Yhteistoiminta on paras puolustus

Virheä liitto esitti 30.8. 2010 oman näkemyksensä asepalvelusta ja armeijan roolista. Esityksessä on päällisin puolin monia hyviä avauksia, mutta lähemmin tarkasteltuna esitys vaikuttaa kätkevän enemmän kuin paljastavan.

Vihreät esittävät reservin supistamista reilusta 300 000 henkilöstä n. 75 000 – 150 000 henkilöön. Esityksen mukaan Suomen tulisi liikkua kohti länsieurooppalaista ja amerikkalaista puolustusjärjestelmää, joka ei perustu laajalle ja kattavalla asevelvollisuusarmeijalle. Vihreät eivät kuitenkaan esitä ratkaisuksi palkka-armeijaa, vaan valikoivaa asevelvollisuutta. Tässä mielessä suunnaksi otettaisiin Ruotsissa käyttöön otettu malli, jossa asevelvollisuuden suorittavat pääasiassa halukkaat miehet ja pieni osa naisista.

Oletetaan, että vihreiden esittämä malli toteutuisi ja armeijaan hakeutuisivat vain halukkaat. Millaisia nämä halukkaat olisivat? Mikä on yleinen halukkuuden kriteeri ja mistä tämä halukkuus saa innokkeensa. Tarkastellaan asiaa kolmelta kannalta.

Ensiksikin, armeija ja sotilaan ura on monille varmasti unelma-ammatti, josta saa elannon. Sotilaan uralle ei voi kuitenkaan päästä ilman armeijaa, siispä asiaa harkitseva käy armeijan. Nykyisin armeija tarjoaa myös suuren määrän mielenkiintoisia kansainvälisiä tehtäviä (palkka)sotimisesta erilaisten luonnonkatastrofien ja humanitaaristen kriisien ratkaisemiseen. Kansainväliselle sotilaan uralle pyrkivälle armeija olisi varmasti entistä houkuttelevampi vaihtoehto. Armeijasta voi olla hyötyä myös muulla työuralla, sillä armeija on, kuten tunnettua, tärkeä verkostoitumispaikka. Armeijaan siis menisivät sellaiset halukkaat, jotka haluavat hyötyä samankaltaisesti ajattelevien verkostoista tulevalla urallaan. Myös monissa ammateissa (poliisi, palomies jne.) armeijan suorittaminen lasketaan lähes välttämättömäksi taustaksi. Monille armeija voi näyttäytyä myös hyvänä välivuotena opiskelun ja työelämän välissä. Armeijaan haluttaisiin varmasti siis myös siksi, ettei henkilöillä olisi mitään parempaakaan tekemistä. Jollekin armeija voi taas olla extreme-kokemus tai kova kuntoleiri, eksoottisen aselajin kuten laskuvarjojääkäriyden houkutuksista puhumattakaan. Kaikki nämä seikat, ja monet muut, toisivat varmasti armeijaan riittävän määrän halukkaita tulevia sotilaita ja reserviläisiä.

Toiseksi, jos armeijaan ei kaikesta huolimatta olisi tarpeeksi tulijoita, voitaisiin armeijan käymisen halukkuutta nostaa vähitellen myös maksamalla kokelaille parempaa päivärahaa ja tarjoamalla sotakoulutuksesta yhä enemmän työkokemusta tai opintopisteitä. Myös parempi status työmarkkinoilla on tulevaisuudessa tärkeää valuttaa ja harvinaisempi armeijan käyminen edistäisi varmasti uraa tietyillä aloilla ja tietyissä piireissä. Ei siis ole poissuljettava seikka, etteikö armeija houkuttelisi myös näillä tekijöillä.

Kolmaksi, näiden lisäksi on tietysti olemassa myös aina joukko niitä, joita sotiminen kiinnostaa lähes sairaalloisen paljon tai jotka vain yksinkertaisesti haluavat oppia tappamisen jalon taidon poliittisia päämääriään varten. Uusoikeistosta voisi kuvitella löytyvän runsaasti innokkaita sotilaita, kantavathan he muutoinkin hihassaan Suomen lippua.

Tästä lyhyestä hahmotelmasta käy esille, että armeijan tehtävä kansaa ja kaikkia kansanryhmiä, tai siis oikeastaan miespuolista kansaa, yhdistävänä kytköksenä murenisi. Vaikka tämä muutos nyky-Suomessa on lähinnä kulttuurinen, liittyy siihen myös syvempiä ongelmia.

Kansalaisarmeijat perustettiin alun perin Euroopassa palkkasoturijoukkojen epäluotettavuuden tähden. Kuten Niccolò Machiavelli esitti 1500–luvulla, ainoastaan kansalaisarmeija on tarpeeksi sisukas puolustaakseen valtiota. Palkkajoukoista tulee helposti ongelmia, sillä palkkajoukkojen motivaatio on aina viime kädessä raha. Ne eivät ole sitoutuneita ideologisesti sodankäyntiin tai valtion poliittisiin päämääriin. Heidän taistelumoraalinsa on myös usein heikko verrattuna kotiaan ja perhettään puolustavaan perheenisään.

Kansalaisarmeijan puolesta ovat puhuneet myös 1800–luvun luokkasotien riivaamassa Euroopassa vasemmistolaiset. Kun sosialistit ja kommunistit havaitsivat, että porvarillinen valtio perustuu pitkälti pääoman ja sotilaallisen kapasiteetin omistukseen, nousi tällaisen luokkaperustaisen vallan vastineeksi ajatus kansalaisarmeijasta, jossa jokainen täysi-ikäinen mies saisi asekoulutuksen luokka-asemaan katsomatta. Kansallisvaltion kukoistuksen aikana tämä järjestelmä on epäilemättä tasoittanut luokkaeroja ja luokkien välisiä voimasuhteita. Kun aseet ovat pääasiassa valtion omaisuutta ja kun niihin pääsevät käsiksi tarvittaessa kaikki kansalaiset, ei ajatus valtionaseilla käytävästä luokkasodasta ole kovinkaan todennäköinen. Kun reservissä on niin punaisia kuin valkoisia, sinisiä ja vihreitä on alaluokilla itse asiassa aina suurempi miesylivoima. Asevelvollisuusarmeijaa ei siis luotu pelkästään ulkoista vihollista vastaan, vaan myös tasoittamaan sisäisiä poliittisia jännitteitä. Kun lainsäädäntö kieltää samalla merkittävien sotakoneitten omistamisen yksityisiltä ihmisiltä, yrityksiltä ja järjestöiltä, on yksi länsimaisen demokratian kulmakivistä rakennettu. Vihreät eivät ole ottaneet lainkaan huomioon tätä ulottuvuutta puhuessaan ”miesaidasta”. On tietysti totta, että mielikuva Suomen puolustamisesta on pitkään perustunut ajatukselle miehitetystä itärajasta, ”jos Ryssä tulisi” –hengessä. Tämän yleisen mielikuvan taakse on kuitenkin kätketty laajempia ulottuvuuksia, jotka tulisi myös muistaa.

Mitä vihreiden ehdotus oikein tekisi tälle järjestelmälle? Ensiksikin, se muuttaisi huomattavasti ajatusta tasa-arvosta asepalveluksen perustana. Halukkuus voi toki koskea ketä tahansa ja varmasti armeijaan pääsisivät niin rikkaiden kuin köyhien perheiden lapset. On kuitenkin selvää, että jos vain 8-20% ikäluokasta käy armeijan (tähän lukuun kuuluvat vihreiden esityksissä miehet ja naiset) on suurin osa kansasta ulkona aseellisen puolustuksen ja taistelun saloista. Ja jos otamme huomioon edellisen hahmotelman siitä, ketkä olisivat halukkaita käymään armeijan, huomaamme, että armeijaan valikoituva porukka olisi väistämättä tavalla tai toisella erikoisryhmää ja heistä myös tulisi sellaista sotakoulutuksen kautta. Onko tällaisen sotilasluokan rakentaminen tarpeellista?

Huolestuttavaa on myös se, että se väestönosa, joka ei varsinaisesti ole kiinnostunut valtiosta tai yhteiskunnasta yleensäkään, jätettäisiin tässä suhteessa automaattisesti sen ulkopuolelle. Kansalaisarmeijan ja modernin länsimaisen valtion turvallisuussidokseen kuuluu väistämättä se tosiasia, että aseita osaavat käyttää muutkin kuin poliisit ja sotilaat. Vaikka vihreät varmasti haluavat uskoa siihen, että konflikteja kansan ja poliisin / armeijan välillä ei synny, eivätkä armeija tai poliisi ole edesauttamasta esimerkiksi vallankaappausta, on nämä seikat syytä ottaa huomioon puolustusjärjestelmää rakennettaessa tai muutettaessa. Länsimainen järjestelmä, jossa vallan toimintaa vartioidaan ja valvotaan moniulotteisesti (ja joka perustuu yhtä paljon instituutioiden väliseen epäluottamukseen kuin luottamukseen) sisältää ajatuksen siitä, että kansa on toimiva subjekti, joka voi tarvittaessa puolustaa omaa autonomiaansa ja suvereeniuttaan myös huonoja tai väkivaltaisia vallanpitäjiä kohtaan. Siksi sotataidon vähittäinen valuminen ainoastaan valtion palveluksessa olevien käsiin ei kuulosta hyvältä idealta.

Vihreän liiton esitys sisältää myös muita mahdollisuuksia, joita ainakaan julkisuudessa ei ole käsitelty loppuun saakka. Monet vihreät vastustavat sotilasliitto NATOA, näin ainakin voi päätellä niistä kannanotoista, joita vihreät rivipoliitikot ovat viime aikoina esittäneet. On kuitenkin syytä huomata, että monet vihreät myös kannattavat NATO:oon liittymistä. Yksi heistä on Pekka Haavisto, joka myös antoi kasvot kyseiselle asepalvelun muutosehdotukselle Yleisradion TV–uutisissa 31.8.2010.

Haavisto, kuten monet muutkin kansainvälisissä tehtävissä toimineet vihreät, näkee että NATO on se konkreettinen – ja ainoa – toimija, joka voi taata toimintakyvyn kansainvälisissä kriiseissä. Nyt esitetyssä vihreiden ohjelmassa kansainvälinen ulottuvuus onkin vahvasti läsnä. Kun esitystä tarkastelee lähemmin, on vihreiden esitys muutenkin ns. täysin  NATO –yhteensopiva. Reservin pienennys ja koulutettavan joukon valikoiminen on yksi NATO:n periaatteista, joita myös puolustusministeri Häkämies on ajanut. NATO–yhteensopivaan linjaan liittyy myös sotakaluston päivittäminen ”nykysodankäyntiin” sopivaksi (NATO ja vihreät eivät tosin muista, että suurin osa maailman nykysodista käydään edelleen perinteisillä, vanhoilla käsiaseilla). Sotakaluston päivittäminen pois vanhasta neuvostoliittolaisesta yhteensopivuudesta NATO–yhteensopivuuteen on ollut käynnissä jo kaksi vuosikymmentä, ja sen kustannukset tulevat myös jatkossa olemaan suuret. Tämän vihreät myös tiedostavat esityksessään ja korostavat reservin menojen karsimista ja sen sijaan uuteen aseistukseen ja tekniikkaan satsaamista.

Herääkin kysymys, mikä on vihreiden todellinen NATO–linja, vai onko sitä lainkaan? Vihreät haluavat käydä NATO–keskustelun, joka tarkoittaa siis keskustelua siitä, pitääkö NATO:on liittyä vai ei. Tästä huolimatta he sanovat toisaalla, että NATO:on ei pidä liittyä. Pitäisikö tämä keskustelu käydä siis vain keskustelun vuoksi, vai kenties siksi, että keskustelun lopputulemana vihreiden NATO–kanta muuttuisi? Suomen kaltaisessa maassa, jossa puolueettomuudella on erittäin pitkät ja perustellut perinteet, on selvää, että lopullinen liittyminen NATO:n on monimutkainen poliittinen kompromissi ja kaupankäynnin aikaansaama paketti. On siis turha luulla, että todellista NATO–keskustelua aloitetaan NATO–myönteisten voimien taholta ennen kuin NATO-jäsenyys on käytännössä poliittisesti mahdollinen.

Kokoomus on herätellyt toistuvasti ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” –keskustelua, viimeksi Jyrki Kataisen suulla. Myös Kokoomusnuoret tuovat aktiivisesti esiin Venäjä-skeptisyytensä, ja hallitus vähentää lähialueyhteistyön määrärahoja budjetista. Venäjästä saadaan varmasti vähitellen rakennettua jälleen ”todellinen uhka”, jos vastaavaa retoriikkaa jatketaan järjestelmällisesti vuodesta toiseen. Venäjä-skeptisyyden lisääntyminen edesauttaa ennen kaikkea kokoomuksen tavoitteita saada liitettyä Suomi NATO:on. NATO:ssa ollaan tämän retoriikan mukaan päättämässä rauhanasioista (joita kokoomus on yllättäen alkanut tukea myös viimeaikoina puhuen Rauhaninstituutin perustamisesta Suomeen) ja niihin pöytiin haluaa varmasti moni kansainvälinen vihreäkin, mukaan lukien Pekka Haavisto ja Heidi Hautala. Vihreiden poliittiseen profiiliin tämä sopisi hyvin, perusteltiinhan oikeistohallituksessa istumista nimenomaan sillä, että näin voidaan olla ”jarruttamassa” negatiivisia päätöksiä. Vihreiden jarrumiehen roolin onnistumista jokainen voi arvioida seuraavissa vaaleissa.

Oikeiston ja myös vihreiden viimeaikainen tapa syyttää vasemmistoa keskustelun puutteesta NATO-asioissa on vanha ja halpa poliittinen kikka, jolla ei ole juurikaan arvoa. On selvää, miksi vasemmisto ei ole halunnut keskustella NATO:sta – koska sillä ei ole mitään keskusteltavaa siitä. Jos kanta NATO:n on kielteinen, ei asiasta tarvitse neuvotella, kun mitään kaupattavaakaan ei ole. Vihreät, jotka selvästi hämmästyvät jatkuvasti omaa väriään, ovat kuitenkin toistuvasti valmiita keskustelemaan kaikesta, etenkin väristään. Vihreän sävyt muuttuvat, kun panoksia asetetaan. Siksi vihreiden puolustuskeskustelun avaus näyttää erittäin hämmentävältä, myös siinä mielessä, että puolueen sisällä viimevuosina alakynteen jääneet punavihreät näyttävät tulleen täysin värisokeiksi sinivihreiden poliittisen silmänkäännön edessä. Jos ja kun kerran Haavistosta leivotaan seuraavaa presidenttiä Suomeen on selvää, että oikeiston haaveissa uuden presidentin ainoa suuri tehtävä on viedä Suomi viimein NATO:on. Tähän Haaviston ulostulo puolustusasioissa sopii erinomaisesti, vaikka suurin osa vihreistä ilmeisesti kuvittelee olevansa mukana suuressa liberaalissa, vapaamielisessä ja rationaalisessa uudistuksessa. Vihreiden on kuitenkin syytä muistaa, että tulevaisuuden militarismi ei näytä siltä kuin menneisyyden. Vihreiden mallissa militarismin riveissä seisovat vain halukkaat, kansan katsellessa äkseeräämistä sivusta.

Viimeinen asia, jonka vihreiden esitys kätkee, on se outo logiikka, joka puolustusjärjestelmän kytkemisestä työurien pidentämiseen, siis liberaalioikeistolaiseen politiikkaan, seuraa. Vihreät väittävät, että asepalvelun suorittamisen karsiminen vain halukkaisiin tehostaisi nuorten siirtymistä aikaisemmin työelämään. On tietenkin totta, että armeija vie nykyisellään noin puoli vuotta nuoren miehen elämästä. Armeijassa suoritettu palvelus ei ole oikeastaan mitenkään tuottavaa, vaan kokelaat ovat todellinen kustannuserä. Kansalaisarmeija takaa toisaalta toki suuren määrän töitä useille ihmisille, mitä armeijan supistaminen vähentäisi.

Mutta onko kiire palkkatöihin todellakin hyvä syy muuttaa puolustusjärjestelmää näin perustavalla tavalla? Parantaako tämä jollain tavalla nuorten mahdollisuuksia valita oma elämänuransa ja paikkansa yhteiskunnassa. Onko nuorelle hyvä paahtaa ala-asteelta keskiasteelle ja siitä edelleen kaasupohjassa joko työelämään tai korkeakoulutukseen? Mitä varsinaista haittaa pitkitetyn nuoruuden kulttuurissa elävälle 19–vuotiaalle on ”välivuodesta”? Entä kuinka vihreiden esitys edistää ekologisuutta, johon pitäisi kuulua myös palkkatyön kyseenalaistaminen? Kuinka vihreät edistävät ehdotuksellaan pasifismia ja rauhanaatetta? Vastaus näihin kysymyksiin on, että ei mitenkään. Vihreät vaativat nuorilta joko yhä suurempaa innokkuutta ja ”halukkuutta” asepalvelukseen, eli työuralle, tai sitten he haluavat siirtää nuoret suoraan pakotettuun palkkatyöhön. Tämä ei näennäisestä liberalismistaan huolimatta tuota mitään uusia vapauksia. Tämän lisäksi vihreiden argumentaatio on kuin suoraan Oikeiston ohjekirjasta.

Voisiko tätä asiaa katsoa mistään toisesta suunnasta? Voisiko punavihreä (myös mahdollisen punavihreän koalition) ratkaisu armeijan tulevaisuuteen ja puolustuskysymyksiin lähteä pikemminkin rakentavalta ja kriittiseltä pohjalta? Tulevan punavihreän yhteistyön täytyy perustua uusiin avauksiin, jotka luovat aidosti uutta keskustelukulttuuria. Kysymys ei ole olemassa olevien poliittisten tavoitteiden yhteensovittamista, vaan täysin uuden perustan rakentamista. Puolustusvoimiin liittyvä keskustelu voisi olla yksi näistä avauksista.

Voisiko vaihtoehto siis olla esimerkiksi järjestelmä, jossa koko ikäryhmä sukupuoleen katsomatta suorittaa jonkinlaisen yhteiskuntapalveluksen? Palkkatyön sijaan valtio antaisi nuorille mahdollisuuden tehdä vapaaehtoistyön tyyppistä työtä joko julkisella sektorilla tai sitten kolmannella sektorilla, omien kiinnostuksen kohteiden mukaisesti. Tällainen työ olisi yleishyödyllistä ja auttaisi paikkaamaan monia tekemättömiä töitä, joita verovarojen laskusta ja julkisen sektorin kriisiyttämisestä on jo seurannut. Esimerkiksi kolmen kuukauden työpanos n. 60 000 nuorelta vuosittain tarkoittaisi yhteensä 15 000 henkilötyövuotta. Jos oletamme, että vain 50 000 nuorta suorittaisi työn, olisi työmäärä tällöinkin 12500 henkilötyövuotta. Ja vaikka ”halukkain” kolmasosa tästä ryhmästä kävisi asepalveluksen ja suuntautuisi valtion palvelukseen niin kotimaassa kuin kansainvälisesti, jäisi työtunteja silti jäljelle n. 8 300 henkilötyövuotta. Tämä työmäärä on erittäin suuri ja toisi varmasti laatua monen kunnan ja järjestön toimintaan.

Tällainen järjestelmä varmasti myös maksaisi – mutta kuinka paljon? Jos laskemme hintaa tämänhetkisten sivaria tai asepalvelusta suorittavien päivärahojen silmämääräisellä keskiarvolla (n. 7 euroa päivä), tulee hinnaksi 21 206 500 euroa vuodessa. Tietysti päälle tulee kaikenlaisia kuluja järjestelmän ylläpitämisestä, organisoinnista ja koordinoinnista, mutta näillä kaikilla toimilla olisi niin sanotusti työllistävä vaikutus. Selvää on kuitenkin se, että näin halvalla ei työtä saada muualla kuin ammattikorkeakoulujen ilmaisissa työharjoitteluissa. Tämä summa ei vielä varmasti kaada yhdenkään eurooppalaisen valtion taloutta, eikä varmasti Suomenkaan. Ja jos otamme huomioon, että tämä kaikki työ olisi tuottavaa, mahdollista suorittaa omalla kotipaikkakunnalla eli pääsääntöisesti asuen joko vanhempien luona tai omassa asunnossa, ei järjestelmän toteuttamiseen tarvittaisi suuria infrastruktuurisia uudistuksia. Näitä summia on hyvä suhteuttaa puolustusvoimien tämänhetkisiin kansainvälisiin operaatioihin. Esimerkiksi sotalaivan varustaminen ja lähettäminen Somalian rannikolle operaatio Atalantaan noin puoleksi vuodeksi maksaa noin 10 miljoonaa euroa. Tällä rahalla ei saada aikaan käytännössä mitään muuta kuin innokkaiden suomalaisten merisotilaiden ja reserviläisten lähettäminen kansainväliseen operaatioon. Toki YK tarvitsee apua ruokakuljetusten turvaamiseen, mutta on erittäin kyseenalaista, että tällaiset järjestelmät tuottaisivat mitään todellista hyötyä.

Yhteiskunnallisen työn mahdollisuus nuorille olisi myös liike pois täysin palkkatyön läpäisemästä yhteiskunnasta kohti yhteiskuntaa, jossa myös niin sanottu commons eli yhteis- tai vertaistuotanto olisi mahdollista. Ikäluokan suorittama työ olisi jokaisen yhteiskunnan yleishyödyllinen panos yhteiseen hyvinvointiin, jonka saisi elämän aikana moninkertaisesti takaisin erilaisina palveluina, sekä yleisenä hyvinvointina ja kukoistuksena. Yhteiskunnallinen työ myös kyseenalaistaisi julkisen ja kolmannen sektorin yksityistämistä ja yritysmuotoistumista. Tällainen käänne olisi aito siirtymä kohti toisenlaista talousmallia, joka olisi ehdottomasti myös ekologisesti kestävämpi kuin palkkatyölle perustuva kulutusyhteiskunta. Samalla suurimpaan osaan nuorista saataisiin myös kosketus, joka varmasti edistäisi nuorten hyvinvointia. Kolmen-neljän kuukauden yhteiskunnallinen koulutus (esim. 1 kuukausi koulutusta kriisitilanteiden ja yleisen kansalaisvalveutuneisuuden suhteen ja 3 kuukautta työtä) ei myöskään viivyttäisi oikein organisoituna nuorten koulutusta tai työelämään siirtymistä. Sen sijaan nuoret saisivat yhteisöllisyyden kokemuksia ja näkökulmia, joita nykyaikainen sotakoulutusjärjestelmä ei heille tarjoa. Samalla myös rauhanaate voimistuisi, sillä yhteiskunnan hyväksi työskentely näyttäytyisi sen rakentamisena, ei ainoastaan sen aseellisena puolustamisena. Tällainen malli lisäisi myös aidosti sukupuolten tasa-arvoa, mikä vihreiden esityksessä on lähinnä päälle liimattu pakollinen etiketti.

Näitä ulottuvuuksia vihreät eivät ole käsitelleet lainkaan esityksessään ja onkin kysyttävä, minkä tasoinen poliittinen innovaatio nyt on kyseessä. Kuinka hanakasti punavihreän siiven kannattaa sitä puolustaa? Vaikka esitys näyttää liberaalilta, pitää se sisällään kuitenkin vain ja ainoastaan oikeistoliberaalin vaihtoehdon. Se ei tarjoa todellista muutosta tai kriittistä näkökulmaa maailman poliittiseen ja sotilaalliseen järjestelmään, ei kritiikkiä EU:n ja NATO:n lähentymiseen eikä uusia perusteita sille, miksi Suomen tulisi pysyä vastedeskin puolueettomana. Ennen kaikkea se ei tarjoa vapautuksen ulottuvuutta yhä militarisoituvammasta kehityksestä, johon erilaiset palkka-armeijat ja halukkaiden koalitiot tuovat globaalisti katsottuna erittäin ikävän lisän.

Tämä ei kritiikki ei kuitenkaan tarkoita, että vihreiden esitys tulisi hylätä suoralta kädeltä. Sitä voisi kuitenkin kehittää aidosti kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan suuntaan. Sotilaskoulutuksen minimoininen ei poista sitä tosiasiaa, että kansalaisarmeijan huonopuoli on se, että se perustuu ulkoisen vihollisen olettamiseen ja kansallisvaltiollisen subjektin tuottamiseen. Yhteistoiminnallinen ja laaja-alainen ratkaisu voisi vihollisuuskuvan rakentamisen sijaan avata yhteisiä kansalaisyhteiskuntaa vahvistavia ja rakentavia projekteja niin Euroopan kuin Venäjän suuntaan. Yhteistoiminta on tässä mielessä paras puolustus ja rauhantyö tehdään tulevaisuudessa toivottavasti jossain ihan muualla, kuin sotilasorganisaatioiden retoriikassa.

Advertisement

Punavihreä koalitio

Oikeistotuulet ovat viime vuosina puhaltaneet Suomessa, kuten monissa muissakin Euroopan maissa (Eesti, Latvia, Puola, Unkari, Ruotsi, Tanska, Saksa, Ranska, Italia, viimeisimpänä Iso-Britannia jne. jne.). Uusliberalismiksi nimitetty talouspoliittinen järjestelmä on ottanut todellisen niskalenkin perinteisestä sosiaalidemokraattisesta politiikasta ja valtiomallista, ja vaikutukset näkyvät hyvin radikaaleina työelämän muutoksina (työuran pidennys, pätkätöiden ja prekarisaation lisääntyminen, toimeentulotason lasku, hyökkäykset ay–liikettä vastaan kautta linjan), sosiaalipoliittisena katastrofina (verovarojen suuntaaminen palveluiden ja perusturvan tuottamisen sijaan elinkeinoelämän haluamaan suuntaan tulonsiirtoina yrityksille, julkisen sektorin hallitsematon yksityistäminen, köyhyyden lisääntyminen, tuloerojen räikeä kasvu), koulutuspolitiikan murroksena (yliopistouudistus koko Euroopassa, paineet peruskoulutuksen yksityistämiseen ja peruskoulujärjestelmän murtaminen jne.) sekä ekologisena katastrofina (energian kulutuksen jatkuva kasvu ja kasvun edistäminen kiivaalla ydinvoiman lisärakentamisella).

Poliittiset aloitteet ovat tulleet viimeisten vuosien, ja kohta jo vuosikymmenen ajan lähes täydellisesti oikeiston taholta eikä oikeiston populistiselle politiikalle näy loppua. Vaikka oikeisto puhuu kansallisen edun ja vastuullisuuden nimissä, se on ajanut lähinnä menestyjien asiaa. Oikeiston toiminta on johtamassa poliittiseen ja yhteiskunnalliseen barbariaan, jossa ihmisten elinolosuhteet, elämän mahdollisuudet sekä luonnon ja ympäristön hyvinvointi vaarantuvat. Näin voidaan sanoa ilman minkäänlaista retorista liioittelua, ja olisi sinisilmäistä uskoa oikeiston puheeseen vastuullisesta hyvinvoinnista. Kaikki oikeiston poliittiset teot ja niiden seuraukset puhuvat vastakkaisesta kehityksestä, joka lisää luokkajakoa, köyhyyttä, epävarmuutta ja yleisemmin itsenäisyyden ja vapauden mahdollisuuksien kaventumista suurimmalle osalle väestöä.

Oikeiston toimien poliittista kritiikkiä on kuitenkin tarpeetonta jatkaa tämän pidempään, ilman todellisen vastavoiman ja vaihtoehdon rakentamista. Eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa, yhteiskuntatieteellisessä ja taloustieteellisessä tutkimuksessa, yhteiskunnallisissa liikkeissä sekä kansalaisten mielipiteissä ja toiveissa on jo selvästi nähtävissä tulevan vastahegemonisen politiikan suuntaviivat ja ratkaisut niin taloudelliseen kuin ekologiseen kriisiin. Tällä hetkellä ongelmana on ennen kaikkea poliittisen kentän sekavuus, ei niinkään itse päämäärien puute. Politiikan todellinen ongelma ovat hajautuneet ja sirpaloituneet intressit, tilanne, jossa yhteiskunnallista tilkkutakkia vedetään joka sivusta ja nurkasta eri suuntiin. Tarvitaan kokoavaa solidaarisuutta, joka asettuu selkeästi oikeistolaistumista vastaan.

Tarkastelkaamme lyhyesti Suomen poliittista kenttää suhteessa maailman tapahtumiin. Aina 1990–luvun lamasta lähtien suomalaisen politiikan valtapositiot ovat olleet uudelleenjaon kohteena. Vaikka poliittinen kenttä ei ole näennäisesti juurikaan muuttunut  lukuun ottamatta Perussuomalaisten nopeaa nousua kolmen pienen puolueen joukkoon (näin ollen kolme suurinta puoluetta pitää valtaa, kolme pienempää osallistuu siihen tavalla tai toisella), on maassamme, kuten koko Euroopassa, käyty läpi nopea oikeistolaistumisen aalto. Sen seurauksena hedonistiset, egoistiset ja individualistiset näkökannat ovat saaneet uskomattoman suuren jalansijan poliittisessa ilmastossa, ja niin sanotut yhteiset asiat, kuten solidaarisuuteen, ympäristöön, luontoon ja yleisesti ihmisyhteisön hyvinvointiin liittyvät näkökulmat ,ovat kärsineet tappion. Samalla myös käsitys kansan ja työväen yhtäläisyydestä on muuttunut huomattavasti. Yhä suurempi osa ihmisistä ymmärtää elävänsä jollain tapaa elämän välttämättömyyksien ulkopuolella, pikemminkin kuluttavassa kuin tuottavassa luokassa. Oikeiston luokkaperustainen hyökkäys on ollut erittäin voimakasta ja aiheuttanut selvästi suurta huolta tulevaisuudesta. Tämä on hämärtänyt poliittisia jakolinjoja ja tavoitteita.

Oikeistolaistumisella ei tarvitse ymmärtää ainoastaan häikäilemätöntä globalisaatiota tai EU:n ohjaamista suurentelevaan ja militarisoituvaan suurvaltapolitiikan suuntaan (jossa oikeistolainen Suomi on ollut innokkaasti mukana), vaan myös eräänlaista mikrotason oikeistolaistumista, kansalaisten poliittisen horisontin kaventamista oman selviytymisensä, kodin ja työelämän tasolle. On kuitenkin syytä korostaa, että globalisaatiota ei ole syytä vastustaa sinänsä. Sen tulee kuitenkin olla ihmisiä vapauttava ja vahvistava prosessi, ei kurjistava ja köyhdyttävä, kuten se tähän mennessä on ollut. Kodin ja työn tärkeyttä yhteiskunnallisen elämän keskiössä ei ole myöskään mitään syytä halveksua, mutta on huomattava, että näiden tulee olla niin vapauttavia, mahdollistavia ja uutta luovia kuin myös turvallisia ja luotettavia.

Uusliberalistinen globalisaatio perustuu halvan työvoiman ja halpojen tuotanto-olosuhteiden perässä juoksemiseen, josta seuraavat lähes orjatyöhön verrattavat työolot Aasian hikipajoissa, siirtolaisvirrat niin Kiinan sisällä kuin globaalisti, sekä globaalilla tasolla uskomattoman suuri ylikulutuksen, saastutuksen ja piittaamattomuuden kulttuuri, jonka yhteys ilmastonmuutokseen on kiistaton. Tämän seurauksena työpaikat ovat siirtyneet etenkin teollisuudesta Aasiaan, mikä kertoo selvää kieltä yritysten yhteiskuntavastuusta, jota ei toisin sanottuna ole. Samalla se kertoo oikeiston täydellisestä piittaamattomuudesta ihmisoikeuksia, työehtoja tai luontoa kohtaan.

Globalisaatio on myös muuttanut eurooppalaista työelämää radikaalisti, sillä olemme astuneet, kenties lopullisesti, pois pysyvien ja varmojen työpaikkojen aikakaudesta. Suomalaisille ja eurooppalaisille perheille tämä tarkoittaa yhä lisääntyvää kilpailua vähenevistä menestymisen mahdollisuuksista, rahallista ja taloudellista kilpailua henkilökohtaisella tasolla, mikä johtaa usein pettymyksiin, epäonnistumisiin ja perheiden pahoinvointiin. Sama kehityskulku kohtaa kuitenkin myös Aasian teollistuvia maita. Haluammeko olla tukemassa tällaista kaksoissidosta erittäin epäekologisen ja häikäilemättömän riistokapitalismin, sekä toisaalta perheiden ja yksilöiden elämänmahdollisuuksien kiristymisen ja heikentymisen välillä. Emmekö sen sijaan halua rakentaa sosiaalista Eurooppaa, Suomea ja Maailmaa, jossa menestyminen ei tarkoita toisen polkemista, vaan toisen auttamista ja huomioonottamista? Eikö menestymisen ja kehityksen yhtenä motivaationa tulisi olla huolen ja huolenpidon yhteisestä maailmasta?

Suomalainen poliittinen kenttä on vastannut edellä mainittuun oikeistolaiseen makro- ja mikropolitiikkaan ainoastaan vahvistamalla näitä negatiivisia tendenssejä. Yksikään vasemmistolainen puolue, joihin voidaan laskea Sosiaalidemokraatit, Vasemmistoliiton, osittain Vihreät sekä muutamat pienemmät vasemmistolaiset puolueet, ei ole kyennyt rakentamaan uskottavaa vastapolitiikkaa tälle kehitykselle yhdessä kansalaisjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa, tai eurooppalaisten poliittisten yhteyksien avulla. Sen sijaan suomalainen vasemmisto on ajautunut puolustustaisteluun, jonka tulokset ovat olleet heikkoja ja tappiollisia. On selvää, että oikeistopuhuri on ollut erittäin voimakas, mutta vasemmiston on myös katsottava peiliin.

Vasemmisto ei voi sitoutua ainoastaan tehdastyön puolustamiseen, vaan sen on löydettävä uudelleen ytimensä,  toisin sanottuna työväenliike. Työväenliike löytyy uudestaan uusista työläisyyden muodoista. Vasemmiston ja ay-liikkeen on avattava ovensa ja yhteistyönsä prekariaatille, pätkätyöläisille ja siirtolaisille. Ay-liikkeen on vahvistuttava tietotyön eri osa-alueilla, yliopistoissa, tietotekniikkayrityksissä, firmoissa, toimihenkilöiden parissa ja niin edelleen. Ay-liikkeen on löydettävä myös uusia toimintamuotoja. Myös yhteiskunnalle erittäin tärkeän hoivatyön asema on ymmärrettävä paremmin ja autettava hoitajia työtaisteluissaan siten, että myös nämä alat voivat liittyä entistä selvemmin vasemmistolaiseen rintamaan. Opettajien ja kasvatustyössä toimivien rooli on olennainen siinä, millaista tulevaisuuden maailmaa haluamme rakentaa.

Yksinkertaisesti sanottuna ay-liikkeen on löydettävä uudelleen poliittinen ja solidaarinen roolinsa ja siirryttävä pois alakohtaisten etujen neuvottelusta. On siirryttävä toimintaan yhteisrintamassa koko työvoiman kanssa. Ilman tiivistä sidosta ay-liikkeen ja vasemmistopuolueiden välillä ei voida varmastikaan saavuttaa minkäänlaisia laaja-alaisia voittoja. Tämä kuitenkin vaatii niin vasemmistolta kuin ay–liikkeeltä uutta otetta asioihin. Kaikkein tärkein näistä on työläisten toiveiden kuuntelu, sekä työläisten rintaman solidaarinen tukeminen. Tulevaisuuden ay-vasemmiston on oltava moniääninen, monivärinen ja monikykyinen. Näillä eväillä se kykenee olemaan myös lähes kaikkivoipa ja muuttamaan radikaalisti maan poliittista järjestystä. Ay-liike tarvitsee siis selkeämpää poliittista agendaa, joka yhdistää strategisesti erilaisia taisteluita.

Vihreä liitto on puolestaan ajautunut täydelliseen poliittisen opportunismin tilaan porvarihallituksessa istumisen myötä. Vihreän liiton ytimeen kirjoitettu ajatus vastavoimasta kapitalismille ja sen luomalle kerskakulutukselle on kokenut vakavia kriisejä viimeisten vuosien aikana. Samalla vihreille tärkeä arkipäivän politiikka on muuttunut lähinnä korupuheeksi, sillä yhä enemmän energiaa kuluttava, yhä enemmän töitä tekevä ja kuluttava yhteiskunta ei voi mitenkään olla ympäristöystävällinen ja kestävä. Vihreät eivät ole myöskään osanneet ottaa roolia uuden tietotyöväestön omana puolueena, vaan sen työvoimapolitiikka on toistuvasti ollut kehnoa ja linjatonta. Myös sosiaalipoliittisesti vihreät ovat ajaneet näkemyksiä, jotka eivät edistä hyvinvointia, kuten taannoinen ehdotus 440 euron perustulosta tai Työministeriön lanseeraama Sanssi–kortti osoittavat. Tällaiset ehdotukset hankaloittavat niin nuorten työllistymistä oikealla palkalla normaaleihin palkkatöihin, kuin myös sosiaaliturvajärjestelmää, köyhyyttä ja köyhyysloukkuja purkavan kunnollisen perustulon rakentamista.

Vihreät ovatkin tehneet täydellisen poliittisen virhearvion lähtiessään mukaan oikeistohallitukseen, mikä on myös syönyt vihreiden poliittista uskottavuutta. Erityisesti ydinvoimapäätös, mutta myös esimerkiksi yliopistouudistukseen liittyneet vaiheet ovat saaneet niin vihreiden vasemmistotoverit, kuin puolueen äänestäjät ihmettelemään vihreiden politiikkaa.

Vihreitä voikin nykypolitiikallaan pitää varoittavana esimerkkinä siitä, mihin koko puoluekenttä on ajautumassa. Negatiivisin mahdollinen malli on se, että kolme suurinta puoluetta hallitsee vuorovedolla ja pienet puolueet toimivat kulloisenkin tarpeen mukaan apupuolueina. Tämä tarkoittaa opportunistista politiikkaa ja luopumista poliittisesta linjasta ja linjanvedosta. Se tarkoittaa sitä, että niin kutsuttu valta ja sen mukanaan tuomat muut edut kiinnostavat enemmän kuin kansalaisten edustaminen, poliittisen liikkeen ja linjan rakentaminen. Se kertoo siitä, että politiikasta on tullut vain peli, jota korkeasti koulutetut hyväosaiset pelaavat kansan kokonaisedun nimissä. Tällainen poliittinen peli on täynnä populismia, demagogiaa ja helppoja ja halpoja voittoja. Se on myös täynnä keltaisen lehdistön ja naistenlehtien juoruja, poliittisia henkilöprofiileja ja mitäänsanomattomuuksia. Tällainen politiikka unohtaa aidosti ja tietoisesti kansan asian, se unohtaa kamppailut ja kärsimykset kuin myös ilot ja onnistumiset, joita ihmiset arkipäivässään kokevat. Sen sijaan tilalle tarjotaan jatkuvaa kiinnostusta Poliitikkoon, jota kansalaisten tulisi seurata kuten viihdetähteä televisiossa, lehdessä ja Facebookissa. Politiikka latistuu viihteeksi ja tv-visailuksi, jossa lopputuloksilla ei ole mitään merkitystä. Näin on käymässä valitettavasti myös vihreille, huolimatta puolueen vahvasta teon ja toiminnan retoriikasta.

Suomalainen vasemmisto on edelleen pahassa kriisissä, mitä eivät paranna yhtään epämääräiset lausunnot ”maan tavasta” tai muusta siirtolaisvastaisesta ajattelusta, joka kentällä nostaa päätään. Vihreät ja SDP tuntuvatkin olevan tällä hetkellä maahanmuuttokysymyksissä erittäin kaukana toisistaan. Tämä on valitettavaa, sillä erityisesti SDP on lähtenyt perussuomalaisten kelkkaan myötäilemään täysin naurettavia pelkoja ja uhkia, joita erilaiset kansankiihottajat blogeissaan ja muilla foorumeilla lietsovat. Vihreistä puolestaan on rakennettu samojen kiihottajien taholta vastavoima ja vihollinen, eivätkä vihreät ole kyenneet juurikaan vastaamaan tai irrottautumaan tästä roolista. Tämä kertoo populistisen politiikan noususta. Vasemmistoliitto on toistaiseksi ollut maltillinen tässä suhteessa. Tästä huolimatta myös Vasemmistoliitossa on perinteitä ja potentiaalia ajautua mukaan epämääräiseen vihapuhekeskusteluun ja kansallisvaltiollisen vasemmistolaisuuden puolustamiseen.

Äärioikeiston lisäksi populismin vaara nousee myös taloudellisen eliitin ja pyrkyrioikeiston piiristä. Tämä ”uhka” alkaa olla jo todellinen, sillä äärioikeiston lanseeraama retoriikka ja argumentaatiotapa vaikeuttaa järkevää keskustelua asioista ja vetää puoleensa poliittisten irtopisteiden toivossa. On huolestuttavaa, jos tulevien vaalien keskustelu käydään hommafoorumin sanelemilla nuoteilla. Tällaiselle poliittiselle populismille ja turhanpäiväiselle kiistelylle ei kuitenkaan nyt ole aikaa, sillä taloudellinen ja ekologinen kriisi vaatii nopeita ja selkeitä toimia aivan muualla.

Vasemmiston on palattava ihmisläheisen politiikan pariin ja ryhdyttävä sellaisen poliittisen rintaman luomiseen, jolla poliittinen valta palautetaan vasemmistolle. Valtaan ei kuitenkaan haluta vanhaa vasemmistoa, jolle tärkeintä on henkilökohtainen materiaalinen menestyminen ja Suomen valtion kilpailukyky. Vallan tulee siirtyä uudelle punavihreälle vasemmistolle, joka määrittelee ja luo hyvinvoinnin, edistyksen ja vapauden maailmaa yhdessä eurooppalaisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja amerikkalaisten poliittisten tovereidensa kanssa.

Suomen politiikka ajautuu täydelliseen kriisiin, ellei maahamme kyetä muodostamaan punavihreää hallitusta. Tämä vaatii kuitenkin valtavaa poliittista ponnistusta, jossa SDP, Vihreä liitto ja Vasemmistoliitto yhdessä pienempien puolueiden kanssa löytävät yhteisen sävelen. Tämän sävelen löytyminen vaatii kaikilta niin soittotaitoa kuin kykyä joustaa ja sopeutua uuteen rytmiin. Se vaatii vihreiltä täydellistä linjamuutosta takaisin periaatteelliseksi puolueeksi, joka näkee vihreiden tekojen syntyvän erityisesti arkipäivän ratkaisuissa. Arkipäivän ratkaisut taas eivät muutu ilman todellisia työelämän ja yhteiskunnallisen infrastruktuurin muutoksia, joihin voi vaikuttaa ainoastaan SDP:n, Vasemmistoliiton ja ay-liikkeen yhteistyö. Tässä mielessä niin vihreiden kuin demareidenkin on lähestyttävä nopeasti ja radikaalisti Vasemmistoliiton nykyistä linjaa. Vasemmistoliiton on puolestaan toimittava älyllisenä ja toiminnallisena uudistajana, joka osoittaa, että muutos on mahdollista toteuttaa ensiksi oman puolueen sisällä. Kysymys ei ole riidasta tai lopullisesta välienselvittelystä vanhan vasemmiston kanssa, vaan uudesta poliittisesta linjasta, jonka eteen niin vanhat kuin nuoretkin ovat valmiita työskentelemään. Uuden punavihreän vasemmiston toiminnan peruslinjana voi olla ainoastaan solidaarisuus, sukupolvet ja –puolet ylittävä yhteisrintama. Erot on tunnustettava, eikä niitä tule pyrkiä häivyttämään. Tästä huolimatta vihreitä ja punaisia vaivaava sisäinen vihapuhe ja sektioituminen on saatava loppumaan. Muuten ei ainoastaan tuhota vasemmistoa, vaan myös eurooppalainen yhteiskunta.

Poliittinen muutos ei lähde liikkeelle pelkästä vaalikoalitiosta. Punaisten ja vihreiden on avauduttavat todelliselle uuden poliittisen kentän luomiselle, suunnattava kohti sellaista poliittista maaperää, jota emme ole vielä nähneet. Tällainen näköala kuuluu politiikan ulottuvuuteen, joka on aina ja ennen kaikkea tulevaisuus.

Viimeisten vuosikymmenten toivottomuuden, näköalattomuuden ja rappion ilmapiiri on kyettävä karistamaan viimein pois. Oikeiston barbarialle on oltava todellinen vaihtoehto. Suomalaisen sisäpolitiikan on toimittava osana eurooppalaista ja globaalia politiikkaa, eikä se voi tapahtua ilman yhtenäistä hallitusta, jonka perustavina linjoina ovat kestävä talous, hyvinvointia ja kehitystä lisäävä työelämä, panostus koulutukseen ja sivistykseen, suvaitsevaisuus ja solidaarisuus suhteessa maailman hädänalaisiin, sekä näkemys sosiaalisesta Euroopasta politiikan teon ensisijaisena paikkana. Erittäin tärkeitä kysymyksiä ovat myös verorakenteen sosiaalinen uudistaminen sekä yhteisten resurssien turvaaminen ja rakentaminen.

Tätä hallitusta ei välttämättä rakenneta vielä seuraavissa vaaleissa. Siksi jokaisen puolueen valveutuneiden ryhmien on tehtävä nyt myös todella töitä sen eteen, että mahdolliselle tulevalle hallitusyhteistyölle asetetaan reunaehdot. On selvää, että ilman punavihreää hallitusta mitään tarvittavia muutoksia ei kyetä rakentamaan. Siksi myös vahvan opposition luominen on otettava todelliseksi vaihtoehdoksi punavihreässä vasemmistossa. On selvää, että kapitalismi ja oikeisto kriisiytyvät toistuvasti oman toimintansa seurauksena. Seuraavat kriisit pitää osata käyttää hyväksi. Oikeiston poliittinen kriisi voi alkaa myös täysoikeistolaisen hallituksen syntymästä vuoden 2011 vaaleissa. Yksittäisten puolueiden hallituskelpoisuutta tärkeämpää on nyt laaja-alaisen punavihreän koalition pitkäjänteinen rakentaminen.

Vasemmisto kohti antagonismia

Viimeisten vuosikymmenten aikana yhteiskunnassa ja vasemmistossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Vasemmisto menetti hegemonisen asemansa Euroopassa jo 1980-luvulla, edellisen nousukauden lopulla, rakenteellisen suurtyöttömyyden muuttuessa pysyväksi. Nousukautta seuranneen laman aikana vasemmisto näytti säilyttävän asemansa poliittisen kentän johdossa. Vasemmiston säilyttäessä näennäistä valtapositiotaan tapahtui laman jälkihoidon aikana 1990-luvulla kuitenkin samalla vasemmiston sisällä käänne oikealle.

Suomessa sekä Lipposen hallitukset että Ahtisaaren presidenttikausi olivat ilmausta uusliberalistisen eetoksen omaksuneen vasemmiston politiikasta. ”Kansan mandaattia” käytettiin uudenlaisen politiikan rakentamisessa, jonka suuntaviivoista kansalla tai työväestöllä ei ollut juurikaan tietoa eikä kokemusta. Aikaisemmin vasemmistoa äänestäneet sitoutuivat ainakin jossain määrin vasemmiston perustavaan teoriaan, jonka mukaan työvoima ja pääoma ovat antagonistisessa suhteessa. Uuden sosiaalidemokratian ja myös monien uuden polven vasemmistolaisten mukaan näin ei enää ole.

Jos vasemmiston politiikassa oli edelleen kysymys ”työväen asiasta” niin työväen eurooppalaistaminen ja lopulta globalisoiminen ei ollut tämän keskustelun ytimessä. Pikemminkin puhuttiin lähes ainoastaan Suomen edusta, ikään kuin Suomen valtiolla voisi olla jokin etu irrotettuna sen kansalaisten ja työntekijöiden edusta, tai työväenliikkeellä jokin kansallinen etu irrotettuna sen internationaalista edusta. Globaalin markkinatalouden esteenä nähtiin ja esitettiin kansallisvaltiollinen änkyrävasemmisto, joka ei halunnut osallistua talouden ja politiikan globalisaatioon. Hyvin pian se kuitenkin sekoitettiin julkisuudessa yhdessä yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa epämääräiseksi ”globalisaation vastaiseksi” rintamaksi. Tämä median aikaansaama tahallinen tai tahaton sekaannus antoi edistyksen ja kehityksen diskurssin “avaimet käteen” -periaatteella suoraan oikeistolle. Uusien globaalien liikkeiden, jotka osoittivat mieltään Seattlessa, Genovassa, Prahassa ja Göteborgissa 2000–luvulla, sekoittaminen vanhakantaiseen vasemmistoon oli oikeistolta onnistunut hämäys. Se sai vanhavasemmistossa aikaan hätäisen irrottautumisen uudesta vasemmistolaisesta liikehdinnästä ja linnoittautumisen tehtaan savupiippujen suojaan.

90-luvun laman jälkeisessä politiikassa oli kysymys Suomen talouden kokonaisvaltaisesta avaamisesta ja liittämisestä globaaliin talouteen, kuten monessa muussakin Euroopan maassa. Kyse oli myös suomalaisten yritysten ja suomalaisen pääoman ”toimintaympäristön” päivittämisestä. Tästä projektista oli varmasti niin etua kuin haittaakin suomalaiselle työväestölle. Ongelmaa ei kuitenkaan tulisi asettaa muotoon “suomalaisen työn puolesta vai sitä vastaan”, vaan näkökulmaksi tulisi pikemminkin ottaa se, kuinka suomalainen työ toimii ja määrittyy globaalin talouden ja työn sisällä.

Jos asiaa katsotaan eurooppalaisesta näkökulmasta, ei Suomen liittyminen ”yhteiseen eurooppalaiseen rintamaan” auttanut Euroopan työläisten taistelussa juurikaan. Jos oppia olisi haettu Suomesta, ei Suomen kolmikantamallilla olisi ollut paljonkaan tarjottavaa työtaisteluille, päinvastoin. Kolmikanta edustaa vahvaa valtio-ohjausta. Valtio-ohjaus kuitenkin muutti muotoaan uusliberalistisen ohjauksen myötä, vaikka virallisesti siitä pyrittiin jopa eroon “vapaiden markkinoiden” nimissä. Joka tapauksessa, valtio-ohjaus on palannut päivän sanaksi talouskriisin jälkeen, mutta kolmikanta on käytännössä jo tuhottu. Sen sijaan valtio ohjaa nyt työntekijänsä kortistoon ja yksityistää sen mistä rahaa vielä irtoaa. Käynnissä on valtio-ohjattu julkisten menojen radikaali laihdutusohjelma.

Toiseksi, suomalaiset työläiset ja ammattiyhdistykset jurnuttavat edelleen omissa lokeroissaan samoin kuin useat eurooppalaiset kollegansa. Oikeastaan minkäänlaista varteenotettavaa eurooppalaista työvoiman yhteisrintamaa ei ole syntynyt. Sitä vastoin eurooppalainen työ on kilpailutettu keskenään ja toisiaan vastaan, erityisesti uusien, Itä-Euroopan jäsenmaiden mukaan liittymisen jälkeen. Elämme aikaa, jolloin puhe Internationaalista tuntuu ulkoavaruuden asialta.

Kansallisvaltioon sitoutunut vasemmistolaisuus on siis pikemminkin estänyt kuin edistänyt työvoiman kamppailua kansainvälisesti. Ammattiyhdistysliike on kyllä pitänyt itsepäisesti omiensa puolta teollisuudessa ja tuotannossa. Kuitenkin AY-rintaman todellinen epätoivo näkyy vasemmiston, erityisesti SDP:n hegemonisen poliittisen aseman menettämisessä. Hyvin yksinkertainen sosiologinen analyysi kertoisi meille sen, kuinka tehdastyöhön sitoutunut vasemmisto on sananmukaisesti sidottu tehtaisiin kiinni, ja se on menettänyt liikevoimansa. Tästä kertoo sekin, kuinka hankalaa irtisanotuille on vaihtaa kaupunkia ja elämänympäristöä. Esimerkiksi USA:ssa autoteollisuuden ympärille on syntynyt eräänlaisen teollisuustyövoiman nomadisuuden ilmiö. Se ei vielä takaa työtaisteluja, mutta se mahdollistaa ne. Suomessa vastarinnan muoto on puolestaan ollut valtion avustusten ruinaaminen ja uudelleenkoulutukseen uskominen. Vaikka taistelu työpaikkojen puolesta on monessa mielessä väärää taistelua, sillä taistelussa pitäisi puolustaa nimenomaan työvoimaa, ei edes tällaista työpaikkoja puolustavaa taistelua ole Suomessa todella nähty. Pikemminkin on nähty pakkoluovutus yksi toisensa jälkeen, jonka seurauksena on saatu huomata, mitä työläiset todella ovat: tavaraa, joka voidaan heittää menemään käytön jälkeen. Valtio hoitelee jätehuollon.

Voidaankin siis väittää, että perinteinen teollisuustyöhön, fordistiseen tehtaaseen ja raskaan teollisuuden AY-liikkeeseen sitoutunut valtavasemmisto on menettänyt pysyvästi ja lopullisesti hegemonisen asemansa, vaikka vasemmistopuolueissa se edelleen junttaakin tahtoaan läpi, estäen vasemmiston uudistumisen. Tämä ei ole seurausta ainoastaan siitä, että valtavasemmisto on epäonnistunut omassa tehtävässään, työvoiman etujen puolustamisessa ja lopulta myös tuotantovälineiden hankkimisessa itselleen. Kyse on myös siitä, että suurin osa tuottavasta työstä, siis kaikesta työstä, ei ole enää perinteistä tehdas- ja palkkatyötä. Työväki ja työ on paennut, hajonnut, levinnyt tehtaan ulkopuolelle, yhteiskunnan jokaiselle alueelle. Lisäarvoa tuottava työ on irronnut tehtaasta ja sitä myöten työväki puolueesta.

Vasemmisto ei ole kyennyt ymmärtämään tätä perustavaa muutosta yhteiskunnan ja talouden rakenteessa. Tässä mielessä oikeisto on enemmän oikeassa iskulauseessaan, jonka mukaan me kaikki olemme tänään työväkeä. Työväeksi voidaan todellakin ymmärtää koko kansa, tai pikemminkin kaikki väki (multitude) luokasta, kulttuurista, kansalaisuudesta tai muusta sellaisesta huolimatta – lukuun ottamatta hiukan kasvanutta rahaeliittiä ja kapitalisteja, joille raha on paras renki. Oikeastaan vasta prekaari työ ja yhä lisääntynyt siirtolaisuus on tuonut esiin sen, kuinka homogeeniseksi ymmärretty kansa (valkoinen, miehinen), tai homogeeniseksi ymmärretty työväenluokka (valkoinen, miehinen) ei ole enää tuotannon subjekti. Tuottava subjekti leviää ja laajentaa ja haurastuttaa jatkuvasti niin kansallisvaltion kuin työväenluokankin käsitettä, ja siksi yhteiskunnalliselle ja taloudelliselle tuotannolle keskeiset ilmiöt löytyvät pikemminkin marginaaleista kuin “keskeisistä subjekteista” (valkoisista miehistä), joita valtapuolueet esittävät edelleen oman edustuksensa ja menestyksensä lähteinä.

Seuraavissa vaaleissa vasemmiston tärkein tehtävä on tuhota mielikuva puolueen ytimessä seisovasta valkoisesta, rehellistä työtä tekevästä pariskunnasta ja heidän muutamasta jääkiekkoilevasta kakarastaan. Politiikan kentälle tarvitaan pikaisesti päivitetty versio työtätekevästä subjektista.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vastakkainasettelu työväkeen ja pääomaan, tai työväenluokkaan ja kapitalistiluokkaan olisi ohi. Vastakkainasettelu on totta kenties enemmän kuin aikaisemmin, vaikka niin työväestö kuin kansakin haluaa tulla nimetyksi mitä erilaisimmaksi ”pääomaksi”. Työtä tekevä kansa tuntuu olevan tyytyväistä, kun sitä kutsutaan ”sosiaaliseksi”, ”kulttuuriseksi” tai muuksi vastaavaksi ”pääomaksi”. Kansa näyttää olevan tyytyväistä, kun siitä on tullut ”ihmisresurssi”,jota pääoma tarvitsee ja johon se investoi. Tosiasiassa näiden uudenlaisten ”pääomien” ja tuotantoresurssien takana on ajatus siitä, että pääoma käyttää suoraan, ilman edustuksellisia välitasoja, hyväkseen näitä ihmisresursseja eli työläisiä. Tästä on lopulta kyse väen eli multitudon organisaatiossa tai prekaarista organisaatiossa – siis siitä, kuinka työvoimaa kyetään hallitsemaan ja liikuttamaan ilman työvoiman edustajien tarjoamia välittäjiä ja ilman valtiota, lyhyesti, ilman poliittista välittäjää.

Käytännössä vasemmisto ei ole kyennyt asettamaan vastarintaa pääoman uudelle toimintalogiikalle ja sen suorittamalle riistolle, eikä se ole kyennyt avaamaan poliittista tilaa uusille kamppailuille. Kun ”riisto” ei enää tapahdu yksinomaan tehtaassa, se näyttää hävinneen kokonaan, eikä siitä ole paremmissa piireissä siksi oikein soveliasta enää puhua (paitsi tietysti kolmannen maiden riistosta). Tietotyön, toimihenkilöiden työn ja niin edelleen riistosta vasemmisto on ollut täysin hiljaa, eivätkä siitä muutkaan ole suutaan avanneet.

Mikään puolue, joka on väittänyt edustavansa työväkeä ei ole halunnut tunnistaa tätä uutta työväkeä, sen haluja ja tarpeita. Sen sijaan vallassa pidetään teollisuustyötä suojelevaa äijäkööriä, joka on elämäntavaltaan ja -asenteiltaan niin lähellä porvaria ja kapitalistia kuin kuvitella saattaa. Ammattiyhdistysten ja vasemmistopuolueiden liitto edustaa vanhenevaa, hyvin toimeen tulevaa, sovinistista, epäekologista, militaristista ”suomalaista miestä”. Sillä ei todellakaan ole mitään annettavaa uudelle työväelle.

Kyse on niin sosiaalisesta, kulttuurisesta, taloudellisesta kuin poliittisesta kuilusta vanhan ja uuden työväen välillä. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan sukupolvierosta, vaikka sitä onkin hyväntahtoisesti yritetty nostaa keskeisemmäksi selittäjäksi. Sosiaalisella ja kulttuurisella tasolla kysymys on vihasta, jota porvarillistunut työväki ja keskiluokka tuntee työläisiä kohtaan: prekaareja, naisia ja siirtolaisia kohtaan. Taloudellisella ja poliittisella tasolla kysymys on kahden erilaisen kapitalismin vaiheen välisestä kuilusta ja kahden erilaisen työväestön välisestä perustavasta erosta. Uusi työväki pakenee nimenomaan sitä, mitä vanha työväki koko habituksellaan edustaa.

Fordistisessa tehtaassa ja toisaalta valtion ja kunnan järjestämässä tuotannossa työskentelevä työväki on kasvatettu kansallisvaltiolliseen kapitalismiin. Sen perusasenteena on ollut ”asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat”. Tämä työväki on nähnyt tärkeimmäksi tehtäväkseen tehdä työtä ja tätä kautta rakentaa yhteiskuntaa niin suoraan kuin verovaroin kustannetun tuotannonkin kautta. On selvää, että tämä työväestö on petetty täydellisesti ja hyvinvointivaltion projekti, jolle heidän suhteellisen pieni tulotaso ja korkea verotus on perustettu, on tullut tiensä päähän. Yhteisesti rakennettu ja rahoitettu infrastruktuuri yksityistetään, siis muutetaan yhteisestä pääomasta yksityiseksi pääomaksi. Vanha työväki, joka edelleen on liittynyt tehdasta representoiviin puolueisiin, ei ole kyennyt mitenkään vastustamaan tätä prosessia. Se on hävinnyt yhden kamppailun toisensa jälkeen, jos niitä voi nyt edes sanoa kamppailuiksi.

Vasemmisto ei ole vastustanut kapitalismia ja sen perustoimintoa, lisäarvon tuotantoa, voiton tavoittelua ja keräämistä, tai toimintaa, jonka kautta tämä järjestyy, eli palkkatyötä. Vasemmisto kautta linjan on puolustanut työtä, työtä ja työtä. Se on käynyt ja käy ainoastaan viivytyskamppailua työpaikkojen puolesta. Se ei ole kuitenkaan puolustanut työvoimaa pääomaa vastaan, vaan se on pikemminkin tehnyt kauppaa työvoimalla, jota se valmistaa hyvinvointivaltion instituutioissa: päiväkodeissa, kouluissa, ammattioppilaitoksissa, korkeakouluissa, yliopistoissa. Lähinnä sosiaalidemokraattien johdolla on rakennettu systeemi, jossa korkeasti koulutettu työvoima on hyvinvointivaltion tuote, joka tarjotaan kansainvälisille markkinoille ja suuryrityksille oikeastaan ainoastaan verojen ja sosiaalikustannusten hinnalla.

Keskustelu korkeista työvoimakustannuksista globaalissa kontekstissa on hyvin pitkälle keskustelua verojen ja sosiaaliturvan sekä yhteiskunnallisen infrastruktuurin tasosta. Työvoiman palkkakustannus Suomessa ole mitenkään erityisen korkea, etenkään verrattuna työvoiman korkeaan tuottavuuteen. Vasemmistolle on ollut tärkeää pitää huolta siitä, että nämä rahat saadaan kerättyä, jotta työvoimaa voidaan tuottaa lähes ilmaiseksi yrityksille. Suomalaista huippukoulutettua työvoimaa tuottava yritys Suomi siis toimii yrityksiltä ja työntekijöiltä kerättävällä rahasummalla. Sillä pyritään takaamaan ilmainen koulutus, sosiaali- ja terveyspalvelut, yliopisto ja infrastruktuuri. Näemme jo nyt, että uusliberalistiselle politiikalle eivät riitä mitkään verovarat. Julkinen sektori halutaan muuttaa rahantekokoneeksi, minkä seurauksena niin yliopisto kuin terveydenhuolto muuttuvat yhä enenevissä määrin maksullisiksi.

Tämän vuoksi myös globalisaatio on vasemmistolle ongelma. Ongelmaa ei nähty niin kauan kuin liikuttiin suomalaisten pääomien ja valtion pääomien kontekstissa. Mutta kun liikutaan globaalien pääomien kontekstissa, muuttuu tämä yhtälö vaikeammaksi. Globaaleja pääomia – ja niiden varjolla toimivia suomalaisia vähäisiä pääomia – tulee tyydyttää yhä halvemmalla ja yhä vähemmällä. Huippuosaajia vaaditaan halvalla, eikä siihen valjastettua luokkaan tai säätyyn katsomatonta huippuaivojen seulontamenetelmää, universaalia maksutonta huippukoulutusta, olla valmiita maksamaan. Huippuaivot halutaan saada jalostukseen jo lastentarhassa, minkä vuoksi lasten ja nuorten tarkkailuun on kehitetty todella vastenmielinen seurantajärjestelmä, joka kirjaa ja muistaa jokaisen virheen ja ”häiriön”. Tämä seuranta tapahtuu ”hyväntahtoisten” lastentarhaopettajien ja peruskoulunopettajien myötävaikutuksella, mutta suurimman vastuun tästä uudesta ihmisjalostuksesta kantavat psykologit ja kasvatustieteilijät.

Suomen valtiota on siis johdettu kuten yritystä, ja tämä näkyy myös siinä, että uusimmat työn johtamisen ja työn tehostamisen menetelmät, jotka kohdistuvat suoraan pätkätyösuhteissa toimivan työväen hallintaan, on lanseerattu nimenomaan valtion ja kuntien taholta. Näitä hankkeita ovat olleet muun muassa hoitajien, siivoojien, peruskoulun opettajien ja viimeisenä yliopiston tehostaminen ja ”uusliberalisointi”. Työvoiman tehostamista ja hallintaa on kokeiltu siis juuri niillä aloilla, joilla palkat ovat huonoimmat ja järjestäytyminen hyvinkin heikkoa. Tämä jos mikä kertoo ”valtioyrityksen” syntymästä. ”Vasemmiston” politikointi, joka ei ole kyennyt vastustamaan tätä kehityskulkua, on ollut otollista maaperää uudenlaisen oikeiston nousulle. Koska kansa on työväkeä, kaikkien tulee ottaa osaa työnteon ideologiaan. Tästä vallitsevasta ideologiasta oikeiston ja vasemmiston välillä ei ole mitään näkemyseroa.

Kun eroa etsitään, se kuitenkin löytyy näkemyksestä, jonka mukaan yritykset ja ”rahantekijät” ovat kaiken hyvän lähde yhteiskunnassa. Hyvinvoinnin, materiaalisen ja henkisen, nähdään oikeiston piirissä tapahtuvan yritysten kautta, jotka tekevät rahaa ja tuottavat mahdollisesti palveluita siinä sivussa. Vasemmiston parissa on lähdetty osittain mukaan tähän diskurssiin – mutta valtion ja kuntien nähdään tuottavan ensisijaisesti palveluita ja vasta toissijaisesti rahaa. Tämän on nähty avaavan mahdollisuudet myös työväelle toimia ”yrityksenä”, joka tuottaa palveluita, työtä ja veroja – ja ehkä vielä rahaakin sen lisäksi. Tässä mielessä yhteiskunnan ja yhteisön yksityistäminen ei ole mikään ongelma oikeistolle eikä vasemmistolle – kaikki ovat jälleen samassa veneessä, ja tästä rationalismista ja pragmatismista muodostuu uusi ideologia.

Ainoa ”ongelma” on se, että tässä prosessissa on syntynyt oikeudeton, identiteetitön ja ilman edustusta työmarkkinoilla itseään myyvä luokaton luokka, prekariaatti.

Prekarisaatio on todellinen yhteiskunnallinen siirtymä.

Mitä prekariaatti on? Prekariaatti on nimitys uudelle työvoimalle, joka toimii työmarkkinoilla ilman eturyhmää tai edustusta, suoraan kapitalistiluokan ehdoilla. Olennaista on puolioikeudeton, eräänlainen harmaan työvoiman tila, jossa prekariaatti työskentelee: lyhyet pätkätyösuhteet, työsopimuksia kiertävät palkkaus- ja palkkiojärjestelmät, irtisanomissuojan puute ja niin edelleen. Heillä ei ole myöskään oikeuksia esimerkiksi työterveydenhuoltoon ja niin edelleen. Tästä seuraa niin sanottu työkyvyn yhteiskunta.

Prekaari työvoima tarkoittaa myös niitä kaikkia epämääräisiä työoloja, joihin kunnat, valtio ja koulut ihmisiä pakottavat erilaisten harjoitteluiden, työllistämis- ja työvoimakurssien ja koulutusvelvoitteiden (pakollinen harjoittelu) kautta. Nämä kaikki perustuvat ajatukseen, jonka mukaan ”työelämän” ulkopuolelle ei saa päästää yksiäkään aivoja, sillä työkyky menetetään, jollei sitä päivitetä ja kouluteta jatkuvasti. Samalla tietysti tuotetaan halpatyöreservejä, joiden työehdot ja -palkat eivät kestä minkäänlaista kriittistä tarkastelua. Tämä edistää entisestään AY-liikkeen rappiota.

Työelämä määrittelee kaiken muun elämän tarpeet ja puitteet. Työkyvyn yhteiskunta tarkoittaa juuri tätä: sosiaalistuminen, koulutus, henkilökohtainen terveys (terveysfasismi on suora ilmaus työkyvyn yhteiskunnan noususta), kaikki yksilöllinen kehitys kulkee henkilökohtaisen työkyvyn kautta. Työkyky on portti yhteiskuntaan (koulutus) – siis yhteiskuntaan, joka tarkoittaa käytännössä lisäarvon tuotantoa ja markkinavälitteistä vaihtoa. Tämä koskee kaikkia, sillä niin vammaiset kuin eläkeläisetkin halutaan työllistää. Lyhyesti: työkyky määrittää ihmisen aseman työmarkkinoilla ja siitä pidetään huolta erilaisin laein ja säädöksin – ja niiden ympärille rakennetuin palveluin (esimerkiksi työkykypalvelut, jossa suositaan uudelleenkoulutusta työkyvyttömyyseläkkeen sijaan). Tämä jos mikä on ”arkipäivän fasismia”, elämän eräänlaista läpikotaista valjastamista lisäarvon tuotantoon. Tässä mielessä työtä ei voi paeta koulutukseen, eläkkeelle, vuorotteluvapaalle tai työttömyyteen. Ainoat mahdollisuudet ovat joko tulla hulluksi tai kuolla. Kaikki elämän alueet on valjastettu työelämän palvelukseen.

Uudet ideat ovat jo pitkään tulleet oikeistosta. Vasemmisto on jarruttava ja konservatiivinen voima, koska sillä ei ole mitään muuta politiikkaa kuin saavutettujen etujen puolustaminen (joiden perustat on jo kuitenkin menetetty). Vasemmistolta on unohtunut, että porvarit ja kapitalistit ovat aina olleet todellinen vallankumouksellinen luokka, kuten jo Marx ja Engels asian esittivät Kommunistisen puolueen manifestissa. Jos vasemmisto on pyrkinyt tulemaan vallankumoukselliseksi, niin se on epäonnistunut ja tullut päinvastoin pikkuporvarilliseksi. Eurooppa on läpikotaisin oikeistolaistunut, eikä tämä käänne tule välttämättä loppumaan seuraavien vuosien tai vuosikymmenten aikana. Kyse voi olla vuosikymmenten tai jopa satojen vuosien kaudesta.

Eurooppalainen vasemmisto ei ole kyennyt tekemään mitään oikeistolaistumista, todellisen luokkavallan paluuta vastaan, vaan maa toisensa jälkeen on saanut ja ylläpitänyt oikeistolaisia hallituksia (Suomi, Ruotsi, Tanska, Saksa, Ranska, Italia, Iso-Britannia…)

Kysymys kuuluu: onko Euroopassa yhtäkään vasemmistolaista tai kommunistia, joka uskaltaa nousta syvällisellä tasolla, aidosti tätä kehitystä vastaan. Löytyykö vasemmistolaisia, jotka ovat solidaarisia prekariaatille, siirtolaisille, naisille, maailman köyhille työläisille. Löytyykö vasemmistolaisia, jotka nousevat toimintaan kapitalismia vastaan ilman valtion tai väkivaltakoneistojen (automaattista) tukea? Löytyykö puoluetta, joka uskaltaa vastustaa globaaliin kapitalismiin sidotun valtion toimintalogiikkaa ja kykenee siihen? Löytyykö vasemmiston sisältä tarpeeksi vääntövoimaa, jolla vasemmisto muuttuu jälleen liikkeksi, joka vastaa tämän päivän työvoimaa sen kaikessa moninaisuudessa ja kamppailee sen rinnalla?

Politiikassa ei ole kysymys mistään muusta kuin tämän antagonistisen linjan vetämisestä ja tämän antagonistisen rintaman muodostamisesta – sellaisen vastarinnan luomisesta, joka etsii todellista uudistumista, ei uutta kompromissiratkaisua.

Ja aurinko nousee…

Nuorten sinisilmäiset ymmärtäjät ja auttajat

Viime viikkoina keskustelu kasvavasta nuorisotyöttömyydestä ja sen hoidosta on käynyt kuumana mediassa. Keskusteluun on nopeasti tullut mukaan yhä uusia tahoja. Näyttääkin siltä, että nyt kaikki haluavat yhdessä auttaa nuoria pääsemään irti työttömyyden ikeestä – keinolla millä hyvänsä. Kyse on varmasti poliittisten irtopisteiden kalastelusta, joka on tietenkin järkevää silloin kun media parveilee edestakaisin etsiessään ravintoa ammattikunnalleen. Oletettavasti keskustelu loppuu pian, kun parvi joko hajoaa tai sitten parempi apaja vie parven toisaalle.

Nuorisotyöttömyyteen liittyvässä keskustelussa on tullut esiin myös omituisia näkökantoja, jotka kertovat laajemmin työmarkkinoiden ja niitä koskevan keskustelun kiristymisestä.

Lamasyksynä 2009 15-24 -vuotiaiden ihmisten eli ”nuorten” työttömyys nousi harvinaisen korkealle 21,1 %:n tasolle. Määrä on huomattava, sillä keskimäärin työttömänä on muuten 8,5 % työvoimasta. On kuitenkin muistettava, että tilastot ovat vain tilastoja. Vaikka Suomen tilastokeskukseen voidaan varsin hyvin luottaa, on syytä huomata, että työttömyystilastot tehdään seuraavasti. Työvoimatutkimuksessa haastatellaan kuukausittain n. 10 000 ihmistä puhelimitse. Tämän joukon työllisyys- tai työttömyystilanne määräytyy sen mukaan, kuinka moni haastateltavista on haastatteluviikolla työssä tai työttömänä, tai kertoo ”käyttäneensä vähintään yhtä aktiivista työnhakutapaa viimeisten neljän viikon aikana ja olevansa valmis aloittamaan työn kahden viikon kuluessa.”

Nuoriso on työmarkkinoiden kannalta erittäin heterogeenistä joukkoa, ja nuorten elämää pilkkovat monet pakolliset tilapäisen työttömyyden hetket. Näitä ovat esimerkiksi siirtymä peruskoulusta toisen asteen kouluihin, sekä vastaavasti siirtymä toisen asteen kouluista joko työelämään tai sitten korkeakouluopintoihin. Kun puhutaan nuorisotyöttömyydestä tulisikin siis muistaa, että koko ikäryhmä ei suinkaan ole ammattitaidotonta, vielä opiskelevaa tai opettelevaa joukkoa.  Merkittävä osa nuorista on hankkinut ammattikoulussa tai vastaavassa ammatillisen pätevyyden, useasti työharjoitteluineen, 20-vuotiaaksi tullessaan. Korkeakoulutasoisestakin koulutuksesta nuori ehtii hyvin valmistua ennen kuin 25 ikävuotta tulee täyteen. Tämän lisäksi erityisesti nuorille miehille pakollisia työttömyyskuukausia aiheuttaa asepalvelus / siviilipalvelus, josta harva siirtyy suoraan kouluun tai töihin. Lisäksi erityisesti lukion käyneille on varsin yleistä pitää niin sanottu ”välivuosi”, joka voi kulua osin töissä, osin harrastuksissa, osin pääsykokeisiin lukiessa. Välttämättä opiskelupaikkaa ei saa kovasta työstä huolimatta ensimmäisellä kerralla, minkä vuoksi välivuosia voi tulla yksi tai kaksi. Nuorisotyöttömyys näyttää siksi pysyvästi suuremmalta kuin aikuisväestön työttömyys, sillä toistaiseksi yli 24-vuotiaat ovat todennäköisemmin pysyvässä työsuhteessa.

Nuorten suuria työttömyyslukuja ei kuitenkaan selitä ainoastaan opiskelusta työelämään siirtyminen ja muu ”pakollinen työttömyys”. Nähdäkseni sitä selittää parhaiten prekarisaatio, vaikka tilastoissa tätä ilmiötä ei oteta lainkaan huomioon, sillä sitä on toistaiseksi hyvin vaikea mitata. Nuoret eivät siis elä ainoastaan opiskeluiden ja työelämän välitilassa, vaan he elävät muita ikäkohortteja tyypillisemmin pätkätöiden ja työrupeamien ”jatkuvassa välitilassa”. Vaikka työvoimatutkimus siis tunnistaa, aivan oikein, että nuoret muodostavat merkittävän osan suomalaisesta työvoimasta, ei se tunnista kuitenkaan nuorten työn prekaaria luonnetta. Työvoimatutkimus kyllä tunnistaa kausivaihtelun, siis opintojen päättämisestä aiheutuvan lyhyen suuren työttömyyden piikin, mutta nuorten elämää leimaavaa pätkä ja vuokratyövaltaisuutta se ei vielä tunnista.

Tämä ei tarkoita sitä, että tilastot valehtelisivat, mutta ne eivät kerro koko totuutta. Nuorten työttömien määrä on kasvanut, mutta samalla myös nuorten työskentely pätkä-, tilapäis- ja vuokratöissä on lisääntynyt. Tämän lisäksi työtätekevien opiskelevien nuorten osuus on kasvanut vuodesta 2003 huomattavasti. Nuori voi myös vastata olevansa työtön työnhakija, mutta tehdä silti samalla osa-aikaisuuksia ja pätkätyösuhteita. Toisaalta hän voi olla päätoimisesti opiskelija, mutta tehdä osa-aikaisesti hyvinkin paljon töitä. Se mihin Tilastokeskuksen tulisikin kiinnittää huomiota entistä enemmän, on prekarisaation, työelämän epävarmuuden ja pätkittäisyyden mittaaminen. Nyt vaarana on, että vain tilastoja tuijottamalla nuorten työelämään osallistumisen varsinainen ongelma, nimittäin nuorten käyttö joustavana ja helposti irtisanottavana työvoimareservinä, uhkaa jäädä nuorisotyöttömyyskeskustelussa täysin käymättä.

Tässä valossa onkin erittäin omituista, että nuorisotyöttömyydestä puhuminen on keskittynyt lähinnä nuorten moralisointiin ja syyttelyyn, kuten Aamulehdessä 29.1.2010 julkaistu Riikka Lehtovaaran artikkeli hyvin osoittaa. Lehtovaaran haastattelemien työantajien huoli on varmasti aito, monet nuoret eivät enää sitoudu mihin tahansa työhön millä tahansa ehdoilla – eivät ainakaan mielellään. Varmasti myös nuorten työmotivaatiossa on ongelmia ja nuorilla liian suuria kuvitelmia omista kyvyistään ja taidoistaan. Useasti nuorten ”elämä” on niin sanotusti aivan muualla kuin ”paskaduuneissa” (uskallan käyttää tätä sanaa Vallankumouksen hedelmien rohkaisemana, vaikka Kamarin toimitusjohtajan Tommi Rasilan mukaan sen käytöstä tulisi säätää ”raipparangaistus”). Työnantajien oikullinen käyttäytyminen esimerkiksi laman koittaessa ei lisää sitoutumista työpaikkoihin. Jos nuoret ovat niitä jotka saneerataan ensimmäisenä ulos, on työnantajien turha odottaa motivoitunutta työvoimaa – oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä työstä.

Toinen ydin nuorisotyöttömyyskeskustelussa on ollut pelko nuorten ”syrjäytymisestä”. Edelleen asia on vakava, mutta on sinänsä omituista, että huoli syrjäytymisestä tarkoittaa käytännössä pelkoa siitä, että nuoret eivät osallistu täysimääräisesti palkkatyöhön. Helsingin sanomien julkaiseman oudon Valtiontalouden tarkastusviraston laskelman jokainen ”syrjäytynyt” nuori aiheuttaa 700 000 euron ”menetykset” yhteiskunnalle, 30 000 euroa vuosittain oletetun 40 työvuoden aikana. Yhteiskunnan tarjoamat vaihtoehdot ovat tässä suhteessa hyvin kapeat: joko olet töissä tai opiskelet työtä varten, tai sitten olet syrjäytynyt tai vaarassa syrjäytyä. Mahdollisten syrjäytyjien kyttäämiseksi Ministeri Wallin haluaakin lanseerata lain, joka velvoittaa kunnat tarkkailemaan alle 25-vuotiaita entistä tarkemmin.

Ei tule kiistää sitä, etteikö mielekäs ja kohtuullisella palkalla varustettu työ ole helpoin tapa pitää nuoret, ja aikuiset, kiinni yhteiskunnallisissa toiminnoissa, mutta samalla on jälleen muistettava työmarkkinoiden todellisuus. Jos nuoret saavat lähteä ensimmäisenä ja joustaa niin työehdoissa kuin palkoissa, niin onko tämä nuorten vika tai merkki ”syrjäytymisestä”. Syrjäytyminen on erittäin negatiivinen termi, joka tekee työmarkkinoiden rakenteellisen epävarmuuden ja epätasaisuuden yksilön ongelmaksi. Se mikä nuoria vaivaa on pikemminkin turhautuminen työmarkkinoihin ja yhteiskuntaan, ei niistä syrjäytyminen.

Nuorten käyttämisestä työmarkkinoiden halpatyökastina puhuttiin muutama vuosikymmen sitten McDonaldisaation termillä. Termi oli sinänsä hyvä, että se tavoitti suhteellisen helposti asian ytimen. Nuoret ovat haluttua työvoimaa vastavalmistuneina, ensimmäistä työpaikkaansa hakevina tiedottomina ja osin taidottomina työntekijöinä. Heille voidaan perustellusti maksaa pientä palkkaa ja riittävän selkeällä formaatilla heistä saadaan kuitenkin riittävät ”tehot” irti. McDonaldisaatio tarkoittaa myös sitä, että nuorella ei ole tietyillä aloilla kuin muutama vuosi työaikaa, sillä sen jälkeen uusi sukupolvi tulee syrjäyttämään ”vanhukset”.

McDonaldisaation tunnusomainen piirre oli kuitenkin ajatus välitilasta ja tilapäisyydestä, jonka ajateltiin katkeavan jossain vaiheessa. Ilmiö on sittemmin muuttunut ja McDonaldisaatiosta on tullut pysyvää, kuten esimerkiksi Barbara Ehrenreichin klassikko Nickel and Dimed osoittaa. Paskaduunit ja paskapalkat ovat osa yhä suuremman väestönosan arkea, palveluvetoisessa taloudessa palkkojen ja työehtojen pitäminen heikkoina on edellytys yrityksen kilpailukyvylle. 2010-luvulla McDonaldisaatiosta on tullut prekarisaatiota, pysyvää työmarkkinoiden epävarmuutta, pysyvää ja laajamittaista työnantajamaksujen yms. työnantajan velvollisuuksien kiertoa, pysyvää pätkittäisyyttä, tilapäisyyttä, joustoa ja työelämän harmaata sektoria.

Tässä kehyksessä myös työttömyys on muuttanut luonnettaan huomattavasti. Yhtäältä laajasta ja rakenteellista työttömyydestä on tullut 1980-luvun jälkeen pysyvä olotila länsimaissa. Tietyillä aloilla ja alueilla voitaisiinkin puhua jo pätkätyöttömyydestä, eikä pätkätyöllisyydestä. Se, mitä työpätkät jaksottavat ja rikkovat on työttömyys, joka on kuitenkin samalla myös ihmisten elämää – osalla ”täysipainoista”, osalla ei, mutta elämää joka tapauksessa. Erityisesti työttömyys on vaivannut kouluttamattomia ikääntyneitä ihmisiä, joilla ei ole haluja, eikä osalla kykyjäkään, kouluttautua uudelleen ja muuttaa työn perässä. Vähenevän työn länsimaailmassa, tehdastuotannon supistumisen seurauksena, työpaikkoja on ollut yhä vähemmän tarjolla myös nuorille kouluttamattomille ihmisille. Työttömyys ja köyhyys ovatkin siinä mielessä hankalia yhteiskunnallisia ilmiötä, että ne ovat vahvasti alueellisia ja sosiaalisia. Köyhyys kasaantuu tiettyihin paikkoihin ja tiettyihin ihmisryhmiin. Kun onnistunut työperäinen sosiaalinen liikkuvuus ja alueellinen muuttoliike eivät ole enää niin voimakkaita kuin ne olivat esimerkiksi 1960-luvulla, ja kun tietyt vetovoimaiset metropolit ovat kokeneet työvoiman frustraatiopisteen jo aikoja sitten, on selvää, että työttömät väestönosat on yhä vaikeampaa tuoda mukaan työelämään. ”Lähiöongelma”, joka on tuttu esimerkiksi Ranskasta, on nuorisotyöttömyyskeskustelun ytimessä koko Euroopassa.

Tämän vuoksi nuorisotyöttömyydessä ja ”syrjäytymisessä” on kyse huomattavan suurista yhteiskunnallisista asioista, ei yksilöihin liittyvistä ongelmista. Työnantajien ja useiden sinisilmäisten ”auttajien” ja ”ymmärtäjien” agendana ja retoriikkana ovat toimineet näkemykset, joiden mukaan on tärkeää tuoda jokainen nuori tai ”syrjäytymisvaarassa oleva” mukaan yhteiskuntaan keinolla millä hyvänsä. Työnantajat ovat onnistuneet harvinaisen hyvin tuottamaan tämän näkökulman, jonka mukaan osa nuorista on lähestulkoon kelvotonta työelämään ja siksi mahdotonta palkata. Työantajat saattavat valittaa myös koulutuksen laadusta, huume- ja päihdeongelmista, motivaatiosta ja niin edelleen.

Tämän vuoksi työnantajat ovat vaatineet, myös Suomessa, valtiota tukemaan nuorten työllistämistä entistä hanakammin. Tämä tarkoittaa suoria tukia nuoria palkkaaville yrityksille, oppisopimus-, harjoittelu- yms. mahdollisuuksia. Suomessa on lisäksi varsin yleistä, että nuoret tekevät töitä yrityksissä, kunnilla ja valtiolla niin sanotulla työmarkkinatuella, joka vastaa rahallisesti peruspäivärahaa. Lisäksi nuoret opiskelijat muodostavat laajan halpatyöresurssin yrityksille erilaisten pakollisten harjoitteluiden kautta, joiden osuus esimerkiksi ammattikorkeakoulussa saattaa olla jopa ¼ vaadittavista opinnoista.

Kun otetaan huomioon ne kaikki kompensaatiot, tukitoimet ja ilmaiset tai puoli-ilmaiset työt, joita nuoret jo nyt tekevät yhteiskunnan hyväksi yrityksille ja muille työnantajille, tuntuu varsin kohtuuttomalta, että nuorten tulisi vielä entisestään joustaa työehdoissa ja palkoissa. Nämä ovat olleet kuitenkin niin Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) kuin ministeri Pekkarisen tavoitteina. Jos asiaa katsotaan puhtaasti työmarkkinoiden kannalta, niin vaikuttaa ilmeiseltä, että nuorisotyöttömyyttä koskevaa poliittista keskustelua käytetään keppihevosena, jolla työnteon ehtoja ja palkkoja pyritään laskemaan laajemminkin. Nuoriso kun muodostaa joustavana ja osaavana (koulutettuna tai kouluttautuvana) työvoimaresurssina oivallisen heterogeenisen elementin, jonka avulla järjestäytyneen työvoiman neuvoteltuja tuloksia häiritään ja rikotaan. Samalla kun yhä halvempi nuorisotyövoima luo paineita laskea myös ”aikuisväestön” palkkoja, opettaa pätkittäinen ja huonoin työehdoin tehty työ nuoria täysin uuteen ”työnkuvaan”, kuten Aamulehden artikkelista käy ilmi. Kun soppaan lisätään vielä se tosiasia, että oikeistohallituksen tavoitteena on nostaa eläkeikää samaan aikaan, kun se pyrkii patistamaan nuoret yhä kiivaammin töihin hinnalla millä hyvänsä, muuttuu yhtälö varsin kummalliseksi. Useat nuoret sukupolvet kun ovat odottaneet suurten ikäluokkien eläköitymistä toivoen, että vapautuvat työpaikat toisivat viimein jotain vakautta ja pysyvyyttä pätkätyösukupolvien elämään. Nyt työttömyyttä lisääviä elementtejä siis pikemminkin lisätään kuin vähennetään eläkeikää nostamalla.

Tämän vuoksi on erittäin kummallista, että 2.3.2010 poliittiset nuorisojärjestöt julkaisivat yhteisen kannanoton, jossa he haluavat käydä yhdessä tuumin nuorisotyöttömyyden kimppuun. Ainoastaan Vasemmistonuoret sanoutuivat suoraselkäisesti irti tästä ”avauksesta”, jonka tavoitteena on mm. seuraavaa:

”Nuorisosopimuksen sisältämiä keinoja voisivat olla muun muassa nuorille suunnattujen työ- ja harjoittelupaikkojen lisääminen, nuorten yrityshautomoiden avustaminen, oppisopimuskoulutuksen tuntuva lisääminen, nuoria aktivoiva työttömyysturva, etsivän nuorisotyön laajentaminen, korkeakoulujen pääsykoejärjestelmän yksinkertaistaminen ja opintotuen muuttaminen täysipäiväisen opiskelun mahdollistavaksi.”

Samankaltaisia konsteja ehdottaa Jyväskyläläinen nuori vihreä poliitikko Touko Aalto mielipidekirjoituksessaan:

”Nykytilanteessa ammatillisen peruskoulutuksen opiskelupaikkojen lisäys, etsivän nuorisotyön tehostaminen sekä viranomaisyhteistyön tiivistäminen nuorisolakilisäyksillä [eli alle 25 –vuotiaiden kyttäämisellä] olivat hyviä signaaleita. Muita hyviä merkkejä ovat olleet lisäkoulutus – ja työharjoittelumahdollisuuksien ja tukityöllistämistä painottavien näkemysten lisääntyminen sekä korkeakoulujen tukeminen omien opiskelijoiden työllistämiseen tutkimus- ja tuotekehittelytyössä. Valtion pitäisi tällä hetkellä tukea pientä ja keskisuurta yritystoimintaa ja kolmatta sektoria lisäämällä nuorten työntekijöiden palkkatukea sekä panostaa tuntuvasti etenkin oppisopimuskoulutukseen.”

Nämä konstit ovat pääosin vanhoja, jo käytössä olevia käytänteitä ja linjauksia. Uuttakin on mukana, tässä tapauksessa erityisesti se, että nyt myös nuoret on saatu yhdessä tuumin vaatimaan näitä toimia – jotka eivät kuitenkaan mitenkään edesauta nuorisotyöttömyyden todellista vähentämistä. Näillä konsteilla luodaan sen sijaan entistä enemmän ja yhä tarkemmin kontrolloitua prekaaria työvoimaa, nuoria jotka kiertävät harjoittelupaikkojen, pätkätöiden, opiskelujen ja työttömyyden jatkuvassa välimaastossa. Näillä konsteilla siis rakennetaan tulevaisuuden sekavaa työvoimaa, joka ei tiedä mihin kiinnittyä, kehen luottaa ja kenen joukoissa seisoa. Kenen etuja tämä sekava työjoukko ajaa? Selvää on se, että ei ainakaan omaansa, eikä tulevaisuuden nuorten sukupolvien. Poliittisten nuorisojärjestöjen harkintakykyä on todella ihmeteltävä, sillä poliittisten irtopisteiden kerääminen on harvoin näin ristiriitaista ja vahingollista niille, joita nämä hyväntahdon lähettiläät haluavat ”auttaa”.

Fernando León de Aranoan elokuvassa Los lunes al sol (”Maanantait auringossa”) pohjoisespanjalaiset telakkatyöläiset yrittävät selviytyä päivästä toiseen työttömyyden, köyhyyden ja mahdottomaksi osoittautuvan työnhaun lomassa säilyttäen itsekunnioituksensa ja omanarvontuntonsa. Muisto yhteisestä työtaistelusta on katkera, sillä osa työntekijöistä petti yhteisen rintaman ratkaisevalla hetkellä, eivätkä työttömät kykene vaatimaan yhdessä tuumin mitään. Kun kantakapakan ja toveripiirin alkoholisoitunein mies kuolee, saavat nämä muutamat työmarkkinoille tarpeettomat miehet pompottelusta tarpeekseen. He ottavat yöllä haltuunsa laivan joka kuljettaa työntekijöitä kaupunkiin. Tarkoituksena on heittää toverin tuhkat mereen, mutta tuhkauurna unohtuu baariin. Aamun koittaessa miehet istuvat symbolisesti nimetyn ”Mama España” -laivan kannella ja ottavat aurinkoa. Rannalta kantautuvat ”kunnon ihmisten” huoli myöhästymisestä ja yhä useammat sireenit, jotka kertovat siitä, että työttömien vastalause yhteiskunnalle ei tule päättymään sovitteluratkaisuun. Tästä huolimatta jotain on tapahtunut, yhteiskunnan syrjimät ja hylkimät ovat nousseet tapahtumisen keskiöön. Aamu koittaa ja nousee viimein työttömille.

Lähteet:

Ehrenreich, Barbara 2002: Nickel and Dimed. On (Not) Getting By in America. Metropolitan / Owl Books. New York.
Aalto, Touko 2010: Työmarkkinoiden oireet ja ongelmat. Keskisuomalainen 30.1.2010. URL: http://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitukset/ty%C3%B6markkinoiden-oireet-ja-ongelmat/527716
Lapeyronnie, Didier 2008: Ghetto urbain. Ségrégation, violence, pauvreté en France aujourd’hui. Robert Laffont. Paris.
Lehtovaara, Riikka 2010: Laman uhreja vai laiskureita? Aamulehti 29.1.2010. URL: http://www.aamulehti.fi/sunnuntai/teema/asiat_paajutut/9738141.shtml
Liiten, Marjukka 2010: Ministeri Wallin julisti nuorison pelastamiseen tähtäävät lakipykälät ”Yhtäkään nuorta ei jätetä”. Helsingin Sanomat 5.2.2010.
Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi: Poliittiset nuoriso- ja opiskelijajärjestöt: Nuorisosopimuksen valmistelu aloitettava. URL: 
http://www.alli.fi/sivu.php?artikkeli_id=5153
Vasemmistonuoret: Pakko- ja ilmaistyö ei ratkaise nuorisotyöttömyyttä. URL: http://www.vasemmistonuoret.fi/?/site/vasemmistonuoret_pakko_ja_ilmaistyoe_ei_ratkaise_nuorisotyoettoemyyttae/
Tilastot:

Tilastokeskus, työvoimatutkimus:

http://www.stat.fi/til/tyti/index.html

http://www.stat.fi/artikkelit/2009/art_2009-02-24_001.html

http://www.tem.fi/index.phtml?94233_m=94303&s=3141

 

Vasemmisto tarvitsee puoluepoliittista aktivismia

Vasemmiston tila käy kuukausi kuukaudelta huonommaksi. Viimeiset uutiset sosiaalidemokratian tappioista tulevat Saksasta ja Portugalissa. Saksassa tilanne on suorastaan katastrofaalinen, Portugalissakin vasemmisto otti ainoastaan torjuntavoiton. Britanniassa Labour rämpii pohjamudissa.

Toisaalta samalla on kuulunut myös positiivisempia uutisia. Sosiaalidemokraateista vasemmalla oleva poliittinen toiminta on nostanut päätään niin Saksassa, Ranskassa kuin myös Suomessa. Vaikka vasemmisto onkin edelleen hajaannuksessa ja sekaisin, on sosiaalidemokratian kyvyttömyys ja vihreiden lyhytnäköinen oikeistopolitikointi saanut aikaan uutta liikettä vasemmistossa.

Suomessa vasemmiston julistetaan viikoittain olevan jämähtänyt savupiipputeollisuuteen, jonka kerrotaan olevan menneen maailman toimintaa. Vaikka Suomen teollisuuden rakennemuutos ei olekaan välttämättä niin radikaali kuin kyynisimmät visionäärit ovat antaneet ymmärtää, on oikeistolehdistön solvauksissa perää. Vasemmisto ei ole kyennyt uudistumaan ja sen kannatuspohja on liian tiukasti profiloitunut teollisuuden palkkatyöläisiin. Oikeistolehdistön herjat ovat tosin peräisin ainoalta suomalaista politiikkaa ravistelleelta liikkeeltä, prekariaatilta. Oikeiston ja prekariaatin tavoitteet ovat kuitenkin täysin vastakkaiset, minkä etenkin oikeisto varsin hyvin tietää.

Prekariaatin piiristä noussutta analyysia uuden työn ja talouden tilasta ei ole kuitenkaan otettu vastaan juuri lainkaan vasemmistossa. Vasemmistolle on ollut erinomaisen vaikeaa ymmärtää niitä reunaehtoja, joiden määrittelemänä politiikkaa ja taloutta on niin Suomessa kuin Euroopassa harjoitettava. Yhtä vaikeaa vasemmistolle on ollut myös ymmärtää ekologisen katastrofin syvyyttä ja niitä poliittisia linjauksia, joita tästä seuraa. Ei vain savupiipputeollisuutta, vaan myös kulutusta on rajoitettava tulevaisuudessa huomattavasti.

Tällä hetkellä suomalaisen duunarin elintasoa ei pidetä suinkaan yllä suomalaisella työllä, vaan kiinalaisella, intialaisella ja taiwanilaisella halpatyövoimalla. Suomalaisen työläisen kulutusjuhlan on loputtava. Tämä on ainoa sanoma mitä vasemmisto voi kannattajilleen kertoa, eikä tämä viesti puolestaan ole omiaan houkuttelemaan ostamalla itsensä tyytyväisenä pitävää duunaria.

Vasemmiston olisi siis ehdottomasti ajettava ekologista rakennemuutosta, joka tarkoittaisi suomalaisen työn elvyttämistä tehtaiden ulkopuolella. Sellaista elämänmuodon luomista, joka perustuu ihmisten kekseliääseen ja solidaariseen yhteistoimintaan, jonka tavoitteena on elämän perusedellytysten, tasa-arvon ja hyvinvoinnin turvaaminen pitkäaikaisessa taloudellisessa laskutendenssissä. Toisin sanottuna vasemmiston tulisi satsata laatuun, ei määrään. Palkkatyön tekeminen, siis oman työn myyminen rahaa vastaan ei ole tulevaisuuden yhteiskunnan ainoa tukijalka. Tarvitaan vertaistuotantoa ja vertaistaloutta (ns. commonseja), jonka avulla voidaan luoda aidosti ihmisten hyvinvointia parantavia yhteishyödykkeitä. [1]

Mutta tämän lisäksi vasemmistolta on unohtunut myös tärkein ja perustavin asia, jonka mukana siltä puuttuu kaikki. Vasemmisto näyttää unohtaneen täysin juurensa poliittisena liikkeenä, joka kamppaili vapautuakseen työstä, kuin myös autonomisen ja omaehtoisen yhteiskunnan luomiseksi, naisten vapauttamiseksi patriarkaalisesta järjestelmästä ja niin edelleen.

On selvää, että puoluepolitiikan ja aktivismin välillä on aina tietty ristiriita ja ero, jonka tulisi kuitenkin olla liikkeen moottori, ei sen jarru. Tällä hetkellä puoluepolitiikan kangistuneet toimintatavat ainoastaan rajoittavat liikkeen uudistumista ja uhkaavat jo samalla koko vasemmiston säilymistä. Vasemmiston olisi ehdottomasti keksittävä tuo moottori uudelleen, mutta se ei voi tapahtua ilman puoluepoliittisen aktivismin uutta syntymää.

Katsotaan lyhyesti suomalaisen puolueiden historiaa puoluepoliittisen aktivismin näkökulmasta. Aloitetaan Kokoomuksesta. Kokoomuksen taustalla on itse asiassa hyvin radikaali fennomaaninen ja suomettarelainen liike, joka ei kaihtanut mitään 1900-luvun taitteen aktivismin keinoja kasvatuksesta aseisiin ja pahoinpitelyihin.

Sama pätee Keskustaan. Keskustan juuret ovat Suomen Maalaisväestön liitossa ja Nuorsuomalaisessa Maalaisliitossa, josta myöhemmin muodostui Maalaisliitto. Keskustankin historia on täynnä alkiolaista kamppailua, torpparien ja pienviljelijöiden puolustamista, sekä osuuskauppaliikettä. Keskustaa ei olisi olemassa ilman alkuaikojen radikaaleja aktivisteja, jotka eivät myöskään koskaan ole kaihtaneet keinoja.

Suomen sosiaalidemokraattinen puolue perustuu puolestaan 1800-luvun lopulla koko Eurooppaa ravistelleeseen vallankumoukselliseen liikkeeseen, sosialismiin. Vaikka Sosiaalidemokraatit ovat olleet Suomessa alusta saakka hieman ymmällä poliittisen teorian ja poliittisen käytännön elimellisestä suhteesta, onnistui se kuitenkin nousemaan vuoden 1905 suurlakon jälkeen Suomen suurimmaksi puolueeksi ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Porvarillinen repressio teki kuitenkin tyhjäksi Sosiaalidemokraattien vallankäytön eduskunnassa, eivätkä tavoitellut uudistukset edistyneet. Vuoden 1916 vaalien sosialistisen enemmistön seurauksena oli sisällissota, jossa radikalisoituneet vasemmistolaiset kuitenkin lyötiin. Sosiaalidemokraatit eivät tosin tuolloinkaan tukeneet täysin vallankumouksellisia ryhmittymiä, vaan sotkivat omalta osaltaan vasemmiston rivejä – porvareiden eduksi.

1900-luku on täynnä poliittisia liikkeitä, joista ikävimpiä ovat 1930-luvun äärioikeistolainen liikehdintä ja esimerkiksi Isänmaallinen kansanliike. Toisen maailmansodan jälkeen poliittinen kenttä vapautui, kun oikeistolainen repressio päättyi ja vasemmistolainen liikehdintä sai lisää tilaa, myös keskustalaisen presidentin Urho Kekkosen toiminnan seurauksena. Sosiaalidemokraatit ottivat hegemonisen asemansa vähitellen, mutta 1970-luvun vasemmistoradikalismi synnytti myös paljon erilaisia ituja uusille vasemmistolaisille liikkeille.

1980-luvulla poliittinen kenttä oli jälleen murroksessa Kekkosen kuoltua ja Keskustan oikeistosiiven vahvistuttua. Myös Kokoomus alkoi saada kannatusta pitkän aallonpohjan jälkeen. 1980-luvun varsinainen uusi poliittinen ilmiö on kuitenkin Vihreät. Kuten aikaisemmatkin puolueet, myös Vihreät syntyi tiukan linjan aktivismista ja liikehdinnästä, jossa asia ajoi poliittinen pelin edelle. Vihreän puolueen historia on erittäin mielenkiintoinen juuri siinä mielessä, kuinka nopeasti varsin tiukkalinjaisesta ja peräänantamattomasta poliittisesta aktivismista siirryttiin puoluepoliittisen kannatuksen varjelemiseen, hallituspokkurointiin ja poliittiseen peliin, jonka seuraukset eivät voi olla muuta kuin negatiivisia – niin puolueelle kuin vihreälle liikkeelle.

1990-luku ja 2000-luku ovat tuoneet mukanaan huomattavan määrän uusia ja yhden asian liikkeitä, jotka eivät kuitenkaan ole vielä selkeästi kanavoituneet mihinkään poliittiseen puolueeseen. Uusille poliittisille liikkeille onkin ollut tyypillistä projektiluontoisuus, erittäin radikaalit toimintatavat ja puoluepolitiikan vältteleminen. Eläinoikeusliike on näistä liikkeistä varmastikin paras esimerkki, mutta tulee muistaa, että uusien liikkeiden kirjo ja poliittiset painotukset ovat olleet monipuolisia. Etenkin 1990-luvun liikkeet olivat kuitenkin enemmän moraalisia protestiliikkeitä, kuin taloudellispoliittisia liikkeitä.

Myös niin sanottu globalisaation vastainen liike – vaikka nimi on todella harhaanjohtava – perustui pitkälle moraalisiin argumentteihin ja arvopuheeseen ilman materialismia. Selkeää poliittista agendaa, joka olisi tuonut yhteen ekologiset, ympäristölliset ja taloudelliset ohjelmat, ei yrityksistä huolimatta muotoutunut. Siksi monet 1990-luvun suuret poliittiset liikkeet kuten Attac ovat toistuvasti epäonnistuneet pyrkimyksissään. Niiltä on puuttunut selkeä ja tiukka poliittinen linja, niiden aktivismin ja radikaaliuden taso on ollut liian kevyt. Sama kevytaktivismi on liukunut myös vihreisiin, ja näistä poliittisista liikkeistä on tullutkin enemmän korkeakoulutetun väestönosan verkostoitumisfoorumeita, kuin vallitsevaa poliittista järjestystä uhkaavia poliittisia voimia.

2000-luvun alussa Euroopan laajuisesti päätään nostava prekariaatti-liike on kuitenkin ollut orientaatioltaan toisenlainen. Sen taustalla vaikuttivat 1990-luvun aktivistit, jotka olivat löytäneet kuitenkin punaisen langan moraalisen protestin sijaan. Prekariaatti profiloitui selkeästi työväenliikkeeksi, pätkätöiden ja epävarmassa asemassa olevien ihmisten luokattomaksi luokaksi. Prekariaatti toi politiikan näyttämölle uudet järjestäytyneemmät massamielenosoitukset, poliittisen liikkeen uhkan, mutta myös poliittisen teorian ymmärtämyksen ja älyllisen aktivismin vaatimuksen. Prekariaatille ei riittänyt pelkkä moraalinen pahoinvointi, vaan se halusi tehdä myös poliittista ja taloudellista analyysia, jonka perustalta liike kykenisi ponnistamaan.

Vaikka prekariaatti-liikeen aallon harja saavutettiinkin Suomessa vuosina 2006 ja 2007, on liikkeen analyysi ja poliittinen linja edelleen poliittista kenttää määrittävä. [2] Uuden työn ja talouden kysymykset, kysymykset pätkätöiden ja yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta epävarmistumisesta, kysymykset ekologisesti kestävästä taloudesta ja naisten työn asemasta tietoyhteiskunnassa ovat kaikki poliittisen keskustelun ytimessä. Ainoa asia joka tältä poliittiselta liikehdinnältä ja aktivismilta puuttuu, on liikkeen puoluepoliittinen ulottuvuus.

1990-luvun radikaalille aktivismille puoluepoliittinen vaikutuskanava – sikäli kuin puoluepolitiikkaa haluttiin ollenkaan harjoittaa – oli itsestään selvästi Vihreät. Vihreään puolueeseen yritettiin vaikuttaa sisäisten kanavien kautta ja puolueeseen liittyi myös nuoria aktivisteja, joista sittemmin on tullut enemmän tai vähemmän varteenotettavia poliitikkoja.

Vihreissä tapahtui kuitenkin 2000-luvun alkupuolelta lähtien käänne oikeistolaiseen suuntaan, minkä seurauksena aktivistien ja radikaalien asema puolueessa hankaloitui. Vihreät ovatkin selvästi kääntäneet puolueena selkänsä aktivismille ja vasemmistolle – siis lyhyesti sanottuna prekariaatille. Osoitukset tästä saatiin vuoden 2006 Euromaydayn jälkimainingeissa, jolloin Vihreät sanoutuivat paniikinomaisesti irti prekariaatista – mikä oli kenties suurin Vihreiden poliittinen virhe kautta historian.

Vasemmistopuolueissa prekariaatin vastaanotto on ollut myös nihkeä, eivätkä ammattiliitot ole ymmärtäneet juuri mitään siitä, mitä prekariaatti on protesteissaan ja analyyseissaan ajanut. Vähitellen vasemmiston on kuitenkin ollut pakko alkaa kuunnella prekariaatin, siis uuden työväenliikkeen ääntä. Pientä avautumista on tapahtunut niin Sosiaalidemokraattien kuin Vasemmistoliitonkin parissa. Viimeisimpänä osoituksena muutoksesta vasemmiston linjassa on toiminut Paavo Arhinmäen valinta Vasemmistoliiton johtoon. Prekariaatti, toisin sanottuna vihreävasemmistolainen työväenliike odottaa paljon Arhinmäeltä, mutta vielä nämä odotukset eivät ole saaneet tarvittavaa vastakaikua.

Se mitä vasemmisto tarvitsee nyt, on avautuma uudenlaiselle puoluepoliittiselle aktivismille. Vihreässä vasemmistokentässä on nyt selvästi käynnissä liikehdintä, jossa etsitään uutta kotia radikaalille poliittiselle liikkeelle ja toiminnalle. Tämä poliittinen liike sitoo yhteen uudella tavalla 1990-luvun ekologista ja moraalista protestia, pätkätyökeskustelun herättämää työväestöä ja alempaa keskiluokkaa, sekä 2000-luvun orastavaa aktivismin muotoa, joka toimii pääsääntöisesti tietoyhteiskunnan, internetin ja sosiaalisten medioiden välityksellä. Prekariaatti on selvästikin se poliittinen liike, joka toi tämän uuden poliittisen konstellaation tai sommitelman mahdolliseksi, mutta prekariaatti ei ole se liike, joka kykenee muodostamaan tästä epämääräisestä liikkeestä uuden, varteenotettavan poliittisen voiman.

Poliittinen liike ja aktivismi tarvitsee aina puoluepoliittista tukea ja kotia, sen ovat 1990-luvun epäonnistuneet protestit osoittaneet. Tarvitaan siis toisaalta ihmisiä, jotka ovat valmiita toimimaan ja ajattelemaan itse asiaa, ilman kiinnostusta puoluepoliittisiin käytäntöihin, yhteiskunnan hyväksyttyihin pelisääntöihin ja kannattajakunnan miellyttämiseen. Toisaalta tarvitaan myös puoluepoliittisen toiminnan osaavaa väkeä, jotka osaavat kanavoida toimintaan rahaa ja käyttää valtaa myös sellaisilla foorumeilla, joille aktivisteilla ei ole mitään asiaa. Katu-uskottavuuden lisäksi tarvitaan siis myös uskottavuutta äänestäjien silmissä, tekoja poliittisilla areenoilla kuten kunnanvaltuustoissa ja eduskunnassa.

Kun 2010-luvun poliittinen liikehdintä etsii kotiaan, olisi vasemmiston nähtävä siinä viimeinen tilaisuutensa. Jos vasemmisto ei avaa oviaan, niin julkisesti kuin myös aidosti kulissien takana, on vasemmiston taru valitettavasti ohi. Tällähetkellä vasemmistoa kykenevät uudistamaan ja vahvistamaan ainoastaan voimat, jotka tulevat muodollisesti sen ulkopuolelta. Niin Vihreistä, kuin myös etenkin aikaisemmin puoluepolitiikkaa karttaneista aktivisteista, on selvästi käynnissä liike kohti vasemmistoa. Viimeistään nyt on puolueen tartuttava tilaisuuteen. Aktivistien puolella toimintakaavaksi ei riitä enää ainoastaan Thomas Wallgrenin hyvä neuvo [3], jonka mukaan aktivistien olisi liityttävä itselleen vähiten vastenmieliseen puolueeseen. Aktivistien, nuorten ja vanhojen, on alettava ymmärtää myös puoluepolitiikan todelliset mahdollisuudet ja käytettävä voimavarojaan puoluepoliittisen toiminnan tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Samalla aktivistien ei tule liittyä sattumanvaraisesti mihin tahansa puolueeseen, vaan keskittää voimat todellisen murroksen aikaansaamiseksi.

Vain puoluepoliittisen aktivismin kautta ovat ylitettävissä ne poliittiset umpikujat ja niiden fataalit yhteiskunnallis-taloudelliset vaikutukset, joihin oikeistohegemonia on koko Eurooppaa viemässä. Vasemmiston on alettava jälleen voittaa kamppailuja, mutta tämä ei onnistu ilman konkreettista vastakkainasettelua. Aktivistien ja uuden työväenliikkeen yhteistyön kautta näitä kamppailuja on tiedossa, mutta ne ovat myös voitettavissa.

Uudenlainen joukkovoima, joka ei perustu enää vain yhteiseen asemaan työvoimana vaan myös yhteiseen maailmaan verkottuneena, solidaarisena ja samoista ekologisista ja elämänlaadullisista ongelmista kärsivänä moneutena, voi saada aikaa todellisia muutoksia ja siirtymiä niin poliittisessa kentässä. Tämän lisäksi tarvitaan konkreettisia muutoksia myös yhteiskunnallisissa käytännöissä. Tavoitteet ovat siis hyvin konkreettisia ja arkisia, mutta niitä ei voida toteuttaa ilman syvällistä analyysia ja teoreettista ulottuvuutta. Uusi vasemmistolainen puoluepolittinen aktivismi – joka on yhtä aikaa käytännöllinen ja teoreettinen – ei ole vain mahdollisuus, vaan se on selkeä kutsu ja ratkaisu niille, jotka miettivät mitä on tehtävä. Ihmisen osana on luoda ja tehdä maailma yhä uudelleen. Se on myös puoluepoliittisen aktivismin tehtävä. Taistelua on käytävä nyt, ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

Viitteet:

 

[1] Katso Tero Toivasen erinomainen artikkeli vertaistuotannosta ja commonseista Verkkolehti Revalvaatiosta.

[2] Näin on tapahtunut erityisesti Anna-Reetta Korhosen, Jukka Peltokosken, Miika Saukkosen kirjoittaman erinomaisen Paskaduuneista barrikadeille -teoksen (Into 2009) ansiosta.

[3] Katso Wallgrenin artikkeli ”Mahdottoman mahdollisuus” teoksesta Kuusela & Rönkkö (toim.) 2008: Puolueiden kriisi. Into 2009.

Prekariaatti ja palkkatyön järjestyksen hajottamisen menetelmät

Keskustelut ja näkemykset työn ja yhteiskunnan prekarisaatiosta [1] keskittyvät yleensä pohtimaan ainoastaan prekarisaation näkyvää ilmiötä, pätkätöiden kasvun lisääntymistä työelämässä. Tämä näkökulma ei kuitenkaan tavoita ensiksikään kyseistä ilmiötä rakentavaa taloudellis-poliittista järjestystä, eikä sen kautta siksi kyetä muodostamaan tarvittavaa ymmärrystä vastarinnasta. Mitä prekarisaatio siis tekee tai mitkä ovat sen poliittiset tavoitteet?

Prekarisaatio voidaan nähdä työvoimanhallintoon ja johtamiseen muodostuneena välineenä, jonka seurauksena perinteisiin ammattiyhdistyksiin, työväenpuolueisiin ja ”työpaikkoihin” linnoittautunut vasemmisto on kriisiytynyt. Tämän kaltainen kehitystendenssi on selvästi tunnistettava, vaikkakaan prekarisaation tendenssille ei voida löytää yksiä ”aivoja” tai yhtä ideologiaa. Prekarisaatiota edistävää hallinta- ja johtotekniikkaa voidaan kutsua uusliberalistiseksi rationaliteetiksi. Prekarisaation ja uusliberalismin välille on kuitenkin tehtävä selkeä ero, sillä prekarisaatio on pikemminkin jälkiteolliseen yhteiskuntaan kuuluva rakenteellinen kehityskulku, kun taas uusliberalismi voidaan ymmärtää selkeämmin poliittisena ideologiana.

Vaatimus tällaiselle uudelle hallinnan rationaliteetille nousee jälkiteollisia maita kohdanneista tuotannollista, väestöllisistä ynnä muista muutoksista, kuin myös tieto- ja informaatioteknologian tarjoamista uusista mahdollisuuksista järjestää ja tehostaa työprosesseja. Prekarisaatio on johtanut viimeistään 1970 –luvulta lähtien työprosessien tehostaminen yhtäältä työsuoristusten ulkoistamisen kautta, kuin toisaalta työprosessien tehostamisen ja hallinnan kautta ”tehtaan” sisällä.

Yksinkertaistetusti sanottuna uusliberalistinen hallinto ja prekarisaatio on toiminut ”löysät pois” periaatteella. Työprosessin tehostamisen ja uudenlaisen hallinnan kautta suuri osa työtehtäviä ollaan voitu määritellä varsinaisen ”ydinosaamisalueen” ulkopuoliseksi. Näin esimerkiksi siivouspalvelut on pystytty siirtämään ulos instituutioista ja tehtaista ostopalveluiksi, jotka ovat ainakin jossain määrin laskeneet kustannuksia – vaikkakaan tästä ei ole kunnon todisteita. Rationalisointi- ja tehostamisprosessit ovat osa poliittista agendaa, joidenka viimekätisenä tavoitteena on laskea työn hintaa.  

Prekarisaation kautta huomattava määrä vakituisissa työsuhteissa olleita työntekijöitä on kyetty irrottamaan perinteisestä järjestelmästä laillisesti ja siirtämään ”vapaille” markkinoille. Työvoiman hallinto on näin tehostunut ja institutionalisoituja vastarinnan järjestelmiä ollaan murennettu tehokkaasti. Esimerkiksi siirtymä kunnalliselta sektorilta yksityisten palkanmaksajien alaisuuteen on sekoittanut perusteellisesti esimeriksi siivousalan edunvalvonnan. Ammattiliitot ovat olleet voimattomia vastustamaan ulkoistusten ja väenvähennysten logiikkaa. Sama on tapahtunut myös esimerkiksi Elisalla, joka entisenä kaupungin puhelinyhtiönä on toteuttanut erittäin uusliberaalin tehostus- ja ulkoistusohjelman.

Prekarisaatio on siis erityinen tendenssi, joka on konkreettisesti hajottanut ammattiyhdistyksiin ja työpaikkoihin järjestäytyneen työvoiman. Toisin sanoen, prekarisaatio on tuhonnut työvoiman institutionalisoituneen vastarinnan niin yhteiskunnan peruspalvelualoilla kuin teollisuuden huipputuotannossa, kuten vaikkapa paperiteollisuudessa. Voidaan toki sanoa, että edelleen suurin osa työväestöstä on järjestäytynyttä ja mukana liitoissa. Liitot eivät ole kuitenkaan kyenneet voittamaan pitkäjänteistä taistelua, jolla sopimusyhteiskunta on murrettu, eivätkä ne ole kyenneet luomaan solidaarista poliittista projektia, jolla eri ammattien työntekijät löytäisivät itsensä yhteisestä poliittisesta kamppailusta. Sen sijaan, ammattikunnat horjuttavat toisiaan.

Prekarisiaation seurauksena on syntynyt uudenlainen ”puolioikeudeton” luokka – prekariaatti – joka läpäisee kaasun lailla yhteiskunnan ja talouden eri segmentit. Yhtäältä prekariaatti on erotettu perinteisistä oikeuksistaan jotka rakentuivat instituutioiden ja työpaikan kautta, toisaalta uudet oikeudet ovat rakentuneet puolivallattomassa tilanteessa, kahdenkeskisen sopimisen, räätälöityjen työ- ja palkkasopimusten muodossa. Toisin sanoen, prekariaatti on luokka joka on kilpailutettu toisiaan vastaan, mutta ennen kaikkea suojattua palkkatyötä vastaan, mistä johtuen prekariaatin solidaarisuus ja luokkavoimaisuus (tai kollektiivisen tiedostuksen luominen) on hankalaa.

Prekarisaation tai uusliberalistisen rationaliteetin tavoitteena on ollut heterogeenisen, mutta yksilöidyn massan luominen, joka on murskannut perinteiset vastarinnan muodot. Työmarkkinat ovat muuttuneet yhä enemmän useiden erilaisten työvoimatavara komponenttien sommitelmiksi (vuokratyö, toistaiseksi jatkuva ja määräaikainen palkkatyö, yksityisyrittäjyyden eri muodot, erilaiset harjoittelu ja tuki työt jne.). Samalla tässä heterogeenisessä tilassa työntekijöitä pyritään kohtelemaan yksilöinä, jonka kautta mm. työsopimusehtoja kyetään kiertämään tehokkaammin.

On otettava huomioon myös prekarisaatio uudenlaisen tuotannollisen subjektiviteetin rakentumisena. Prekarisaatiossa on voimistunut työntekijöiden erottaminen tuotantovälineistä uudella tavalla. Persoonallisen työn aikakaudella tuotantovälineenä pyritään näkemään yksilön aivot, yksilön kyvyt ja ominaisuudet. Uusliberalististen työnjohtamisen ongelmana on kuitenkin se, että persoonallisuus, yksilön kyvyt ja innovaatiot eivät synny yksilön ”hiljaisessa” työssä, vaan nimenomaan kollektiivisessa, sosiaalisessa ja kommunikatiivisessa kanssakäymisessä. Uudet työn ja tuotannon tavat tarvitsevat siis yhteisöjä, mutta samalla näiden yhteisön muuttumista poliittisiksi kokonaisuuksiksi pyritään ehkäisemään eri keinoin. Siksi prekariaatti on ”luokaton luokka”, joka heiluu jatkuvasti yhteisön ja yksilöllisyyden rajalla.

Tuotantovälineenä immateriaalisessa kapitalismissa toimivat nimenomaan yksilön ja kollektiivin, sekö yksilöiden väliset suhteet, joihin kapitalismi pyrkii tarttumaan ja joita se pyrkii modifioimaan. Prekarisaation myötä pysyvien ja pitkäaikaiset työläiskollektiivien rakentaminen pääoman ”avustuksella” on ohi. Pysyvä työskentely yhdessä tilassa ja yhteisessä ajassa synnyttää väistämättä vastarintaa ja kollektiivista toimintaa. Siksi niin ”pysyvien” työpaikkojen kuin pätkätöiden saralla työryhmien dynamiikkaa pyritään sekoittamaan ja hajottamaan jatkuvasti. Samalla uudenlaisten persoonien ja uudenlaisten työvoima sommitelmien tuottaminen keskittyy yhä enemmän ”työnjohdon” tehtäväksi, jolla se pyrkii tehostamaan uusien innovaatioiden, suoritteiden ynnä muiden sellaisten tuottamista: ryhmä- ja tiimityö, projektityö ja niin edelleen ovat kaikki näitä tuotannon ”uusia” muotoja. Näitä työn muotoja ei käytetä vain ”älytyössä”, vaan ne kuuluvat yhä useamman työläisen arkipäivään.

Prekarisaatio tuleekin nähdä myös ja ennen kaikkea uuden työläissubjektiviteetin rakentumisen näkökulmasta. Prekariaatin muodostumista leimaa pako perinteisistä tuotantomuodoista, niiden jäykkyydestä, kurista ja niiden tuottamasta sosiaalisesta asemasta. Vaikka prekarisaatio näyttääkin siis ensi silmäyksellä ainoastaan pääoman ja valtiollisen hallinnon liikkeelle laittaman uudistuksena, on prekarisaation taustalla itse asiassa laajempi niin sanotuista kuriyhteiskunnista ja fordistisesta tuotannosta vapautumisen tendenssi. Tällöin prekarisaation mukanaan tuomat uudet kontrollointi- ja hallintamuodot, jotka pyrkivät näin ollen ainoastaan seuraamaan tai pysymään perässä tässä työläisten (palkka)työstä vapautumisen projektissa, tulee nähdä epätoivoisena kamppailuna, jolla kapitalismiin sitoutuneet vallanmuodot yrittävät pitää kiinni lisäarvon tuotannolle välttämättömästä luovasta, marxilaisesti ilmaistuna elävästä työvoimasta. Näin ollen prekarisaation subjekti on edelleen ”voimakas” työläinen. Työläinen on siis edelleen globaalin ja jälkifordistisen kapitalismin tuotannon ytimessä, vaikka perinteisen palkkatyöläisen asema näyttääkin muuttuneen epävarmaksi. Työläinen luo maailman uudelleen ja yhä uudelleen.

Tästä syystä prekarisaatiota tai prekariaattia ei tule nähdä pätkätyöläisyyden ongelmana, joka voitaisiin ”korjata” voittamalla kuvitteellinen paha vastustaja, uusliberalismi, ja palauttamalla ”vanha työn järjestys”, siis palkkatyömalli ja siihen perustuvat ”työnsuojelu” järjestelmät. Poliittisena ongelma prekariaatille ei siis ole prekarisaation vastustaminen, vaan pikemminkin yhteiskunnallisen kokonaisuuden tiedostaminen ja tuotantoprosessin ja tuotantovoiman rakenteen oikea ymmärtäminen. On tärkeää tunnistaa tuottava subjekti ja se elävä työ, jota kapitalismi tarvitsee edelleen kerätäkseen lisäarvoa.

Tuottavan ja ”voittoisan” työläisen tunnistaminen on tällä hetkellä kenties tärkeämpää kuin koskaan, etenkin kun vasemmiston projektina on ollut jo liian pitkään köyhän, sorretun, alistetun – siis yhteiskunnallisilla ja poliittisilla järjestelyillä tuotetun ”kyvyttömän” (sairaan, kipeän, syrjäytyneen) työläisen puolustaminen ja ”edunvalvominen”. Vain elävää työtä omaavan prekaarin ja poliittisen subjektiviteetin tunnistamisen kautta on mahdollista rakentaa solidaarisuutta jatkuvasti sekoittuvan ja muuttuvan työyhteisön reunoille ja ytimeen, ”yhteisinä paikkoina”, yhteisinä tiloina ja yhteistyönä, commonseina. Vain yhteiset tilat ja yhteinen tuotanto kykenee vastustamaan kapitalistista riistoa kaikissa työsuhteissa. Vain työväen yhteistyöllä voidaan suojella heikoimpia ja köyhimpiä.

Välineet uusliberalistisen talous-politiikan (esimerkiksi julkisensektorin yksityistämisen ja markkinavetoistamisen) vastustamiseen ovat itse asiassa kohtuullisen yksinkertaiset, mutta työpaikka- ja ammattiyhdistysorientoituneisuus (ja muut ”massalogiikat”) eivät tällä hetkellä kykene toimimaan vastarinnan moottoreina. Suurien ammattiliittojen on avattava toimintansa radikaalimmille voimille ja tuettava solidaarisesti koko vasemmiston, siis myös prekariaatin kamppailuja. Toistaiseksi tälle tielle on lähtenyt ainoastaan Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuoren johdolla. Vasemmiston on yleisesti siirryttävä takaisin työvoiman-kanssa-taisteluun ja unohdettava hetkeksi haaveet edustuksellisen vallan kasvusta äänestysinnokkuuden kasvun myötä ja institutionaalisten ”vääryyksien” korjaamisesta tuon ”vallan”, kuten hallitusvastuun saavuttamisen jälkeen. Vasemmistolainen politiikka tarvitsee nyt tekoja ja voitettuja taisteluita, ei onttoja tulevaisuuden lupauksia.

Poliittisen toiminnan tavoitteena ei voi olla menetettyjen etujen palauttaminen, kärsittyjen vääryyksien korvaaminen ja kompensoiminen, vaan uusien oikeuksien ja käytänteiden luominen, joiden avulla tuotantovälineiden erottaminen työntekijöistä voidaan lopettaa. Tämä ei voi tapahtua ilman uusia taisteluja ja voimannäyttöjä, jotka konstituoivat uudet oikeudet 2000 –luvun työvoimalle ja maailmaan muuttavalle subjektiviteetille, prekariaatille.

 

[1] Prekarisaatiolla tarkoitetaan yleisesti yhteiskunnan epävarmistumista, haurastumista. Sana prekaari tarkoittaa myös toisten armoilla olemista ja oman elämän edellytysten rukoilemista toisilta, toisten hyväntahtoisuuden varassa elämistä.

Yleisradio ja toistoon kätketyt tekijänoikeudet

Kesän romanttisin uutinen on ollut kenties yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungerin (sd.) epäonnistunut rakkausvideo, jonka hän laittoi YouTubeen miettimättä sen kummemmin tekijänoikeuksia. Jos kyseessä olisi ollut Maija Meikäläinen, ei romanttisesta videosta olisi noussut sen kummempaa kohua. Mutta kun Yleisradion toimitusjohtajan ja juontajan rakkaus rikkoo pyhää tekijänoikeuslakia, kannattaa siitä kirjoittaa ja uutisoida näkyvästi. Junger saattoi saada tempauksellaan joko rohkean Robin Hoodin tai sitten hölmön nettisäheltäjän auraa – tai sitten ei kumpaakaan.

Tekijänoikeusrikkomus kuitenkin ”sovittiin” lopulta puhelimessa. Kun yritysten johtohahmot jäävät kiinni pikku rötöksistä, painetaan asia lopulta villaisella. Jungerin ei siis todella katsottu vaarantavan kulttuuriteollisuuden suuryritysten voitontahkoamista puhki kulutetusta ”immateriaalista” eikä oikeusjuttuja tarvittu. Tekijänoikeusvouhotus, siis arkipäiväisen katselemisen ja kuuntelemisen muuttaminen jatkuvaksi voittoa tuottavaksi kulutustapahtumaksi sai Jungerin tapauksesta pikemminkin lisäpontta kuin koki takaiskun. Lähinnä suuryrityksiä ja tekijänoikeuksia omistavia tahoja hyödyttävää maksuttoman aistimisen kriminalisointia (eli aineettomien hyödykkeiden tuotteistamista ja rahastamista) ajavat tahot ovat varmasti tyytyväisiä siitä, että Junger sortui tällaiseen virheeseen. Tämähän osoittaa vain sen, kuinka paljon tarvitaan vielä työtä ja tiedotusta sen eteen, että jokainen kansalainen ymmärtää, että kaikesta on maksettava.

Jungerin tapaus nostaa kuitenkin esiin Yleisradiosta, mediasta ja yhteiskunnasta yleensäkin paljon olennaisempia asioita kuin pelkän pinnallisen tekijänoikeusrikkomuksen. Asiaa hieman penkomalla paljastuu nimittäin varsinainen tekijän ja alkutuottajan oikeuksien poljenta, johon niin yksityiset kuin julkiset mediatalot ovat kilvan ryhtyneet.

Olennainen välittyy Jungerin oman firman toimintaa ja tuotantorakennetta havainnoimalla. Yleisradio on nimittäin aloittanut siirtymisen jokseenkin monipuolisesta ja korkeatasoisesta mediatalosta kohti yksipuolista halpatuontantolaitosmallia, joka perustuu saman toistoon. 

Kesällä Yleisradion uuden tuotantorakenteen logiikan voi huomata paremmin kuin talvisin, jolloin ei ole välttämättä aikaa kuunnella radiota tai katsella televisiota jopa useampaan otteeseen vuorokaudessa, satunnaisin kellonajoin. Kesällä radiota ja televisiota tulee katseltua myös useammissa paikoissa ympäri Suomen, lännestä itään ja pohjoisesta etelään. Millaisena Yleisradio näyttäytyy tässä eräänlaisessa laajennetussa arkihavainnoinnissa?

Aloitetaan televisiosta. Televisio on Yleisradiolle ehdottomasti tärkein näyteikkuna ja samalla perinteistä kansallista tehtävää suorittava mieltenmuokkausväline – yrittääpä YLE vielä ajoittain esiintyä jonkinlaisena ”vallan vahtikoiranakin”. YLE:n televisioon keskitetään selvästikin eniten resursseja. Uutiset ja ajankohtaisohjelmat tehdään kesälläkin vakavasti ja huolella, vaikka Yleisradio käyttää myös runsaasti kesäapulaisia, kuten muutkin mediatalot. Monissa lehdissä kesätoimittajien lanseeraaminen johtaa yhtäältä mielenkiintoisiin ja oivaltaviin juttuihin (kuten vaikkapa Sampsa Oinaalan hyvä juttu koskien Helsingin kaupungin metsänhoidon periaatteita Helsingin Sanomissa 6.7.2009), kun työhönsä leipääntyneet totuudentorvitoimittajat ovat vetämässä viinaa päähänsä, juoksemassa maratonia tai molempia. Toki joskus taso laskee kelvottomaksi kesätoimittajien takia. Joskus jopa Suurten lehtien kuten Helsingin Sanomien vakiintuneet toimittajat ovat niin karkeassa kesäterässä, että jutut kannattaisi jättää kirjoittamatta. Näin voidaan ainakin syyllä sanoa Saska Snellmanin täysin kelvottoman Platonin Valtiota (Helsingin Sanomat 5.7.2009) käsittelevän jutun perusteella. Tässä mielessä YLE tuottaa sitä samaa taattua ja tasaista asiaohjelmaa kuin yleensä, vaikka A-Studion toimittajalla ei olekaan aina kesäasunaan toimittajille tyypillistä sosiologisen Simo Frangen -kultin mukaista pikkutakkia ja farkkuja. Saattaapa toimittaja kesällä vähän hassutellakin, on se sitten katsojasta hauskaa tai ei.

YLE:n televisiotarjonta on kuitenkin yleisesti ottaen heikentynyt huomattavasti. Tästä päästään ensimmäiseen havaintoon koskien Yleisradion uutta tuotantorakennetta. Televisio-ohjelmia nimittäin uusitaan huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Esimerkiksi maanantaisen Kotikatsomon ohjelmat uusitaan nykyisin jo keskiviikkona, eikä suinkaan päivällä eläkeläisille ja sairaille suunnattuina, vaan illalla hyvään katseluaikaan. Sama koskee monia muita ohjelmia, joiden nopea toistaminen ei ole pelkkää hyvää menevien ihmisten asiakaspalvelua vaan selvää säästöä. Säästöä syntyy kun kohtuullisen ”järkevään katseluaikaan”, esimerkiksi kello 18-24 välillä toistetaan jo kerran samalla viikolla nähtyjä ohjelmia.

Toinen toiston ja uusimisen muoto on vanhojen ohjelmien uusinta, jälleen ”järkevään katseluaikaan”. On selvää, että jotkut sarjat ja dokumentit voivat olla suosittuja ja niitä on hyvä uusia aina silloin tällöin yleisön pyynnöstä, mutta kuka jaksaa katsoa kolmatta kertaa kolmen vuoden sisällä samoja brittihuumorisarjoja, tai neljättä kertaa samaa palkittua suomalaista dokumenttia. Tässäkin uusintamuodossa Yleisradio on ylittänyt perusteltua ja toivottua uusintaa koskevan rajan ja päätynyt selvästi säästön puolelle pyörittämällä uudestaan ja uudestaan samoja, kieltämättä laadukkaita, mutta kuitenkin jo niin moneen kertaan nähtyjä ohjelmia. Selvää säästöä tämäkin.

Varsinainen Yleisradion säästökanava on Teema, jonka uutuustuotanto ja uutuushankinta on minimaalista verrattuna siihen, kuinka paljon vanhan toistoa kanava sisältää. On aivan perusteltua kulttuurityötä kaivaa esiin arkistojen aarteita ja esittää mielenkiintoisia teemakokonaisuuksia, mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että Teeman tuotantoon ei tarvita oikeastaan muita kuin tähän arkistoihin suuntautuvaan toimittamistyöhön suunnattuja resursseja. Kanava on halpa, vaikka sisältö onkin paikoin mielenkiintoista.

Teema rinnastuukin lastenohjelmiin, joiden uusimispotentiaali on lähes rajaton. Lastenohjelmien uutuustuotanto on laadukasta, mutta silti hyvin vähäistä. Lapset kerkeävät kyllästyä aina vain uudelleen alkaviin Muumeihin, Katti Matikaisiin ja Syrhämään vaikka eivät ole täysin edes ehtineet vielä ulos lastenohjelmien katseluiästä. Jos televisio on lasten toinen äiti tai vähintäänkin lastenhoitaja, kuten Eeva Jokinen esittää terävänäköisessä Aikuisten arki -kirjassaan, niin kuinka Yleisradio selviytyy tästä tehtävästään? Epäilemättä perheissä syntyy suuria paineita hommata uusia tv-tätejä ruutuun, joko vaihtamalla kanavaa, ostamalla maksullisen lastenkanava tai vuokraamalla ja ostamalla ohjelmia dvd:llä. Ja tietysti ohjelmia voi imuroida myös ilmaiseksi netistä, mutta se on tällä erää laitonta.

Yleisradion tuotantorakenteen uudistus ei kuitenkaan suinkaan jää tähän. Varsinainen jankutus alkaa, kun aukaisee radion. Ylen kanavat kuten Ylen ykkönen, Radio Suomi ja YLE Puhe ovat päätyneet tasolle, jossa radiota enemmän kuuntelevan hermot alkavat väistämättä kiristyä. Tässä muutamia havaintoja

YLE:n radiokanavilla on ensiksikin keksitty niin kanavien kuin paikallisradioidenkin välinen vaihto. Tämä tarkoittaa sitä, että sama ohjelma saattaa tulla ulos eri kanavilta ja että esimerkiksi Lapin Radion tuottama ohjelma saatetaan kuulla Satakunnassa. Alkuperäinen tuottajakanava ja tekijä ilmeisesti luopuu tekijänoikeuksistaan välittömästi kun ohjelma on pistetty purkkiin eli tallennettu digitaaliseen muotoon YLE:n jonkinlaiseen keskusarkistoon. Tämän jälkeen tätä ohjelmaa voidaan käyttää uudestaan sellaisenaan aivan kuten televisiossakin uusintana, tai sitten pilkkoa nopean ja helpon tietoteknisen käsittelyn avulla lyhyemmiksi ohjelmiksi. Toki myös radiokanavilla uusitaan nopeasti samoja ohjelmia useita kertoja viikossa, mikä tekee esimerkiksi jo kahden viikon radion seuraamisen paikoitellen kovin tylsäksi, kun hyviä ja asiallisia ohjelmia toistetaan niin usein, että toisto tylsyttää ohjelmista terän. Säästöä tapahtuu siis kanavien sisällä, niiden välillä sekä aluetoimitusten kesken.

Tämä ei kuitenkaan YLE:lle riitä. Miltei rasittavinta YLE:n radiotarjonnassa on se, että televisio on vallannut radion. Etenkin YLE Puhe toistaa surutta TV:n asia- ja keskusteluohjelmia sekä Aamutelevisiota ja osin myös uutisraportteja. Nykyteknologia toki mahdollistaa tällaisen toiminnan helposti, ja vaivaa YLE:ssä on luultavasti nähty vain television puheohjelmien ohjaamisessa jo valmiiksi mahdollisimman kuuntelijaystävälliseen muotoon. Tämän seurauksena samat ohjelmat ja niiden sisältämät samat mielipiteet pyörivät eri kanavilla ja taajuuksilla päivästä toiseen. Kun tähän lisätään vielä uutisraporttien paikallisesta väristä köyhtynyt sisältö, voidaan sanoa, että ”laajennetulle havainnoitsijalle” YLE:n tarjonta vaikuttaa kovin tylsältä, välillä jopa pakkotoisteiselta.

Puhetta siis riittää, mutta minkäänlaista pitkäkestoista keskustelua ei radiossa tai televisiossa synny. Eetterin täyttävät digitaalisesti taltioidut puheohjelmat ja uutisraportit, joita toistetaan selvästikin ainoastaan kanava-ajan täyttämiseksi, ei ihmisten iloksi tai syvällisemmän, saati asioihin vaikuttavan keskustelun synnyttämiseksi. Säästöä syntyy takuulla erityisen huomattavia määriä, vaikka samalla YLE antaa vaikutelman, että se on monipuolistanut palveluitaan ja kanavalikoimaansa. Määrä on lisääntynyt muttei niinkään laatu. On totta, että nyt televisiossa on läsnä paremmin esimerkiksi kansainvälisen ja kansallisen televisiohistorian klassikkoja, mutta samalla uutuustuotanto ja uudet merkittävät hankinnat ovat kovin vähäisiä. Yleisradion ohjelmatuotantoa ja valikoimaa ei kuitenkaan voi moittia laaduttomaksi, ja se päihittää edelleen mainostuloilla itsensä rahoittavat kanavat, vaikka näillä etenkin ulkomaisten sarjojen hankinta on monipuolisempaa.

On selvää, että YLE:n on ollut pakko vastata kilpailuun tarjoamalla yhä lisää valinnanvaraa kanavillaan. Vaikka median yhä kasvavasta roolista voi olla montaa mieltä, on asiaan turhaa suhtautua moralistisesti ja olettaa, että levoton nykykatselija so. länsimainen ihminen, lapsi tai aikuinen, pysyisi tulevaisuudessakaan enää yhdellä kanavalla tai että television standarditarjonta riittäisi hänelle. Ihmiset kuluttavat yhä enemmän aikaa median ääressä, myös ”passivoivan” ja tylsistyttävän television ääressä uusien sosiaalisten medioiden lisäksi. Siksi olisikin hyvä, että televisiosta ja radiosta saisi laadukasta ja mielenkiintoista ohjelmaa helposti ja ilmaiseksi ilman jatkuvaa toistoa. Sama koskee tietysti nettiä, jossa myös YLE häärää nykyisin tarjoten enemmän ja vähemmän samaa toistoa kuin televisiossa ja radiossa.

Yleisesti sanottuna YLE:n harjoittaman toiston perustaksi, tapahtui se millä tahansa alueella, ei riitä näkökulma, jonka mukaan kiireisellä nykyihmisellä tulee olla mahdollisuus seurata mediaa, uutisia ja niin edelleen omien aikataulujensa mukaan, ei siis vanhaan tyyliin, jolloin toiston ja uusinnan mahdollisuuksia oli hyvin vähän. Nykyisessä mediaympäristössä eivät tärkeät ja suositut uutisaiheet jää kuulematta, ja sarjoja tai elokuvia seuraava liikkuva ihminen voi tallentaa ohjelmat boxiinsa, ostaa sarjat marketista tai imuroida ne ilmaiseksi netistä.

YLE:n uudistuminen kertoo paljon muustakin kuin vain muuttuneista katsomistottumuksista ja toiston roolista arkipäiväisessä elämässämme. Yleisradio on nimittäin loistava esimerkki uusliberalistisesta hallinnosta, työn tehostamisesta, prekarisaatiosta – sekä lopulta myös tekijänoikeuksien polkemisesta. Yleisradion organisaation uudistukset käynnistyivät vähitellen 2000-luvun alussa ja niiden tähtäimenä oli maailman ensimmäinen digitalisoitu Yleisradio ja kustannustehokas mediatalo. Uudistuksia toteuttamaan valittiin nuori johtaja Mikael Junger, joka sai paljon negatiivista huomiota lukuisten taloudellisten leikkausten ja tehostamistoimenpiteiden vuoksi. Vuonna 2005 Yleisradio laajensi leikkauksensa maakuntaradioihin, joista vähennettiin noin 200 työpaikkaa. Yhteensä saneerauksessa työnsä menetti noin 500 työntekijää, joista monet toteutettiin eläkejärjestelyin.

Ylen tapauksessa voidaan siis havaita ensiksikin, kuinka runsaasti työllistänyt julkinen toimiala ajatettiin uusliberalistisesta hallinnosta ja New Public Management -tyyppisestä organisoinnista tutun tehostamiskoneen läpi. Organisaatiosta karsittiin huomattava määrä työvuosia, mikä on ymmärrettävästi johtanut työpalkkoja koskeviin säästöihin. Tämä on osaltaan johtanut 1990-luvulla erittäin lupaavalta työllisyysalalta näyttäneen media-alan prekarisaatioon eli epävarmistumiseen, kun valtion omistama mediatalo on saneerannut itsensä markkinatalouden edellyttämään muotoon, jossa työt teetetään mieluummin nopeasti irtisanottavilla määräaikaisilla ja freelancer-työntekijöillä. Uusia pysyviä työpaikkoja YLE:n saneerauksella ei tavoiteltu eikä niitä luultavasti juurikaan tuotettu, vaikka joitakin työsuhteita on uusien teknologioiden myötä voinutkin aueta.

Ylen saneeraus kertoo myös tietotyön, informaation ja yleensäkin työn uudelleenjärjestelystä ja palveluyhteiskunnan anatomiasta. Vaikka monet palvelut näyttävätkin ensisilmäyksellä monipuolisilta, laadukkailta ja toimivilta, ovat ne käytännössä ja pitemmällä aikavälillä sisällöltään onttoja eivätkä ne välttämättä sisällä monipuolista valinnanvapautta. Useat uudet palvelut kuluvat käytössä nopeasti loppuun: palveluiden uusiutuva ja uutta luova elementti ei ole sopusoinnussa palveluiden toisteisen komponentin kanssa. Tieto- ja informaatiovirta perustuu arkihavainnossa pikemminkin yhä enemmän puuduttaviin ja samana toistuviin tuote-elementteihin. Valtamedioista on vaikeaa löytää tai kuulla mitään varsinaisesti uutta. Eikä tämä tarkoita vain tiedontuottamisen nopeutta, jossa sanomalehti on pudonnut auttamatta kyydistä jo ajat siten, vaan ennen kaikkea laatujournalismia ja siihen mahdollisesti tiiviistikin liittyvää yhteiskunnallista, moniäänistä ja -puolista keskustelua, jopa riitelyä. Informaatio on nykyisin pikemmin tavaramuotoinen paketti, joka ei avaudu yhteiskuntaan vaan jää toistamaan omaa sanomaansa päivästä toiseen, kunnes uusi vastaava paketti toimitetaan markkinoille. Tässä mielessä myös informaatiosta on tullut sellainen tylsä tuote, jollaiseksi Guy Debord kuvailee Spektaakkelin yhteiskunnan tavarakatalogin tuotteita: kun tavaran kantaa kaupasta kotiin, häviää sen taika ja uuden ostamista on alettava miettiä välittömästi ja aloitettava katalogin selaaminen alusta. Tähän lapselliseen kulttuuriin johtaa myös tuotteistettu ja toistettu informaatiovirta.

Mutta ennen kaikkea YLE:n tuotantorakenteen muutos kertoo tieto- ja palveluyhteiskunnan työn rakenteesta. Siinä työntekijän suorittaman työn tuotos tai tuote halutaan irrottaa välittömästi tekijästään ja siirtää tuottajayhtiön omaisuudeksi. Tämän jälkeen jo kerran tehty työ toistetaan lukemattomia kertoja niin kauan kuin tuosta tuotteesta on edes jonkinlaista arvoa tuotannolle. Niin kauan kuin esimerkiksi uusittava ohjelma mahdollistaa uuden tuotantoon sijoitettavan rahan käytön välttämisen on tuote käytettävissä. Alkuperäisen työn tekijälle ei tästä toistosta makseta kuitenkaan mitään.

Tämä ongelma tuli esille Helsingin Sanomien esittämän törkeän freelancer-sopimuksen yhteydessä keväällä 2009 ja sama kuvio toistuu kaikilla tiedon ja informaationtuotannon ja kulttuuriteollisuuden aloilla yliopistoista mediaan. Työstä ei makseta yhtään aikaisempaa enempää, vaikka sen toistettavuus lehtien sivuilla (esimerkiksi kirjallisuus- ja taidekritiikit ovat hyvä esimerkki tästä halvasta toistosta mediatalon omistamien eri sanomalehtien välillä), netissä, televisiossa ja radiossa käytetään varmasti loppuun. Yksinkertaisesti ilmaistuna näissä prosesseissa Marxin esittelemä elävä työ, siis ainutkertaisen ihmisen tekemä työ muutetaan kuolleeksi työksi, koneen tai minkä tahansa mekanismin toistoksi. Kuollut työ on aina halvempaa kuin elävä, sillä elävätyö tarkoittaa keksimistä, luomista ja omistautumista, johon koneet eivät kykene. Media-alalla ja tiedontuotannossa eläväntyön panoksen minimoimiseen pyritään aktiivisesti, vaikka se onkin näiden alojen luonteelle paradoksaalista, sillä tällainen on kertakaikkisesti erittäin kustannustehokasta. Samalla rahalla saadaan enemmän lähetystunteja ja minuutteja kuin aikaisemmin, tai vastaavasti koulutuksessa samalla rahalla koulutetaan useampia opiskelijoita netin välityksellä kuin aikaisemmin.

Tällainen käsitys työstä halveksuu työn tekijää ja asettaa hänet myös hyvin epävarmaan asemaa. Tämän kaltaiset uudet työn ja tuotannon mallit eivät myöskään ole olleet yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä, vaikka juuri näillä menetelmillä työvuosia vähennetään, eli ihmisiä joko ajetaan työttömiksi tai sitten heidän asemansa työorganisaatiossa muutetaan epävarmaksi ja hauraaksi. Jos YLE:n käsitys todellisista tekijänoikeuksista on tämä, niin ei ole mitään ihmeellistä siinä, että Junger viittaa kintaalla jonkin ikivanhan diskohitin oikeuksille. Perustuuhan YLE:n nykyinen toimintakulttuuri yhä enemmän siihen, että ohjelma tuotetaan mahdollisimman halvalla ja toistetaan kunnes tuote on täysin loppuun kulutettu.

Näistä Sosiaalidemokraattien ja Kokoomuksen yhdessä rakentamista, sangen tylsämielisistä työn, tuotannon ja koko yhteiskunnallisen tulevaisuuden kuvista huolimatta ei ole mitään syytä päätyä samankaltaisiin johtopäätöksiin kuin joihin yhteiskuntaluokkansa yleistä älyvapautta hyvin edustava Uuden Suomen omistaja Niklas Herlin päätyi kolumnissaan. Toisin kuin Herlin kiukkuillen antaa ymmärtää, YLE ei ole viemässä mitään yksityisten mediatoimijoiden toimintamahdollisuuksia ts. tikkaria näiden lapsien kädestä. Uuden Suomen, SUB TV:n, MTV:n, Nelosen tai minkä tahansa yksityisen kanavan toimintaedellytykset pikemminkin vain paranevat YLE:n hölmöilyn ja tehostamisen seurauksena. Halpaa ja mihin tahansa valmista työvoimaa on tarjolla entistä enemmän.

Se, mikä sen sijaan on outoa, on YLE:n rahoittamiseksi kaavailtu yleinen ja yhtäläinen mediamaksu. Julkisen palvelun tulisi olla aidosti ilmaista, eikä rahaa missään nimessä tulisi kerätä ihmisten käyttövaroista. Järkevin tapa kerätä raha on verotuksen kautta, ja vieläpä mahdollisimman progressiivisesti tai sitten muilla kuin tuloveroilla. Yleisradio tarvitsee nimittäin tulevaisuudessa paljon enemmän rahaa, jotta se voisi alkaa työllistää enemmän nuoria mediatyöntekijöitä mielenkiintoisiin produktioihin ja vapauttaisi ne joilla on kiinnostusta kehittää laadukkaita sisältöjä ja muita hyviä ratkaisuja yksityisten kanavien tusinaviihteen tuotannoista. Yleisradio tarvitsee myös rahaa tuottaakseen huomattavasti enemmän uutta sisältöä kanavilleen ja maksaakseen kaikesta toistettavasta työstä (eli valmiista ohjelmista) tekijöille kuuluvat palkat ja palkkiot joko etukäteen, tai sitten aina kun toistoa tapahtuu. Näin tulisi menetellä, jotta todelliset (työn)tekijän oikeudet toteutuisivat mediassa, kuin myös yhteiskunnassamme nykyistä paremmin. Tämä on tärkeää siksi, että tällaista kehitystä ei yksikään yksityinen mediatalo tule tarjoamaan. Eikä yksikään yksityinen mediatalo tuota niin hyviä asia- ja kulttuuriohjelmia kuin YLE, eikä merisää tai Urheiluradio pyörähdä yhdeltäkään kaupalliselta kanavalta. Yleisradiolla näihin toimiin on vielä mahdollisuudet, mutta toivottavasti historia ei toista julkisen median kohdalla itseään, kuten se on toistanut muun yhteisen omaisuuden yksityistämisen ja tuotteistamisen kohdalla.

Kirjallisuutta:

Guy Debord: La société du spectacle. GF Flammarion, Paris.

Eeva Jokinen: Aikuisten arki. Gaudeamus, Helsinki.

Sampsa Oinaala: Vantaalla metsä saa kasvaa villinä. Helsingin Sanomat 6.7.2009.

Saska Snellman: Platon perustaisi synkän valtion, josta puuttuu huumorintajua. Helsingin Sanomat 5.7.2009.

Valkoisen työläismiehen taakka

Veera Luoma-Aho kirjoitti sunnuntai 2.6.2009 Helsingin Sanomissa kahden aukeaman verran Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten välisestä äänestäjäkuntaa koskevasta kamppailusta otsikolla ”Työmiehen ääni”. Samaa probleemaa pohti edelleen Tuomas Nevanlinna keskiviikkona 1.7.2009 Helsingin Sanomien kolumnissa teemalla ”Perusvasemmistolaiset”. Molemmat kirjoitukset ovat hyviä analyysejä vasemmiston tilasta ja aukaisevat vasemmiston sotkua tavalla, jota vasemmistolaisen keskustelun olisi jatkossakin hyvä seurailla. Samalla ne molemmat kuitenkin ottavat lähtökohdakseen jokseenkin oudon käsityksen vasemmistosta lähtemällä kytkemään vasemmistoa Perussuomalaisiin.

Perussuomalaisten ja vasemmiston yhteyksiä ei tule kieltää, mutta yhteinen pohja on lopulta hyvin kapea. Siksi onkin syytä tarkastella, miltä pohjalta vasemmiston ja Perussuomalaisten yhteisen piirteet ponnistavat.

 ***

Jos vasemmiston tilaa viime vuosikymmenen aikana haluaa kuvailla lyhyesti, niin sitä kuvannee parhaiten suomenkielen ilmaisuvoimainen termi ”hukassa”. Hukka on ensiksikin paikka, jossa jokin asia on (tuon asian olemassaolo siis tiedetään), mutta tarkkaa sijaintia ei tunneta. Hukkaan joutuminen ei ole yleensä vakavaa, sillä usein asian tai tavaran hukkuminen johtuu oman toiminnan epärationaalisuudesta – tai sitten liiasta rationaalisuudesta. Esimeriksi kotiavaimen voi hukata joko unohtamalla sen kaupan kassalle, tiputtamalla sen vahingossa taskusta tai sitten kätkemällä se liian hyvin matkatavaroiden joukkoon esimerkiksi ulkomaanmatkan ajaksi.

Tavaroiden ja asioiden hukkaan joutumista ehkäistään ennalta turvautumalla asioiden kohtuulliseen järjestykseen, esimerkiksi säilyttämällä avaimia aina kotona ollessa avainkulhossa tai -naulassa, joka on sijoitettu näkyvälle ja helpolle paikalle kulkureitin varrelle. Useimmat myös säilyttävät avaimia aina tietyssä taskussa, paitsi humalassa, jolloin he saattavat kätkeä avaimen vaikkapa käsilaukun sisätaskuun, minkä johdosta avaimia ei kriittisellä hetkellä löydykään. Yleensä hukatut asiat tai tavarat löytyvät yksinkertaisesti seuraamalla omia jälkiä taaksepäin. Kadotettu avain, tunne, mielentila tai ystävä löytyy useimmiten jäljittämällä taaksepäin oman mielen harharetkiä.

Hukalla on myös toinen merkitys, nimittäin se toimii sanan ”susi” synonyyminä. Tämä mielleyhtymä antaa hukkaamiselle vaarallisemman kaiun, sillä hukkaan joutunut ihminen, esimerkiksi lapsi, voi olla todella hävinnyt ja kadonnut lopullisesti. Laajennettuna hukka viittaa metsään ja kuvaa ihmisen eron tekevää ja etäisyyden pitävää suhdetta luontoon. Sanonta ”hukka perii” ilmaisee vaaraa, joka viittaa eksistenssin häviämiseen. Yleensä hukan suuhun joutumisella pelotellaan lapsia ja fraasi esitetään joko-tai tilanteena: jos et tee näin ja näin, sinut hukka perii.

Vasemmiston on todettu olevan hukassa niin älymystön, puolueväen kuin kannattajien taholta. Vuonna 2008 julkaista teos Vasemmisto etsii työtä kiteytti jo nimessään paljon siitä, mistä vasemmiston kriisissä on kysymys. Vasemmisto on hukannut itsensä hävitettyään työn moniulotteisen käsitteen ja päätyessään hokemaan yksioikoisesti työn pelastavaa mantraa. Samalla otsikko antaa ymmärtää, että vasemmisto on eräällä tapaa tointa ja työtä vailla, valmiina tarttumaan uusiin tehtäviin.

Vasemmisto on todellakin hukannut työn käsitteen siinä mielessä, että se on kiinnittynyt jokseenkin vanhakantaiseen käsitykseen työstä. Työ nähdään ensisijaisesti ruumiilliseksi, tai vähintäänkin suorittavaksi. Työ nähdään aina myös tuottavaksi, eikä pääasiassa naisten tekemää uusintavaa työtä (koti, lastenhoito jne.) ole pohdittu työelämään kuuluvaksi. Sen sijaan puhutaan edelleenkin vieraantuneella tavalla ”kodin ja työn yhteensovittamisesta”. Työ nähdään välineeksi jolla elämään hankitaan yhtäältä välttämättömyydet, toisaalta vapaa-ajalla kulutettavat ylellisyyshyödykkeet. Työn sisältö tai sen ekologiset, yhteiskunnalliset ja globaalit vaikutukset eivät ole olleet vasemmiston politiikan keskiössä. Näkökulma on yksinkertaisesti ollut se, että kaikilla tulisi olla työtä – lähes hinnalla millä hyvänsä.

Samaan aikaan kehittyneessä kapitalismissa on toteutunut sellainen historiallisesti äärimmäisen harvinainen ilmiö, että huomattavan suuria ihmisjoukkoja on mahdollista jättää tuottavan työn ulkopuolelle. Euroalueella työttömiä on noin 20 miljoonaa. Talous ja tuotanto, joka vaatii ihmisen suorittamaan täysin älyvapaita tehtäviä aamusta iltaan saastuttaen ja pilaten luonnon ja köyhdyttäen omaehtoiset työn ja kulttuurin muodot ei voi olla kestävä perusta millekään yhteiskunnalle. Toisaalta työttömät ihmisreservit tai ihmisjäte (kapitalismin kannalta katsottuna hyödytön työvoimatavara) on järjetöntä haaskausta ja ihmisarvon halveksumista, johon pystyy ainoastaan ihmisiä tavarana kohtelevat toimijat.

Vasemmisto on korostanut oikeistoa enemmän sitä, että työn kautta ihminen toteutuu sosiaalisena ja persoonallisena olentona. Ammattiylpeys ei ole ollut vasemmistodiskurssista ulossuljettu asia. Toisaalta se on jopa johtanut ongelmiin esimerkiksi naisvaltaisilla aloilla, joissa työn arvoa ja elämää täydentävää luonnetta sinänsä on korostettu niin voimakkaasti, että sen edestä on oltu valmiita pienempiin palkkoihin. Sama ongelma koskee tietotyöläisiä, olivat he opettajia, journalisteja tai tutkijoita. Työn ”kutsumusluonnetta”, kuten Max Weber asiaa luonnehti tiedettä ja politiikkaa koskevissa luennoissaan, on korostettu aina siihen mittaan saakka, että tämä diskurssi alkaa näyttää oikeistolaiselta salajuonelta, jolla hyväuskoiset työläiset pidetään töissä huonoilla palkoilla ja työehdoilla.

Kysymys ei ole kuitenkaan salajuonesta, vaan siitä, että vasemmisto on hukannut käsityksensä työn välineellisen ja sisällöllisen luonteen suhteesta. Vasemmisto ei ole tiennyt kumpaa linjaa se ajaisi ja mikä yleensäkään on tärkeää. Lopputuloksena on se, että oikeisto joka lupaa kaikille töitä, töitä ja vielä enemmän töitä on saanut kannatusta, vaikka se korostaa politiikassaan ainoastaan työn välineellistä luonnetta. Mitä muuta oikeisto voisi korostaakaan, sillä sen tavoitteena on laskea työvoiman hinta mahdollisimman alas minimoimalla rahallinen korvaus, tehostamalla työtehokkuus maksimiin ja kieltäytymällä kantamasta omaa osuuttaan yhteiskunnan verotaakasta. Oikeiston tavoitteena on turvata työmarkkinatilanne, jossa syntyy paljon lisäarvoa, jota luomalla on mahdollista kerätä lopulta suurempia voittoja.

Syksyllä 2008 päättyneen edellisen huiman nousukauden aikana lisäarvoa ja voittoa syntyikin ennennäkemättömiä määriä, kunnes kapitalismi ajautui jälleen yhteen kriisiin, kuten Marx ja Engels jo aikoinaan osoittivat tapahtuvan. Tämän massiivisen rahallisen kasautuman edessä vasemmisto ei kuitenkaan osannut vaatia muuta kuin ”työtä kaikille” ja toisaalta korostaa kaiken työn ”arvoa”. Kysymys ei kuitenkaan ollut rahasta jota olisi ollut jaettavissa ja palautettavissa niille jotka sen ovat tuottaneet, siis työläisille, vaan jostain henkisestä ja jopa kutsumuksellisesta. Ja edelleen, vaikka kapitalistinen talous romahti ja pelastettiin taas kerran kansalaisten tulevaisuuden työllä (so. lainalla) ovat vasemmistopuolueiden tärkeimmällä asialistalla ”arvot”. Tässä yhteydessä arvokeskustelua on vaikea ymmärtää, koska arvot eivät muutu ymmärrettäviksi ennen kuin ne kytketään suoriin materiaalisiin ja taloudellisiin arvoihin, joiden varassa kapitalismi toimii ja joista työläisille tulisi kuulua suurempi osa. Vasemmistolaisella arvokeskustelulla ei ole ollut mitään arvoa, koska sitä on käyty täysin irrallaan materiaalisista vaatimuksista.

Lyhyesti sanottuna, vasemmisto on siis hukannut olennaisen osan työn käsitteen moniulotteisuudesta, sen välineellisen ja sisällöllisen ulottuvuuden dialektiikasta epämääräiseen arvopuheeseen ja toisaalta työllisyyden vaatimiseen millä tahansa ehdoilla. Näin on hukattu keskustelu niin konkreettisista materiaalisista ja rahallisista arvoista joita työllä kapitalistisessa valtiossa tulee saada (so. palkan ja palveluiden taso) kuin toisaalta myös keskustelu siitä, millainen työ on todella mielekästä, ei vain yksilön kannalta (sillä aina löytyy niitä, jotka ovat valmiita tekemään hanttihommia ja toimimaan ”lakkorikkureina”) vaan ennen kaikkea yhteisön ja yhteiskunnan kannalta.

Vasemmiston yksi pitkäaikaisista perusongelmista on ollut se, että sen on täytynyt puolustaa mitä tahansa työtä ollakseen mukana luomassa työpaikkoja. Siksi vasemmisto onkin sitoutunut maailmanlopun hankkeisiin, kuten ydinvoimaan ja lisäydinvoimaan, savupiipputeollisuuteen, ylikierroksilla toimivaan metsä- ja kaivosteollisuuteen. Tällainen toiminta ei ole enää Marxin kuvailemaa ”aineenvaihduntaa luonnon kanssa”, vaan suoranaista hävitystä. Vasemmisto on ollut kaukana ekologisista ja kestävistä näkökulmista puolustaessaan mitä tahansa työtä, mikä on johtanut vähitellen myös ”äijäytyneen” vasemmistokulttuuriin syntyyn, jossa ”viherpiipertäjiä” ei ole katsottu hyvällä. Tämä ei tarkoita, että vasemmiston äänestäjät tai työläiset olisivat todella olleet tai olisivat tällaisia ”äijiä”. Pikemminkin puolueen toiminta on käyttänyt ”valkoisen työläismiehen” hahmoa houkutellessaan äänestäjiä luokseen. Tämä strategia on ilmiselvästi epäonnistunut.

Puolustaessaan työtä välineellisenä keinona hankkia rahaa työläisille vasemmisto on suhteellisen lyhytnäköisesti tuottanut poliittiseen kuvastoonsa sellaisia kulttuuriin ja mielipiteisiin – tai ”arvoihin” – liittyviä muodostelmia, jotka ovat konkreettisesti poliittisen vasemmiston, siis edistyksellisen ja maailmaa kestävästi rakentavan vasemmiston tiellä. Näiden ”arvojen” taloudellinen ja poliittinen arvo tulisi ymmärtää vasemmistossa ja myöntää, että ne hyödyttävät lopulta enemmän kapitalisteja kuin ihmisiä, yhteiskuntaa ja luontoa. Vasemmistopuolueiden tukema kuva äijien politiikasta tukee savupiippuoikeistoa ja tukahduttaa elävää ja nuorta vasemmistoa.

Jos katsotaan konkreettisesti mitä vasemmisto on tehnyt viime vuosisadalla, niin huomaamme, että se on käynyt taistelua työpaikkojen ja hyvinvoinnin puolesta. Vasemmiston käymän taistelun kautta on rakennettu hyvinvointiyhteiskunta, joka on ollut vasemmiston tärkein ja onnistunein hanke. Tällä taistelulla on koulutettu nuoria polvia, vapautettu naiset työnteon avulla pois nyrkin ja hellan välistä (joskin kakkosvuoro on kaatunut valitettavasti edelleen naisten niskaan) ja rakennettu muutoinkin aiempaa suvaitsevaisempaa ja ymmärtäväisempää yhteiskuntaa. Nyt kun vasemmisto ja hyvinvointivaltio on kriisissä, osin myös omasta syystään, olisi edelleen muistettava se, että työn välineellistä arvoa puolustettaessa ei vasemmisto voi olla valmis uhraamaan mitä tahansa sosiaalisia, ekologisia tai henkisiä elämänmuotoja – varsinkaan tukahduttamaan niitä uusia elämänmuotoja, jotka nyt ovat syntymässä. Laman jälkeinen vasemmistopolitiikka ei ole enää rakentanut, vaan pikemminkin karsinut ja tukahduttanut – ja menettänyt samalla uskottavuutensa ja monet äänestäjänsä toisille puolueille tai niiden joukkoon, joille iskulause ”politiikka ei kiinnosta sinua” on mennyt täydestä läpi.

Nämä ongelmat kiteytyvät pitkälle sukupolvien välisessä ristiriidassa vasemmiston sisällä, mikä ilmenee konkreettisesti äänestäjälle vaalipäivän iltana. Jos äänestät vaaleissa nuorta naista tai miestä, ekologisesti, globaalisti ja eurooppalaisesti ajattelevaa ihmistä, saat edustajaksesi kunnanvaltuustoon tai eduskuntaan 60-vuotiaan poliittisen jäärän, joka ajaa Isänmaan, Suomi-viinan, makkaran ja valkoisen työläismiehen etuja – näin ainakin tapahtuu mielikuvien tasolla. Vasemmistonuorten menestys niin Demareissa kuin Vasemmistoliitossa on ollut erittäin heikkoa ja nuoret ovat kerta toisensa jälkeen törmänneet suurten ikäluokkien muuriin. Tässäkin kysymys on poliitikoista, ei äänestäjä- tai kannattajakunnasta.

Uudenlainen vasemmisto on siis kyllä olemassa ja se toimii vasemmiston sisällä, mutta yleisesti katsottuna se näyttää olevan hukassa, sanan ensimmäisessä merkityksessä. Tämä nuoren vasemmiston hukkaretki näyttää olevan ainakin jossain määrin päättymässä, sillä viimeaikaiset muutokset Vasemmistoliiton poliittisessa johdossa enteilevät uuden aikakauden alkua, samalla kun jotain perinteistä ollaan löytämässä uudelleen. Vanhavasemmisto on puolestaan hukassa sanan toisessa mielessä, sillä se on vaarassa tuhoutua kokonaan ja vetää samalla mukanaan myös koko vasemmistolaisen politiikan.

Jotta tämä kehityskulku ei toteutuisi, olisi vanhan vasemmiston joustettava nyt kuten heidän prekaarit lapsensa joustavat joka päivä työmarkkinoilla. Nuorelta vasemmistolta ei voida enää pyytää yhtään lisää joustoa tai malttia, sillä Suomen ja koko Euroopan poliittinen ilmapiiri vaatii nopeasti toimia, joilla oikeistolainen myllerrys saadaan lopetettua. Jos oikeiston luokkavallan takaisin palauttava projekti saa jatkua, on vasemmistolaisista arvoista, kuten tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, solidaarisuudesta ja niin edelleen aivan turha puhua enää tulevaisuudessa. Ilman näiden arvojen konkreettista ja materiaalista toteutumista ei vasemmistosta ole mitään jäljellä eikä kukaan halua sellaista vasemmistoa myöskään äänestää.

Palatkaamme nyt harharetkiltä takaisin punaisen langan tai pikemminkin punaisen viivan pariin.

Mistä vasemmistolle löytyy äänestäjiä? Veera Luoma-Aho esitti jutussaan vasemmistolaisten miesäänestäjien tyypittelyn. Hän jakoi potentiaalisen miesäänestäjäkunnan kahdeksaan tyyppiin: ”Kapinatyöläinen, Taksikuski, Leijonariipusduunari,  Käytännön työihminen, Lähiönuori, Lapin mies, Luottamusmies, Itseoppinut ahtaaja.” Tyypittely on tehty varmastikin pitäen silmällä jutun perusjuonta, jonka mukaan Vasemmistoliiton uuden puheenjohtajan Paavo Arhinmäen on löydettävä uusi tapa vedota työläismiehiin, sillä muuten he kääntyvät Perussuomalaisten äänestäjiksi.

Vaikka tälle näkökulmalle on olemassa jonkinlaista pohjaa jota olen edellä yrittänyt kuvailla, on väitettä varsin vaikea hyväksyä kokonaisuudessaan. Vaikka 1900-luvun tehdasteollisuuden aikakaudella muotoutunut vasemmisto onkin ollut valitettavan nationalistista vasemmiston alkuperäisen internationaalin pyrkimyksen sijaan, eivät työläiset, miehet tai naiset, ole äänestäneet vasemmistoa ainoastaan sen tarjoaman ”herravihan” tai ”kapitalismin syyttämisen” vuoksi, kuten Tuomas Nevanlinna ohjeistaa vasemmistoa kolumnissaan tekemään. Hänen mukaansa vasemmiston tulisi olla populistisempi tarjoamalla eräänlaista vastapopulismia Perussuomalaisten koti, uskonto ja isänmaa (jota on totuttu kuulemaan aikaisemmin Kokoomuksen suusta) populismille. On kenties totta, että vasemmistolla ei ole ollut pitkään aikaan silmää poliittisille tyylille, eikä se ole muutenkaan kyennyt profiloitumaan, etenkään Vasemmistoliiton osalta muuna kuin ”änkyräpuolueena”. Milloin olette nähneet vasemmistolaisen nauravan sitten Claes Anderssonin, ja milloin vasemmistopoliitikot ovat esiintyneet rennolla itsevarmuudella kuten Timo Soini. Vasemmistopoliitikot ovat jäykkiä ja totisia, joille voimantunteinen ilo on täsmälleen yhtä vaikeaa kuin hymyileminen Jutta Urpilaiselle.

Tästä huolimatta vasemmisto ei ole menettämässä äänestäjäkuntaansa Perussuomalaisille eikä etenkään Vasemmistoliiton tule muodostaan vastavoimaa Perussuomalaiselle urpoilulle. Ei vasemmiston tarvitse vedota rasistisiin ja homofobisiin äänestäjiinsä, jotka miettivät äänensä antamista Perussuomalaisille. Päinvastoin, Perussuomalaiset tekevät kiltisti sen likaisen työn, jolla vasemmiston elämää (ehkä kuvitteellisesti) vaikeuttanut äijäkaarti siirtyy autuaammille metsästysmaille. Vasemmiston tulevaisuus ei riipu millään tapaa niistä äänestäjistä, jotka haluavat kannattaa nationalistista politiikkaa, tehdasteollisuutta ja muita menneisyyden suuresti työllistäneitä aloja, sekä ”konservatiivisia arvoja”, jotka kiteytyvät tosiasiassa siihen, että näille ihmisille ”Ryssä on Ryssä vaikka voissa paistais”, ”lakupettereitä ei haluta Suomeen”, ja joiden mukaan itsenäinen pohjoismaalainen nainen voisi ottaa mallia aasialaisista naisista, jotka passaavat ja hyysäävät miehiä kuin pikkulapsia (mikä ei tietenkään pidä oikeasti paikkaansa, vaikka jotkut suomalaiset miehet näin kuvittelevatkin asian olevan). Tällaiset ihmiset eivät ole aikaisemminkaan äänestäneet vasemmistoa, kuin korkeintaan marginaalitapauksina.

Mistä sitten löytyvät ne ihmiset, jotka vetävät äänestyslippuihinsa punaisen viivan ja ohjaavat vasemmiston ulos savupiipputeollisuuden jälkeisestä labyrintistä? Vastausta ei tarvitse hakea mistään muualta kuin nykypäivän keskeisimmistä tuottavista ryhmistä, tieto-, palvelu- ja hoivatyöläisistä. Näiden termien ei tule antaa hämätä, sillä tietotyöläiset eivät ole vain yliopistonörttejä ja konsulttipellejä, eivätkä palvelutyöläiset ole vain tarjoilijoita. Yhä suurempi osa työstä, myös ”perinteisistä” suorittavista ja fyysisistä töistä, vaatii toteutuakseen koulutusta, ja työskentelyssä korostuvat sellaiset asiat kuten kyky etsiä, soveltaa ja jakaa itsenäisesti tietoa, kykyä käyttää erilaisia tietojärjestelmiä (tietokoneita, ohjelmia, laitteita), kyky kommunikoida useilla kielillä sekä kyky ratkaista itsenäisesti ongelmia. Palvelu- ja hoitotyössä korostuvat erityisesti sosiaaliset vuorovaikutustaidot, tiimityö, tunteisiin ja ihmisiin liittyvä ammattitaito.

Ilman tämän suurempaa sosiologista analyysia voidaan sanoa, että varmastikaan vasemmiston tulevaisuus, sikäli kuin vasemmisto on pohjimmiltaan työläisten puolue, ei perustu vain kuvitteellisen ”valkoisen työläismiehen” ääniin. Kuten esimerkiksi sosiologi Beverley Skeggs on osoittanut, tämä länsimaisessa mielikuvituksessa lähes myyttisen roolin saanut hahmo on kaikessa junttiudessaan, rasismissaan ja sovinismissaan loppujen lopuksi enemmän median ja kulttuuriteollisuuden tuottama mielikuva ja kategorisointi, jonka varaan on laskettu aivan liian paljon niin vasemmistossa kuin oikeistossa. Tämä junttistereotypia ei pidä paikkaansa myöskään Perussuomalaisten äänestäjäkuntaa tai heidän ehdokkaitaan tarkasteltaessa. Siksi pelkkä mielikuviin ja stereotypioihin liittyvä luokittelu ei auta lopulta kohentamaan vasemmiston tilaa saati taistelemaan Perussuomalaisten tai muiden puolueiden jäsenistössä esiin nousevaa muukalais- ja rotuvihaa kohtaan.

Yhteiskunnallista analyysia ja politiikkaa on kuitenkin vaikeaa tehdä ilman tyypittelyjä. Vasemmiston ongelma on se, että se on epäonnistunut selventämään äänestäjäkunnalle, kuinka olennainen ja laaja käsite työ nykypäivänä todellisuudessa on. Tätäkin enemmän se on epäonnistunut tekemään selväksi, että tänään työläinen ei ole enää vain hikoileva valkoinen mies rakennustyömaalla, vaan työläisiä ovat kaikki trendikkäät kahvilanmyyjät, koulutetut tutkijat yliopistossa ja yrityksissä, toimihenkilöt, harmaalla sektorilla toimivat maahanmuuttajat, syrjityt siirtolaiset, opettajat, lasten- ja sairaanhoitajat ja niin edelleen. Toki myös valkoinen mies ja nainen tekevät edelleen töitä, mutta yhä koulutetumpina, monialaisempina ja suvaitsevampina kuin aikaisemmin, monikulttuurisessa ja moniarvoisessa työympäristössä.

Jos siis tulisi olla huolissaan jostain puolueesta, joka ”vie” vasemmiston äänestäjiä, niin tuo puolue on ja on ollut Vihreät. Vihreiden äänestäjäkunta on erittäin hyvin työllistynyttä ja työskentelee juuri edellä mainituilla jälkiteollisen yhteiskunnan ydintuotantoaloilla. Vihreät eivät ole kuitenkaan profiloituneet millään tavalla työläisten puolueeksi ja pesäeroa vasemmistoon on tehty muutenkin hanakasti – johtuen osin siitä politiikasta, jota vasemmisto on tehnyt. Toisin kuin Vihreät ympäripyöreässä politiikassaan antavat ymmärtää, työläisyys ja työväenluokka eivät ole hävinneet Suomesta saati Euroopasta yhtään mihinkään. Luokkaristiriidat ovat olemassa niin talouden, politiikan kuin kulttuurinkin tasoilla. Myös työläisten ja köyhien asemaa ja etuja ajavaa puoluetta tarvitaan tämän päivän Euroopassa kenties enemmän kuin koskaan. Vasemmiston tehtävä on täydellisen ajankohtainen eikä kehitys ole todellakaan ajanut vasemmiston ohi.

Vasemmiston asettuminen kilpailemaan Perussuomalaisten kanssa kuvitteellisista valkoisista duunarimiehistä ei edistä vasemmiston politiikkaa. Siksi Luoma-aho väläyttääkin tekstissään kuvaa uudesta työläisestä, vaikkei häntä tyypittelyssä näykkään. Myös Luoma-ahon haastattelema Paavo Arhinmäki käsittää selvästi, mistä on kysymys. Perinteisen työn käsite ei enää riitä, vaan työ ja sen tekijät ovat tänään monenlaisia, monenvärisiä ja monenkielisiä. Ja kuten Nevanlinna kirjoittaa, sosiaalipoliittiset uudistukset kuten perustulo, ekologinen energiapolitiikka, ay-liikkeen uudistaminen prekariaattia tukevaksi sekä erityisesti uudet sosiaaliset tuotantomuodot kuten internet ovat todellisia asioita joita vasemmiston tulisi puolustaa, kehittää ja ajaa eteenpäin ihmisten ja luonnon hyväksi. Miksi siis lähteä liikkeelle valkoisesta työläismiehestä, jos kerran nykytilanne tai tulevaisuus ei rakennu tämän selvästikin aikansa eläneen mielikuvan varaan?

Näihin ja lukuisiin muihin tärkeisiin puheenvuoroihin (esimerkiksi Matti Vesa Volanen on esittänyt blogissaan oivaltavia teesejä) lisäten on vielä korostettava Perussuomalaisten ja vasemmiston perustavaa eroa. Perussuomalaisessa politiikassa ei ole kehittynyt eikä siinä ole kehitteillä minkäänlaista varteenotettavaa tai edes alkeellista talouspoliittista linjausta, jolla todella olisi mahdollisuuksia edesauttaa Perussuomalaisten äänestäjäkuntaa. Kiinnittyminen kansallisvaltiolliseen talouteen on ensimmäinen todellinen sudenkuoppa, johon Perussuomalaiset ovat itsensä ajaneet. Toinen sudenkuoppa löytyy maahanmuuton vastustamisesta ja väestön liikkumisesta yleensä, sillä nykytalous ei toimi ilman näitä kahta. Vaikka perussuomalaiset haluaisivatkin, heillä ei ole mitään välinettä jolla he tarjoaisivat vaurautta, tai edes alkeellisinta työtä kannattajilleen savupiipputeollisuuden jälkeen, eikä sitoutuminen kansallisvaltioon ja valkoiseen rotuun edesauta tätä millään tavalla. Tästä syystä vasemmisto on täysin toisessa asemassa kuin Perussuomalaiset. Internationaalin ja solidaarisen periaatteensa pohjalta vasemmisto kykenee luomaan uuden talousmallin, joka tarjoaa reitin (mutta kenties hyvin hitaan sellaisen) ulos kapitalismista – mutta tämä ei tarkoita sitä, että globaali ulottuvuus tulisi häviämään. Pikemminkin kyse on globaalista vasemmistolaisesta projektista, jossa talouden ja työn rakenteita pohdittaessa tulee ottaa huomioon kokonaisvaltainen taloudellinen rakenne, eikä vain keskittyä tuottamaan tavaraa liukuhihnalla markkinoille, jotka hävittävät jokaisen tuottajan vastuun kestävästä ja ekologisesta kehityksestä.

Vasemmistolainen politiikka on väistämättä kokonaisvaltaista. Sen periaatteisiin kuuluu aina toisen huomioonottaminen ja monenkeskeisyys. Tästä vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja Ruurik Holm huomautti Vasemmistofoorumin blogissa täysin oikein ja  kriittisesti koskien Veera Luoma-ahon jutussa esiintyneen Tommi Uschanovin näkemystä vasemmistolaisen politiikan tekemisestä. Uschanovin mukaan vasemmiston ei tulisi tarjota äänestäjilleen ideologiaa, vaan pikemminkin markkinoida eräänlaisia ”hyviä juttuja”. Uschanov on harmittavalla tavalla täysin väärässä näkökulmissaan, eikä hänen ehdotuksensa anna mitään uudistuvalle vasemmistolle. Uutta vasemmistoa ei rakenneta millään mainos- ja markkinointitempuilla, tai henkilökeskeisellä politikoinnilla, vaan uskottavalla ja kokonaisvaltaisella näkemyksellä, joka perustuu elämän, työn, talouden ja ihmisten moneuteen ja monimuotoisuuteen. Uschanov on myös väärässä väittäessään äänestäjien olevan ”tuuliviirejä”. Pikemminkin äänestäjät ovat olleet Suomessa hämmästyttävän uskollisia puolueilleen, vaikka niiden politiikka ja sen tekemisen taito on välillä ollut täysin hukassa.

Mistä siis vasemmiston ja Perussuomalaisten kuvitteellisessa samankaltaisuudessa on kyse? Kyse on kiinnittymisestä valkoisen työläismiehen mielikuvaan ja kategoriaan. Tämä kategoria on toiminut oikeastaan aina vasemmistolaista politiikkaa vastaan, sillä sen nationalistiset mielleyhtymät eivät ole ainakaan edistäneet internationaalia projektia. Tällainen mielikuva työläisestä ja työstä yleensäkin on täysin vanhentunut, jos sellaista on koskaan ollutkaan. Miksi siis pohtia valkoisen työläismiehen tulevaisuutta, kun yhteiskunnallinen ja poliittinen todellisuus on paljon monimutkaisempi ja mielenkiintoisempi? Eikö vasemmiston pitäisi viimein heittää selästään tämä aivan turhanpäiväinen valkoisen työläismiehen taakka, joka on painanut sen suosiota vinoon jo vuosikymmeniä.

Kirjallisuutta:

General Intellect: Vasemmisto etsii työtä. Like / Tutkijaliitto 2008.

Beverley Skeggs: Class, Self, Culture. Routledge 2003.

Max Weber: Tiede ja politiikka – kutsumus ja ammatti. Suomentanut Tapani Hietaniemi. Vastapaino 2008.

Yliopistouudistus ei palaudu yliopistolakiin

Eduskunta hyväksyi viime viikolla yliopistolain. Äänestyksestä oli poissa 70 kansanedustajaa, mikä kertoo joko aiheen vaikeudesta tai sitten siitä, että asia koetaan yhdentekeväksi. Tietokykyyn ja -talouteen perustuvassa EU-maassa ei näin merkittävää uudistusta tulisi ohittaa olankohautuksella.

Oikeistohallitus, teollisuus ja työnantajat, sekä yleisesti yliopistojen resurssit tehokkaampaan käyttöön haluavat tahot ovat puolustaneet ja ajaneet yliopistouudistusta eteenpäin kiivaalla tahdilla. Yliopistouudistusta koskeva keskustelu onkin kiinnittynyt lähinnä puolustelemaan ja kritisoimaan uutta yliopistolakia. Vaikka yliopistolaki onkin merkittävä uudistus ja eräänlainen ratkaiseva käänne, ei yliopistouudistuksessa ole kuitenkaan kysymys vain yhdestä uudesta laista.

Yliopistojen ja korkeakoulujen tulevaisuuteen vaikuttaa monimutkainen kimppu erilaisia muutoksia ja lakeja, joiden yhteisvaikutuksista ei ole ollut saatavilla kunnollista tietoa. Yliopistouudistuksen kritiikki on kuitenkin pitänyt sisällään huolen näistä yhteisvaikutuksista, vaikka lakia puolustavat tahot ovat yrittäneet tiivistää keskustelun vain yliopistolakiin. Keskustelun ohjaaminen lakiin on varmasti ollut tehokas taktiikka, sillä sen läpimenon myötä näyttää vastarinta laimenneen lähes olemattomiin. Uudistusten ja uhon jatkuessa kritiikin tulisikin keskittyä entistä enemmän erilaisten yksittäisten uudistusten kokonaisvaikutuksiin. Tässä muutamia esimerkkejä muutoksista.

Tärkein lakiin vaikuttavista taustatekijöistä on Bolognan prosessin mukanaan tuoma eurooppalaisen korkeakoulujärjestelmän yhdenmukaistaminen, jonka seurauksena myös Suomessa ollaan siirtymässä kaksiportaiseen tutkintojärjestelmään. Bolognan prosessin tuloksena uuteen ”eurooppalaiseen koulutusalueeseen” on tarkoitus astua vuonna 2010, siis samaan aikaan kun uusi yliopistolaki tulee voimaan.

Toinen tärkeä, myös Bolognan prosessiin liittyvä uudistus on ollut opetuksen ja opiskelun laadunvarmistusjärjestelmän luominen. Tämän seurauksena yliopistoihin ja korkeakouluihin on luotu niiden toimintoja kuvaavat laatukäsikirjat. Laadunvarmistusta on tarkkailtu Opetusministeriön taholta. Seula on ollut jokseenkin tiukka, sillä Opetusministeriön järjestämistä yliopistoja ja korkeakouluja tarkkailevista auditoinneista eivät ole päässeet läpi muutamat paikkansa vakiinnuttaneet oppilaitokset. Laadunvarmistusjärjestelmän tulee olla yliopistoissa ajan tasalla, sillä Opetusministeriö on esittänyt käyttävänsä erilaisia toimenpiteitä, joilla paine laadunvarmistuksen päivittämiseen oppilaitoksissa synnytetään.

Laadun tarkkailu on itsessään monimutkainen prosessi, jonka yhtenä tarkoituksena on lopulta parantaa opiskelijatasolla opintojen läpäisevyyttä, siis sitä aikaa joka opiskeluun kuluu. Kolmantena uudistuksena Suomen suhteellisen pitkät opiskeluajat pyritäänkin muokkaamaan pääsääntöisesti Bolognan prosessin suosimaan 3 + 2 malliin. Tällöin alempi korkeakoulututkinto tulee suorittaa kolmessa vuodessa ja ylempi kahdessa. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi hallitus on muuttanut myös opintotuen perusteita. Opintotuki riittää ylemmän korkeakoulututkinnon suorittajille 55 kuukaudeksi eli neljäksi ja puoleksi vuodeksi jos opiskelija opiskelee jatkuvasti, ja noin kuudeksi vuodeksi jos opiskelija opiskelee 9 kuukautta vuodesta. Kannustaakseen opiskelijoita hallitus nosti opintotuen määrää. Korkeakouluissa opintorahan määrä on 298 euroa, jonka lisäksi opiskelija voi saada asumislisää. Asumislisän määrä on 26,90–201,60 euroa kuukaudessa. Näin ollen korkeakouluopiskelija voi saada opintoihinsa maksimissaan 499.60 euroa tukea kuussa. Yleensä tämä määrä ei riitä kattamaan opiskelijan menoja, minkä vuoksi suuri osa opiskelijoista työskentelee sivutoimisesti opintojensa aikana tai nostaa opintolainaa, jota kotimaassa opiskeleva korkeakouluopiskelija voi nostaa 300 euroa kuussa. Lainan kanssa opiskelijan kuukausiansiot ovat noin 800 euroa kuussa. Suurin osa ei halua ottaa lainaa epävarmojen työllisyysodotusten vuoksi, mikä johtaa työskentelyyn opiskelujen aikana. Tämä puolestaan viivyttää valmistumista.

Neljäs merkittävä uudistus on yliopistojen hallintojohtosääntöjen uudistus. Jokaisessa yliopistossa ja korkeakoulussa on käynnissä hallintojohtosäännön muutos, joka liittyy suoraan yliopistolain muutokseen. Muutoksissa yliopiston virkaannimittämisen ynnä muun sellaisen käytäntöjä muutetaan vastaamaan yliopistolain mukanaan tuomia muutoksia, kuten muutosta jonka mukaan virkasuhteet muuttuvat työsuhteiksi. Rehtorin, hallituksen, dekaanien ja laitosjohtajien nimitys- ja ohjausvallan on arveltu lisääntyvän. Hallintojohtosäännön uudistus muuttaakin myös koko yliopisto-organisaation hallinnon mallia, kriitikoiden mukaan epädemokraattisempaan suuntaan.

Viides uudistus koskee opiskelua ohjaavaa opiskelujohtosääntöä, jota ollaan muuttamassa ja päivittämässä vastaamaan niin Bolognan prosessin mukanaan tuomia uudistuksia kuin yliopistolakia. Kuten hallintojohtosäännöissä, myös opiskelujohtosäännöissä on mahdollisuus tehdä paikallisia tulkintoja, jotka mahdollistavat paikallisen ”profiloinnin”.

Kuudes muutos koskee yliopistoihin kohdistuvia tuottavuusvaatimuksia, jotka läpäisevät kaikki valtion toiminnot. Tuottavuusvaatimusten seurauksena yliopistoissa on viime vuosien aikana otettu käyttöön valtion palkkausjärjestelmä sekä muita uuteen julkiseen hallintoon (New Public Management) liittyviä käytänteitä. Uudet hallintotavat, joihin myös laaduntarkkailu ja laatujohtaminen liittyvät, tehostavat toimintoja ja kartoittavat mahdollisia ylimääräisiä ja päällekkäisiä toimintoja.

Seitsemäs uudistus on uudet tietojärjestelmät, joiden tarkoituksena on kontrolloida yliopistohenkilöstön työtä ja opiskelijoiden opiskelua. Työajanseurantajärjestelmät on ajettu sisään yliopistoihin viimeisten vuosien aikana, vaikka yliopistoissa toimitaan edelleen virkasuhteissa, joissa työaika on määritelty vuosityöaikana. Työajan mittarit tähtäävätkin siis selvästi uuden yliopistolain mukaan tuomien työsuhteiden tarkkailuun ja osoittavat, kuinka lakia on ennakoitu jo vuosia käytäntöjen sisään ajamisen tasolla. Myös tutkijoiden tutkimustyötä tarkkaillaan erilaisin rekisterein, joissa kartoitetaan muun muassa julkaisujen ja julkisten esiintymisten määrää ja laatua.

Kahdeksannen uudistuksen muodostaa Opetusministeriön laatima koulutuksen ja tutkimuksen kehityssuunnitelma vuosille 2007-2012. Uudistuksen yhtenä keskeisenä sisältönä on vähentää yliopistojen tarjoamia aloituspaikkoja muiden muassa humanistisilla, yhteiskuntatieteellisillä, luonnontieteellisillä ja kasvatustieteellisillä aloilla.  Aloituspaikkoja sen sijaan ollaan lisäämässä näillä aloilla ammattikorkeakoulujen puolella. Korkeakoulutussektoria ollaan siis muuttamassa ammatillisempaan suuntaan, minkä edesauttamiseksi myös ammattikorkeakouluja koskevaa lakia ollaan muuttamassa.

Kehityssuunnitelmassa korostetaan myös niin sanotun avoimen väylän vahvistamista. Sen tarkoituksena on lisätä yliopistojen ja avointen yliopistojen yhteistoimintaa, jonka seurauksena reitti yliopistoon voi muodostua yhä useammin maksullisten avoimen yliopiston opintojen kautta. Myös yliopistojen perusopetusta on kaavailtu toteutettavaksi osin avoimissa yliopistoissa. Yhdeksäs muutos koskee siis avoimen väylän vahvistamista ja muiden ”esteiden” karsimista eritasoisten oppilaitosten välillä.

Kymmenentenä muutoksena voidaan mainita uudistukset, joilla tekijänoikeuslakia pyritään muuttamaan. Tämän uudistuksen seuraukset yliopistolle eivät ole selviä, mutta tekijänoikeuslain luonnoksen lausuntokierroksen mukaan monet yliopistot kiinnittivät huomiota mahdollisiin muutoksiin yliopiston ja työntekijöiden omistamien oikeuksien suhteessa. Yhtäältä yliopistot haluavat itselleen oikeuksia rahanarvoisiin tietotuotteisiin, mutta toisaalta haluavat pitää kiinni myös henkilöstölle kuuluvista oikeuksista. Tekijänoikeuslaki, joka siirtäisi työntekijän oikeudet työnantajalle, muuttaisi perinteisiä käytäntöjä ja vaatii siksi tarkkaa ja selkeää lainsäädäntötyötä, muussa tapauksessa yliopistoissa voi työskennellä tulevaisuudessa erittäin heikosti motivoituneita tutkijoita.

Näinkin lyhyen ja puutteellisen listaamisen seurauksena havaitaan, että yliopisto- ja korkeakoulu-uudistus on hyvin monimutkainen kokonaisuus, jossa erilaiset uudistukset tulevat vaikuttamaan 2010-luvun alussa yliopistojen, opiskelijoiden ja tutkijoiden elämään ennakoimattomalla tavalla. Näiden uudistusten kokonaisvaikutuksista ei ole helppoa luoda selvää kuvaa, eikä tällaista kokonaiskuvaa ole luotu myöskään opetusministeriön ja yliopistojen hallinnon tahoilta. Tiedotus on keskittynyt yksittäisten uudistusten esittelemiseen, epämääräisten mahdollisuuksien ja visioiden esittelyyn, mutta konkreettisten perusteiden ja perusteluiden esittely on jäänyt vähäisemmäksi. Siksi olisikin kysyttävä, mitkä näiden uudistusten kokonaisvaikutukset ovat ja mitä näillä uudistuksilla tavoitellaan. Onko näillä ”fantastisilla” uudistuksilla muutakin sisältöä, kuin vain utuiset haavekuvat uudesta uljaasta yritysyliopistosta?

Sponsoroidun politiikan näkymättömät merkit

Muisti on politiikassa tunnetusti lyhyt. Pääministeri Matti Vanhasen muisti on tämän lisäksi pätkittäinen ja palailee harvinaisen hitaasti, vaikka mies kulkee pelkällä light-colalla. Vuoden kestänyt vaalirahakohu jatkunee edelleen ja erityisesti vasemmisto yrittää kuumeisesti etsiä aukkoja ja katkoksia, joista paljastuisi edes jotain laitonta. Tämä kertoo kuitenkin enemmän sosiaalidemokraattien politiikan harharetkistä, kuin ytimekkäästä oppositiopolitiikasta. Vaalirahoituksen kiemurat ja valehtelu tuskin johtavat hallituksen kaatumiseen.

Vaalirahakohu ei kuitenkaan ole täysin mitätön ilmiö suomalaisessa politiikassa. Se on tuonut julkisuuteen ainakin kaksi ilmiötä, joista poliittisessa keskustelussa on vaiettu – eikä niistä nytkään haluta liikaa huudella. Ensiksikin, se on jo nyt paljastanut todellisia materiaalisia intressejä, joiden vuoksi politiikkaa tehdään ja jonka vuoksi äänestäjät puolueita äänestävät. Vaalirahakohu on nostanut esiin olennaisen kysymyksen, ”kenen etuja ehdokas tai puolue ajaa?”. Toiseksi, se on nostanut esiin 2000-luvun poliitikkotyypin, jossa on jotain tuttua, mutta samalla myös jotain uutta ja hämmentävää.

Analysoidaan lyhyesti suurimmat puolueet materiaalisten intressien näkökulmasta. Kokoomus on oudon suorasanainen politiikassaan, vaikka käyttääkin onnistuneesti Bob-Helsingin vääriä merkkejä ja mielenyhtymiä viljelevää sanastoa ja kuvastoa. Vaikka Kokoomus profiloituu vaalimainoksissa pinkkikaulustyöväen puolueeksi, on sen selkein tavoite ajaa pääoman etuja ja intressejä. Näin on ollut ja näin tulee olemaan. On harmillista, että jotkut työläisäänestäjät unohtavat tämän asian (kuten esimerkiksi TEHY:n jäsenistöstä voi päätellä, ovathan he valinneet itselleen kokoomuslaisen Jaana Laitinen-Pesolan johtajakseen jälleen kerran). Mutta myös valko- ja pinkkikauluksiset duunarit joutuvat pettymään kokoomuksen ADHD-politikointiin, kun käynnissä olevat lakimuutokset ja talousratkaisut alkavat todella vaikuttaa. Pitkäkestoiset keskiluokan verojen korotukset, työuran pidentäminen, ilmaisten julkishyödykkeiden kuten koulutuksen, päivähoidon ja terveydenhoidon tason lasku sekä mielipuolinen tuottavuuden lisääminen polttavat epäilemättä loppuun ensimmäisenä oikeistokuplan sisällä elävät hyvin koulutetut pääkaupunkiseudun perheet.

Sosiaalidemokraatit ovat suuremassa hämmennyksessä, tilassa ilman suuntamerkkejä. Heidän tehtävänään oli ajaa työntekijöiden etuja ja intressejä, mutta erityisesti kuntien ja valtion palveluksessa työskennelleet työläiset ovat saaneet kysyä itseltään jo neljän vaalikauden ajan, kuinka demarit tätä tehtäväänsä toteuttavat. Lipposen johtamat demarihallitukset aloittivat rajun uusliberalisaation, joka on johtanut kuntien ja valtion vakavaan prekarisaatioon. Samalla pääoman asema on vahvistunut Suomessa harvinaisen voimakkaasti, tuloerot ovat kasvaneet ja pääomaverotus laskenut. Ja jos joku vielä on todella uskonut suomalaisen teollisuuden uuteen aamunkoittoon, niin ainakaan sosiaalidemokraatit eivät ole edistäneet tätä asiaa. Päinvastoin, etenkin valtionyhtiöt on päästetty kuin koira veräjästä vapaammille saalistusmaille, joilla suomalaisen työn takaaminen ei ole ollut prioriteetti. Työväestön hämmennys niin Demareiden kuin Vasemmistoliiton kyvyttömyyden edessä on epäilemättä johtanut näiden puolueiden kannatuksen laskuun. Onko mitään järkeä äänestää puoluetta tai ehdokkaita, jotka pikemminkin aiheuttavat työläiselle harmia kuin helpottavat elämää?

Kolmen koplasta viimeinen, Keskusta, tekee kuitenkin kaikkein hämmentävintä politiikkaa, sillä sen pelimerkit ovat viljalaarissa piilossa. Keskustan tehtävänä on ollut ajaa nimenomaan maaseudun väestön asiaa, siis jyväjemmareiden etuja. Mutta vaikka maatilojen määrä on laskenut Suomessa vuosikymmeniä kuin lehmän häntä, on Keskustan suosio pysynyt yllättävän korkealla. Maatilojen määrään suhteutettuna kun Keskustan kannatuksen pitäisi olla pienpuolueiden luokkaa. Asioiden laita on kuitenkin aivan toisin, sillä Keskusta on edelleen harvinaisen suurta suosiota nauttiva puolue, vaikka Vanhanen onkin hävinnyt vaalit jos toisetkin.

Taloussosiologisesti katsottuna Keskustan kannattajapohja onkin muuttunut radikaalisti, eikä perinteistä pienviljelijää ole enää olemassa. Tilalla on maateollisuuskeskukset, jotka elävät valtion ja EU:n tuilla, vaikka pääministeri Vanhanen on ollutkin julkisuudessa erityisen nihkeä kaikenlaista vastikkeetonta rahanjakelua, kuten perustuloa, kohtaan.

Vaalirahakohun jälkimainingeissa näyttää lisäksi siltä, että Keskusta ajaa myös maakuntien julkista infrastruktuuria ja kaupunkikuvaa radikaalisti muokkaavien liikemiesten etuja. Keskustan politiikasta hyötyvät ryhmät löytyvätkin nyt ennen kaikkea kestämättömästä kaavoituksesta, epäilyttävistä kiinteistökaupoista, yksityisautoilua ja siten saasteita lisäävästä jättimarkettibisneksestä, sekä tähän kaikkeen liittyvästä massiivisesta logistiikasta huolehtivasta maakuntaporvaristosta. Heidän projektinaan on ollut muuttaa Suomi amerikkalaiseksi autoilulähiöksi, jossa ABC hoitaa autoilevan väestön tarpeet ja kaupunkien rajoille kasatut halpahallit hoitavat vapaa-ajan ongelmat kulutuksen merkeissä.

Juuri maakuntaporvaristo on myöntänyt vaalirahoitusta varsin avokätisesti Keskustalle ja pitänyt Vanhasta oikeana miehenä tekemään ”viisasta politiikkaa”. Tietysti tästä kaikesta ovat hyötyneet maanrakennuskoneita, kuorma-autoja ynnä muuta kuljetuskalustoa omistavat entiset jyväjemmarit, sekä muut maakuntien pienyrittäjät. EU:n tukijärjestelmässä logistiikka on maatalouden jälkeen eniten tuettu ala, eikä ole yllätys jos Suomessa kuljetusala tukee Keskustaa, joka haluaa kaikesta huolimatta pitää koko Suomen asuttuna.

Menemättä sen tarkemmin muiden puolueiden analyysiin, voidaan nyt kenties pohtia vastausta toiseen uuteen ilmiöön, 2000-luvun poliitikon ”tyyppiin”. Se, minkä vaalirahakohu on nostanut esille, on mustiin ja harmaisiin pukuihin ja jakkuihin pukeutuneiden poliitikkojen asusteista puuttuvat sponsoreiden mainokset ja merkit. Se mitä spektaakkeli ei näytä tai minkä se peittää, on ratkaisevaa. 2000-luvun median kuluttaja on tottunut armottomaan semioottiseen pommitukseen: mainokset puhuvat selkeää kieltään, urheilu on pelkkää suurta tuote-esittelyä, viihde turvautuu mitä monimutkaisimpiin tuotesijoittelun menetelmiin ja taajamien liikenne ohjautuu merkkivalojen mukaan. Tämä kaikki kiinnostaa median parissa viihtyvää kansaa, ja se on valmis suunnistamaan näiden merkkien alla kuten Sun Zin sotajoukot muinaisessa Kiinassa.

Mutta missä ovat poliitikkojen sponsoreiden ilmoitukset, hikinauhat, lippikset ja oheistuotteet? Eikö tämä sponsoreiden piilottelu olekin lopulta hämmentävintä koko vaalirahasotkussa? On täysin selvää, että yksikään huipulle nostettu poliitikko ei ole asemassaan ilman laajaa tukiverkostoa, joka tukee rahallisesti valitsemansa poliitikon toimintaa. 2000-luvun poliitikot vertautuvatkin kaikista luontevimmin ”huippu-urheilijoihin”, vaikka Matti Vanhanen ilmoittikin Pekingin Olympialaisten alla, ettei politiikkaa ja urheilua tule sotkea toisiinsa. Kuten nykytyöläiselle, myös poliitikolle ja urheilijalle ominaisin toiminnan muoto on ”suorittaminen”. Tavoitteet ovat ikivanhat: saada mainetta ja kunniaa, joilla poliitikon tai urheilijan nimi muistetaan vielä tulevaisuuden sukupolvienkin diskursseissa – sekä samalla hieman hyödyttää tukijoiden varsinaisia poliittisia tavoitteita. Myös keinot ovat samat: täyspäiväiseen urheiluun ja politikointiin tarvitaan ehdottomasti muiden rahaa, sillä palkkatyön ohessa, saati pätkätöiden pienillä ansioilla, ei kumpaakaan näistä jaloista toiminnan muodoista voi harjoittaa. Politiikalle ja urheilulle on annettava koko elämänsä ja jätettävä ajattelutyö vähemmälle. Niin urheilijan kuin poliitikon on tärkeää tehdä kuten taustajoukot, valmentajat, huoltajat ja neuvonantajat käskevät, eikä kysellä turhia. Suoritus on se mikä ratkaisee, kuten vaalirahakohu paljastaa. Vanhasta ja Keskustaa haluttiin tukea nimenomaan siksi, että Matti ei kysele turhia, kuten sitä mistä raha tulee. Matti on kuunnellut myös ilmeisen tarkasti ”hyviä neuvoja” ja tulokset näkyvät. Ideapark-porvaristo on tyytyväistä ja rahaa toimintaan virtaa edelleen. Ei siis ihme, että Matti ei halua sotkea urheilua ja politiikkaa.

Julius Caesar rakensi poliittisen uransa Roomassa käymällä pitkän ja raskaan Gallian sodan, josta saadut rikkaudet hän ohjasi Rooman poliittisen ja uskonnollisen eliitin tarpeisiin. Temppeleitä rakennettiin ja orgioita pidettiin. Myös kansa sai osansa, viljaa ja sirkushuveja oli tarjolla. Palattuaan sodasta Caesarin suosio oli suorastaan hämmästyttävän suuri, vaikka hän oli ollut poissa Roomasta vuosia.

Myös nykypolitiikassa niin kansa kuin eliitti tarvitsevat voitelua. Vaalirahakohu on tuonut esille kysymyksen siitä, riittävätkö kansalle kauppaketjujen bonukset, vai haluaako se politiikalta jotain enemmän. On selvää, että taloudelliset eliitit, joita Suomenkin kokoiseen maahan mahtuu jo useampia, ovat eläneet kissanpäiviä viimeiset vuosikymmenet, eikä säästöä ostamaan innostuneet kansalaiset näytä uskaltavan vaatia muutosta tilanteeseen. Matin ja muiden eturivin poliitikkojen hyve on ostettavissa ja myytävissä tämän päivän toreilla: Ideaparkissa, Ikeassa tai Seiskassa. Siksi kysymys kuuluukin, onko mahdollista löytää sitä työväen urheilijaa, joka päihittää sponsoroidut poliitikot virtùn, kuntoisuutensa avulla, ilman tämän päivän poliitikoilta vaadittavia näkymättömiä (peli)merkkejä?