perustehtävänsä, maailman muuttamisen, oikeistolle. Ranskassa uransa tehneelle venäläiselle maahanmuuttajalle Alexander Kojèvelle historian loppu tarkoitti G.W.F. Hegelin filosofiaa seuraillen tilannetta, jossa suuret sodat ja luokkien väliset kamppailut ovat päättyneet. Yhteiskunnan tehtävänä oli viedä loppuun historiallisten kamppailujen aikaansaamat oikeudet ja universaalit totuudet, kuten yleinen äänioikeus, ihmisoikeudet ja demokratia.

Näihin modernille ajattelulle perustaviin oikeuksiin vasemmisto on kyllä tarttunut ja näitä Ranskan vallankumouksen esiin nostamia kysymyksiä se on ajanut viimeiset kaksi vuosisataa, mutta piittaamatta ”historian lopun” ajatuksista. Vasemmisto, joka ymmärsi itsensä liikkeenä, joka kamppailee jatkuvasti perusasioiden toteutumisen puolesta myös työväestölle, eikä vain porvaristolle, oli elinvoimainen ja sai kannatusta.

Nykyvasemmisto sen sijaan näyttää nukahtaneen konservatiiviseen historian lopun uneen. Sosiaalidemokraatit ovat jo pitkään kuvitelleet saaneensa valmiiksi maailmanhistorian kehittyneimmän yhteiskunnan, Pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Politiikassa onkin ollut kyse vain saavutettujen etujen puolustamisesta, eikä puolustamista ole toteutettu taistelulla, vaan työväenaatteen vesittämisellä ja kompromisseilla. Suuret ammattiliitot ovat sovitelleet itsensä ulos poliittisesta kamppailusta, eikä SAK:n uusi puheenjohtaja Lauri Lyly lupaa tässä suhteessa mitään uutta. TUPO halutaan takaisin eikä marxilaisiksi haluta leimautua. Silti prekariaatin pitäisi innostua yhteistyöstä niin JHL:n kuin SAK:n kanssa.

Demarit tarjoavat lääkkeeksi oppositiosta käsin jatkuvasti laskeviin kannatuslukuihin hyvinvointivaltion vahvistamista ja oikeiston aiheuttamien tuhojen korjaamista seuraavalla vaalikaudella. Näin ainakin Helsingin Sanomien haastattelemat demaripoliitikot antoivat ymmärtää 10.6.2009. Uskovatko sosiaalidemokraatit tosissaan siihen, että tämä on se poliittinen resepti, jolla kansa palaa jälleen ”terveiden kirjoihin” ja alkaa äänestää sosiaalidemokraatteja? Mielestäni sosialidemokratia näyttää joutuneen todelliseen historialliseen tilanteeseen: se on selvästi hävinnyt taistelun ja nyt se kamppailee lähinnä oikeudestaan elämään. Sosialidemokratia on menettänyt voimansa eikä se kykene murtamaan kahleitaan – joita se ei näytä itse edes ymmärtävän kantavansa.

Poliittisessa käänteessä ei siis ole kysymys lyhyen aikajänteen kehityksestä, vaikka äärioikeiston ja oikeiston nousu onkin tapahtunut suhteellisen nopeassa tahdissa. Poliittinen käänne oikealle, myös vasemmiston sisällä kuten SDP:ssä, kertoo paljon pitempiaikaisesta tendenssistä.

Jos haluaisimme kuvata asiaa tavalla, jota itseään varteenotettavina pitävät politiikan tutkijat edelleen viljelevät, sanoisimme, että vasemmiston sykli on joutunut laskutendenssiin ja eräänlaiseen degeneraation, rappeutumisen tilaan. Jos luottaa näihin aristotelisiin sykleihin voidaan varmaankin toivoa, että generaation, kehittymisen ja kukoistuksen jakso alkaa taas jossain vaiheessa, kulukoon siihen vaikka 100 vuotta. Mielestäni tällaiset syklit eivät epämääräisessä historian filosofiassa taikka empiirisenä vaalitutkimuksessa ole kerta kaikkiaan uskottavia. Kuten talous, ei myöskään politiikka noudata minkäänlaisia säännönmukaisuuksia taikka kehitys- ja rappeutumissyklejä. Jos talous romahtaa, johtuu se huonosta talouspolitiikasta, ei siitä, että se olisi talousjärjestelmän lainalaisuus.

On naiivia unohtaa, että poliittisten ilmiöiden taustalla on ihmisten konkreettinen ja jatkuva toiminta. Ilman pitkäjänteistä ja kestävää toimintaa ei yksikään poliittinen ilmiö kukoista, eikä yksikään äärioikeistolainen tai oikeistolainen liike nosta päätään.

Vasemmiston kriisin syynä näyttää olevan ainakin se, että vasemmisto on jättänyt politiikan kadulle lojumaan ja unohtanut, että ilman liikettä politiikka menettää voimansa. Tämä ei ole tietenkään ainoa asia, jonka vasemmisto on unohtanut. Se on unohtanut myös modernit perustuksensa, tasa-arvon, ihmisoikeudet, työväen edun ja demokratian näiden käsitteiden radikaalissa ja ajankohtaisessa merkityksessä. Se, että vasemmisto on sulkenut silmänsä ja korvansa yhteiskunnallisilta liikkeiltä, ekologisilta vaatimuksilta ja erityisesti prekariaatilta, on johtanut sen kenties historiansa suurimpaan lamaannukseen.

Politiikkaa ei ole jätetty ainoastaan kadulle lojumaan, vaan se on jätetty kaduille juomaan pussikaljaa ja istumaan aikuisten olutkarsinoissa. Mutta ennen kaikkea se on jätetty kaduille osoittamaan mieltään ilman institutionaalista ymmärrystä – keskiluokkaisten kaljaporukoiden halvennettavaksi. Vasemmistolaista politiikkaa tekevää liikettä ovat halunneet pamputtaa niin Demarit entisen sisäministeri Kari Rajamäen johdolla, kuin Keskusta ja Kokoomus.

Puoluepoliittinen vasemmisto on hylännyt toistuvasti vasemmistolaisen politiikan, jota Suomessakin ovat edustaneet lähestulkoon kaikki radikaalit liikkeet eläinoikeusliikkeestä prekariaattiin. Siksi vasemmistolla ei ole edessään vain uuden puolueohjelman ja toiminnan korjausliike. Sillä on edessään täydellinen metamorfoosi, jossa sen tulisi viimein tunnistaa ne yhteiskunnalliset voimat, jotka ovat ajaneet vasemmistolaista agendaa viimeiset vuosikymmenet – Vasemmistoliiton ja Sosiaalidemokraattisen puolueen vastarinnasta huolimatta.