Valkoisen työläismiehen taakka

Posted in politiikka with tags , , , , on heinäkuu 2, 2009 by biospolit

Veera Luoma-Aho kirjoitti sunnuntai 2.6.2009 Helsingin Sanomissa kahden aukeaman verran Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten välisestä äänestäjäkuntaa koskevasta kamppailusta otsikolla ”Työmiehen ääni”. Samaa probleemaa pohti edelleen Tuomas Nevanlinna keskiviikkona 1.7.2009 Helsingin Sanomien kolumnissa teemalla ”Perusvasemmistolaiset”. Molemmat kirjoitukset ovat hyviä analyysejä vasemmiston tilasta ja aukaisevat vasemmiston sotkua tavalla, jota vasemmistolaisen keskustelun olisi jatkossakin hyvä seurailla. Samalla ne molemmat kuitenkin ottavat lähtökohdakseen jokseenkin oudon käsityksen vasemmistosta lähtemällä kytkemään vasemmistoa Perussuomalaisiin.

Perussuomalaisten ja vasemmiston yhteyksiä ei tule kieltää, mutta yhteinen pohja on lopulta hyvin kapea. Siksi onkin syytä tarkastella, miltä pohjalta vasemmiston ja Perussuomalaisten yhteisen piirteet ponnistavat.

 ***

Jos vasemmiston tilaa viime vuosikymmenen aikana haluaa kuvailla lyhyesti, niin sitä kuvannee parhaiten suomenkielen ilmaisuvoimainen termi ”hukassa”. Hukka on ensiksikin paikka, jossa jokin asia on (tuon asian olemassaolo siis tiedetään), mutta tarkkaa sijaintia ei tunneta. Hukkaan joutuminen ei ole yleensä vakavaa, sillä usein asian tai tavaran hukkuminen johtuu oman toiminnan epärationaalisuudesta – tai sitten liiasta rationaalisuudesta. Esimeriksi kotiavaimen voi hukata joko unohtamalla sen kaupan kassalle, tiputtamalla sen vahingossa taskusta tai sitten kätkemällä se liian hyvin matkatavaroiden joukkoon esimerkiksi ulkomaanmatkan ajaksi.

Tavaroiden ja asioiden hukkaan joutumista ehkäistään ennalta turvautumalla asioiden kohtuulliseen järjestykseen, esimerkiksi säilyttämällä avaimia aina kotona ollessa avainkulhossa tai -naulassa, joka on sijoitettu näkyvälle ja helpolle paikalle kulkureitin varrelle. Useimmat myös säilyttävät avaimia aina tietyssä taskussa, paitsi humalassa, jolloin he saattavat kätkeä avaimen vaikkapa käsilaukun sisätaskuun, minkä johdosta avaimia ei kriittisellä hetkellä löydykään. Yleensä hukatut asiat tai tavarat löytyvät yksinkertaisesti seuraamalla omia jälkiä taaksepäin. Kadotettu avain, tunne, mielentila tai ystävä löytyy useimmiten jäljittämällä taaksepäin oman mielen harharetkiä.

Hukalla on myös toinen merkitys, nimittäin se toimii sanan ”susi” synonyyminä. Tämä mielleyhtymä antaa hukkaamiselle vaarallisemman kaiun, sillä hukkaan joutunut ihminen, esimerkiksi lapsi, voi olla todella hävinnyt ja kadonnut lopullisesti. Laajennettuna hukka viittaa metsään ja kuvaa ihmisen eron tekevää ja etäisyyden pitävää suhdetta luontoon. Sanonta ”hukka perii” ilmaisee vaaraa, joka viittaa eksistenssin häviämiseen. Yleensä hukan suuhun joutumisella pelotellaan lapsia ja fraasi esitetään joko-tai tilanteena: jos et tee näin ja näin, sinut hukka perii.

Vasemmiston on todettu olevan hukassa niin älymystön, puolueväen kuin kannattajien taholta. Vuonna 2008 julkaista teos Vasemmisto etsii työtä kiteytti jo nimessään paljon siitä, mistä vasemmiston kriisissä on kysymys. Vasemmisto on hukannut itsensä hävitettyään työn moniulotteisen käsitteen ja päätyessään hokemaan yksioikoisesti työn pelastavaa mantraa. Samalla otsikko antaa ymmärtää, että vasemmisto on eräällä tapaa tointa ja työtä vailla, valmiina tarttumaan uusiin tehtäviin.

Vasemmisto on todellakin hukannut työn käsitteen siinä mielessä, että se on kiinnittynyt jokseenkin vanhakantaiseen käsitykseen työstä. Työ nähdään ensisijaisesti ruumiilliseksi, tai vähintäänkin suorittavaksi. Työ nähdään aina myös tuottavaksi, eikä pääasiassa naisten tekemää uusintavaa työtä (koti, lastenhoito jne.) ole pohdittu työelämään kuuluvaksi. Sen sijaan puhutaan edelleenkin vieraantuneella tavalla ”kodin ja työn yhteensovittamisesta”. Työ nähdään välineeksi jolla elämään hankitaan yhtäältä välttämättömyydet, toisaalta vapaa-ajalla kulutettavat ylellisyyshyödykkeet. Työn sisältö tai sen ekologiset, yhteiskunnalliset ja globaalit vaikutukset eivät ole olleet vasemmiston politiikan keskiössä. Näkökulma on yksinkertaisesti ollut se, että kaikilla tulisi olla työtä – lähes hinnalla millä hyvänsä.

Samaan aikaan kehittyneessä kapitalismissa on toteutunut sellainen historiallisesti äärimmäisen harvinainen ilmiö, että huomattavan suuria ihmisjoukkoja on mahdollista jättää tuottavan työn ulkopuolelle. Euroalueella työttömiä on noin 20 miljoonaa. Talous ja tuotanto, joka vaatii ihmisen suorittamaan täysin älyvapaita tehtäviä aamusta iltaan saastuttaen ja pilaten luonnon ja köyhdyttäen omaehtoiset työn ja kulttuurin muodot ei voi olla kestävä perusta millekään yhteiskunnalle. Toisaalta työttömät ihmisreservit tai ihmisjäte (kapitalismin kannalta katsottuna hyödytön työvoimatavara) on järjetöntä haaskausta ja ihmisarvon halveksumista, johon pystyy ainoastaan ihmisiä tavarana kohtelevat toimijat.

Vasemmisto on korostanut oikeistoa enemmän sitä, että työn kautta ihminen toteutuu sosiaalisena ja persoonallisena olentona. Ammattiylpeys ei ole ollut vasemmistodiskurssista ulossuljettu asia. Toisaalta se on jopa johtanut ongelmiin esimerkiksi naisvaltaisilla aloilla, joissa työn arvoa ja elämää täydentävää luonnetta sinänsä on korostettu niin voimakkaasti, että sen edestä on oltu valmiita pienempiin palkkoihin. Sama ongelma koskee tietotyöläisiä, olivat he opettajia, journalisteja tai tutkijoita. Työn ”kutsumusluonnetta”, kuten Max Weber asiaa luonnehti tiedettä ja politiikkaa koskevissa luennoissaan, on korostettu aina siihen mittaan saakka, että tämä diskurssi alkaa näyttää oikeistolaiselta salajuonelta, jolla hyväuskoiset työläiset pidetään töissä huonoilla palkoilla ja työehdoilla.

Kysymys ei ole kuitenkaan salajuonesta, vaan siitä, että vasemmisto on hukannut käsityksensä työn välineellisen ja sisällöllisen luonteen suhteesta. Vasemmisto ei ole tiennyt kumpaa linjaa se ajaisi ja mikä yleensäkään on tärkeää. Lopputuloksena on se, että oikeisto joka lupaa kaikille töitä, töitä ja vielä enemmän töitä on saanut kannatusta, vaikka se korostaa politiikassaan ainoastaan työn välineellistä luonnetta. Mitä muuta oikeisto voisi korostaakaan, sillä sen tavoitteena on laskea työvoiman hinta mahdollisimman alas minimoimalla rahallinen korvaus, tehostamalla työtehokkuus maksimiin ja kieltäytymällä kantamasta omaa osuuttaan yhteiskunnan verotaakasta. Oikeiston tavoitteena on turvata työmarkkinatilanne, jossa syntyy paljon lisäarvoa, jota luomalla on mahdollista kerätä lopulta suurempia voittoja.

Syksyllä 2008 päättyneen edellisen huiman nousukauden aikana lisäarvoa ja voittoa syntyikin ennennäkemättömiä määriä, kunnes kapitalismi ajautui jälleen yhteen kriisiin, kuten Marx ja Engels jo aikoinaan osoittivat tapahtuvan. Tämän massiivisen rahallisen kasautuman edessä vasemmisto ei kuitenkaan osannut vaatia muuta kuin ”työtä kaikille” ja toisaalta korostaa kaiken työn ”arvoa”. Kysymys ei kuitenkaan ollut rahasta jota olisi ollut jaettavissa ja palautettavissa niille jotka sen ovat tuottaneet, siis työläisille, vaan jostain henkisestä ja jopa kutsumuksellisesta. Ja edelleen, vaikka kapitalistinen talous romahti ja pelastettiin taas kerran kansalaisten tulevaisuuden työllä (so. lainalla) ovat vasemmistopuolueiden tärkeimmällä asialistalla ”arvot”. Tässä yhteydessä arvokeskustelua on vaikea ymmärtää, koska arvot eivät muutu ymmärrettäviksi ennen kuin ne kytketään suoriin materiaalisiin ja taloudellisiin arvoihin, joiden varassa kapitalismi toimii ja joista työläisille tulisi kuulua suurempi osa. Vasemmistolaisella arvokeskustelulla ei ole ollut mitään arvoa, koska sitä on käyty täysin irrallaan materiaalisista vaatimuksista.

Lyhyesti sanottuna, vasemmisto on siis hukannut olennaisen osan työn käsitteen moniulotteisuudesta, sen välineellisen ja sisällöllisen ulottuvuuden dialektiikasta epämääräiseen arvopuheeseen ja toisaalta työllisyyden vaatimiseen millä tahansa ehdoilla. Näin on hukattu keskustelu niin konkreettisista materiaalisista ja rahallisista arvoista joita työllä kapitalistisessa valtiossa tulee saada (so. palkan ja palveluiden taso) kuin toisaalta myös keskustelu siitä, millainen työ on todella mielekästä, ei vain yksilön kannalta (sillä aina löytyy niitä, jotka ovat valmiita tekemään hanttihommia ja toimimaan ”lakkorikkureina”) vaan ennen kaikkea yhteisön ja yhteiskunnan kannalta.

Vasemmiston yksi pitkäaikaisista perusongelmista on ollut se, että sen on täytynyt puolustaa mitä tahansa työtä ollakseen mukana luomassa työpaikkoja. Siksi vasemmisto onkin sitoutunut maailmanlopun hankkeisiin, kuten ydinvoimaan ja lisäydinvoimaan, savupiipputeollisuuteen, ylikierroksilla toimivaan metsä- ja kaivosteollisuuteen. Tällainen toiminta ei ole enää Marxin kuvailemaa ”aineenvaihduntaa luonnon kanssa”, vaan suoranaista hävitystä. Vasemmisto on ollut kaukana ekologisista ja kestävistä näkökulmista puolustaessaan mitä tahansa työtä, mikä on johtanut vähitellen myös ”äijäytyneen” vasemmistokulttuuriin syntyyn, jossa ”viherpiipertäjiä” ei ole katsottu hyvällä. Tämä ei tarkoita, että vasemmiston äänestäjät tai työläiset olisivat todella olleet tai olisivat tällaisia ”äijiä”. Pikemminkin puolueen toiminta on käyttänyt ”valkoisen työläismiehen” hahmoa houkutellessaan äänestäjiä luokseen. Tämä strategia on ilmiselvästi epäonnistunut.

Puolustaessaan työtä välineellisenä keinona hankkia rahaa työläisille vasemmisto on suhteellisen lyhytnäköisesti tuottanut poliittiseen kuvastoonsa sellaisia kulttuuriin ja mielipiteisiin – tai ”arvoihin” – liittyviä muodostelmia, jotka ovat konkreettisesti poliittisen vasemmiston, siis edistyksellisen ja maailmaa kestävästi rakentavan vasemmiston tiellä. Näiden ”arvojen” taloudellinen ja poliittinen arvo tulisi ymmärtää vasemmistossa ja myöntää, että ne hyödyttävät lopulta enemmän kapitalisteja kuin ihmisiä, yhteiskuntaa ja luontoa. Vasemmistopuolueiden tukema kuva äijien politiikasta tukee savupiippuoikeistoa ja tukahduttaa elävää ja nuorta vasemmistoa.

Jos katsotaan konkreettisesti mitä vasemmisto on tehnyt viime vuosisadalla, niin huomaamme, että se on käynyt taistelua työpaikkojen ja hyvinvoinnin puolesta. Vasemmiston käymän taistelun kautta on rakennettu hyvinvointiyhteiskunta, joka on ollut vasemmiston tärkein ja onnistunein hanke. Tällä taistelulla on koulutettu nuoria polvia, vapautettu naiset työnteon avulla pois nyrkin ja hellan välistä (joskin kakkosvuoro on kaatunut valitettavasti edelleen naisten niskaan) ja rakennettu muutoinkin aiempaa suvaitsevaisempaa ja ymmärtäväisempää yhteiskuntaa. Nyt kun vasemmisto ja hyvinvointivaltio on kriisissä, osin myös omasta syystään, olisi edelleen muistettava se, että työn välineellistä arvoa puolustettaessa ei vasemmisto voi olla valmis uhraamaan mitä tahansa sosiaalisia, ekologisia tai henkisiä elämänmuotoja – varsinkaan tukahduttamaan niitä uusia elämänmuotoja, jotka nyt ovat syntymässä. Laman jälkeinen vasemmistopolitiikka ei ole enää rakentanut, vaan pikemminkin karsinut ja tukahduttanut – ja menettänyt samalla uskottavuutensa ja monet äänestäjänsä toisille puolueille tai niiden joukkoon, joille iskulause ”politiikka ei kiinnosta sinua” on mennyt täydestä läpi.

Nämä ongelmat kiteytyvät pitkälle sukupolvien välisessä ristiriidassa vasemmiston sisällä, mikä ilmenee konkreettisesti äänestäjälle vaalipäivän iltana. Jos äänestät vaaleissa nuorta naista tai miestä, ekologisesti, globaalisti ja eurooppalaisesti ajattelevaa ihmistä, saat edustajaksesi kunnanvaltuustoon tai eduskuntaan 60-vuotiaan poliittisen jäärän, joka ajaa Isänmaan, Suomi-viinan, makkaran ja valkoisen työläismiehen etuja – näin ainakin tapahtuu mielikuvien tasolla. Vasemmistonuorten menestys niin Demareissa kuin Vasemmistoliitossa on ollut erittäin heikkoa ja nuoret ovat kerta toisensa jälkeen törmänneet suurten ikäluokkien muuriin. Tässäkin kysymys on poliitikoista, ei äänestäjä- tai kannattajakunnasta.

Uudenlainen vasemmisto on siis kyllä olemassa ja se toimii vasemmiston sisällä, mutta yleisesti katsottuna se näyttää olevan hukassa, sanan ensimmäisessä merkityksessä. Tämä nuoren vasemmiston hukkaretki näyttää olevan ainakin jossain määrin päättymässä, sillä viimeaikaiset muutokset Vasemmistoliiton poliittisessa johdossa enteilevät uuden aikakauden alkua, samalla kun jotain perinteistä ollaan löytämässä uudelleen. Vanhavasemmisto on puolestaan hukassa sanan toisessa mielessä, sillä se on vaarassa tuhoutua kokonaan ja vetää samalla mukanaan myös koko vasemmistolaisen politiikan.

Jotta tämä kehityskulku ei toteutuisi, olisi vanhan vasemmiston joustettava nyt kuten heidän prekaarit lapsensa joustavat joka päivä työmarkkinoilla. Nuorelta vasemmistolta ei voida enää pyytää yhtään lisää joustoa tai malttia, sillä Suomen ja koko Euroopan poliittinen ilmapiiri vaatii nopeasti toimia, joilla oikeistolainen myllerrys saadaan lopetettua. Jos oikeiston luokkavallan takaisin palauttava projekti saa jatkua, on vasemmistolaisista arvoista, kuten tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, solidaarisuudesta ja niin edelleen aivan turha puhua enää tulevaisuudessa. Ilman näiden arvojen konkreettista ja materiaalista toteutumista ei vasemmistosta ole mitään jäljellä eikä kukaan halua sellaista vasemmistoa myöskään äänestää.

Palatkaamme nyt harharetkiltä takaisin punaisen langan tai pikemminkin punaisen viivan pariin.

Mistä vasemmistolle löytyy äänestäjiä? Veera Luoma-Aho esitti jutussaan vasemmistolaisten miesäänestäjien tyypittelyn. Hän jakoi potentiaalisen miesäänestäjäkunnan kahdeksaan tyyppiin: ”Kapinatyöläinen, Taksikuski, Leijonariipusduunari,  Käytännön työihminen, Lähiönuori, Lapin mies, Luottamusmies, Itseoppinut ahtaaja.” Tyypittely on tehty varmastikin pitäen silmällä jutun perusjuonta, jonka mukaan Vasemmistoliiton uuden puheenjohtajan Paavo Arhinmäen on löydettävä uusi tapa vedota työläismiehiin, sillä muuten he kääntyvät Perussuomalaisten äänestäjiksi.

Vaikka tälle näkökulmalle on olemassa jonkinlaista pohjaa jota olen edellä yrittänyt kuvailla, on väitettä varsin vaikea hyväksyä kokonaisuudessaan. Vaikka 1900-luvun tehdasteollisuuden aikakaudella muotoutunut vasemmisto onkin ollut valitettavan nationalistista vasemmiston alkuperäisen internationaalin pyrkimyksen sijaan, eivät työläiset, miehet tai naiset, ole äänestäneet vasemmistoa ainoastaan sen tarjoaman ”herravihan” tai ”kapitalismin syyttämisen” vuoksi, kuten Tuomas Nevanlinna ohjeistaa vasemmistoa kolumnissaan tekemään. Hänen mukaansa vasemmiston tulisi olla populistisempi tarjoamalla eräänlaista vastapopulismia Perussuomalaisten koti, uskonto ja isänmaa (jota on totuttu kuulemaan aikaisemmin Kokoomuksen suusta) populismille. On kenties totta, että vasemmistolla ei ole ollut pitkään aikaan silmää poliittisille tyylille, eikä se ole muutenkaan kyennyt profiloitumaan, etenkään Vasemmistoliiton osalta muuna kuin ”änkyräpuolueena”. Milloin olette nähneet vasemmistolaisen nauravan sitten Claes Anderssonin, ja milloin vasemmistopoliitikot ovat esiintyneet rennolla itsevarmuudella kuten Timo Soini. Vasemmistopoliitikot ovat jäykkiä ja totisia, joille voimantunteinen ilo on täsmälleen yhtä vaikeaa kuin hymyileminen Jutta Urpilaiselle.

Tästä huolimatta vasemmisto ei ole menettämässä äänestäjäkuntaansa Perussuomalaisille eikä etenkään Vasemmistoliiton tule muodostaan vastavoimaa Perussuomalaiselle urpoilulle. Ei vasemmiston tarvitse vedota rasistisiin ja homofobisiin äänestäjiinsä, jotka miettivät äänensä antamista Perussuomalaisille. Päinvastoin, Perussuomalaiset tekevät kiltisti sen likaisen työn, jolla vasemmiston elämää (ehkä kuvitteellisesti) vaikeuttanut äijäkaarti siirtyy autuaammille metsästysmaille. Vasemmiston tulevaisuus ei riipu millään tapaa niistä äänestäjistä, jotka haluavat kannattaa nationalistista politiikkaa, tehdasteollisuutta ja muita menneisyyden suuresti työllistäneitä aloja, sekä ”konservatiivisia arvoja”, jotka kiteytyvät tosiasiassa siihen, että näille ihmisille ”Ryssä on Ryssä vaikka voissa paistais”, ”lakupettereitä ei haluta Suomeen”, ja joiden mukaan itsenäinen pohjoismaalainen nainen voisi ottaa mallia aasialaisista naisista, jotka passaavat ja hyysäävät miehiä kuin pikkulapsia (mikä ei tietenkään pidä oikeasti paikkaansa, vaikka jotkut suomalaiset miehet näin kuvittelevatkin asian olevan). Tällaiset ihmiset eivät ole aikaisemminkaan äänestäneet vasemmistoa, kuin korkeintaan marginaalitapauksina.

Mistä sitten löytyvät ne ihmiset, jotka vetävät äänestyslippuihinsa punaisen viivan ja ohjaavat vasemmiston ulos savupiipputeollisuuden jälkeisestä labyrintistä? Vastausta ei tarvitse hakea mistään muualta kuin nykypäivän keskeisimmistä tuottavista ryhmistä, tieto-, palvelu- ja hoivatyöläisistä. Näiden termien ei tule antaa hämätä, sillä tietotyöläiset eivät ole vain yliopistonörttejä ja konsulttipellejä, eivätkä palvelutyöläiset ole vain tarjoilijoita. Yhä suurempi osa työstä, myös ”perinteisistä” suorittavista ja fyysisistä töistä, vaatii toteutuakseen koulutusta, ja työskentelyssä korostuvat sellaiset asiat kuten kyky etsiä, soveltaa ja jakaa itsenäisesti tietoa, kykyä käyttää erilaisia tietojärjestelmiä (tietokoneita, ohjelmia, laitteita), kyky kommunikoida useilla kielillä sekä kyky ratkaista itsenäisesti ongelmia. Palvelu- ja hoitotyössä korostuvat erityisesti sosiaaliset vuorovaikutustaidot, tiimityö, tunteisiin ja ihmisiin liittyvä ammattitaito.

Ilman tämän suurempaa sosiologista analyysia voidaan sanoa, että varmastikaan vasemmiston tulevaisuus, sikäli kuin vasemmisto on pohjimmiltaan työläisten puolue, ei perustu vain kuvitteellisen ”valkoisen työläismiehen” ääniin. Kuten esimerkiksi sosiologi Beverley Skeggs on osoittanut, tämä länsimaisessa mielikuvituksessa lähes myyttisen roolin saanut hahmo on kaikessa junttiudessaan, rasismissaan ja sovinismissaan loppujen lopuksi enemmän median ja kulttuuriteollisuuden tuottama mielikuva ja kategorisointi, jonka varaan on laskettu aivan liian paljon niin vasemmistossa kuin oikeistossa. Tämä junttistereotypia ei pidä paikkaansa myöskään Perussuomalaisten äänestäjäkuntaa tai heidän ehdokkaitaan tarkasteltaessa. Siksi pelkkä mielikuviin ja stereotypioihin liittyvä luokittelu ei auta lopulta kohentamaan vasemmiston tilaa saati taistelemaan Perussuomalaisten tai muiden puolueiden jäsenistössä esiin nousevaa muukalais- ja rotuvihaa kohtaan.

Yhteiskunnallista analyysia ja politiikkaa on kuitenkin vaikeaa tehdä ilman tyypittelyjä. Vasemmiston ongelma on se, että se on epäonnistunut selventämään äänestäjäkunnalle, kuinka olennainen ja laaja käsite työ nykypäivänä todellisuudessa on. Tätäkin enemmän se on epäonnistunut tekemään selväksi, että tänään työläinen ei ole enää vain hikoileva valkoinen mies rakennustyömaalla, vaan työläisiä ovat kaikki trendikkäät kahvilanmyyjät, koulutetut tutkijat yliopistossa ja yrityksissä, toimihenkilöt, harmaalla sektorilla toimivat maahanmuuttajat, syrjityt siirtolaiset, opettajat, lasten- ja sairaanhoitajat ja niin edelleen. Toki myös valkoinen mies ja nainen tekevät edelleen töitä, mutta yhä koulutetumpina, monialaisempina ja suvaitsevampina kuin aikaisemmin, monikulttuurisessa ja moniarvoisessa työympäristössä.

Jos siis tulisi olla huolissaan jostain puolueesta, joka ”vie” vasemmiston äänestäjiä, niin tuo puolue on ja on ollut Vihreät. Vihreiden äänestäjäkunta on erittäin hyvin työllistynyttä ja työskentelee juuri edellä mainituilla jälkiteollisen yhteiskunnan ydintuotantoaloilla. Vihreät eivät ole kuitenkaan profiloituneet millään tavalla työläisten puolueeksi ja pesäeroa vasemmistoon on tehty muutenkin hanakasti – johtuen osin siitä politiikasta, jota vasemmisto on tehnyt. Toisin kuin Vihreät ympäripyöreässä politiikassaan antavat ymmärtää, työläisyys ja työväenluokka eivät ole hävinneet Suomesta saati Euroopasta yhtään mihinkään. Luokkaristiriidat ovat olemassa niin talouden, politiikan kuin kulttuurinkin tasoilla. Myös työläisten ja köyhien asemaa ja etuja ajavaa puoluetta tarvitaan tämän päivän Euroopassa kenties enemmän kuin koskaan. Vasemmiston tehtävä on täydellisen ajankohtainen eikä kehitys ole todellakaan ajanut vasemmiston ohi.

Vasemmiston asettuminen kilpailemaan Perussuomalaisten kanssa kuvitteellisista valkoisista duunarimiehistä ei edistä vasemmiston politiikkaa. Siksi Luoma-aho väläyttääkin tekstissään kuvaa uudesta työläisestä, vaikkei häntä tyypittelyssä näykkään. Myös Luoma-ahon haastattelema Paavo Arhinmäki käsittää selvästi, mistä on kysymys. Perinteisen työn käsite ei enää riitä, vaan työ ja sen tekijät ovat tänään monenlaisia, monenvärisiä ja monenkielisiä. Ja kuten Nevanlinna kirjoittaa, sosiaalipoliittiset uudistukset kuten perustulo, ekologinen energiapolitiikka, ay-liikkeen uudistaminen prekariaattia tukevaksi sekä erityisesti uudet sosiaaliset tuotantomuodot kuten internet ovat todellisia asioita joita vasemmiston tulisi puolustaa, kehittää ja ajaa eteenpäin ihmisten ja luonnon hyväksi. Miksi siis lähteä liikkeelle valkoisesta työläismiehestä, jos kerran nykytilanne tai tulevaisuus ei rakennu tämän selvästikin aikansa eläneen mielikuvan varaan?

Näihin ja lukuisiin muihin tärkeisiin puheenvuoroihin (esimerkiksi Matti Vesa Volanen on esittänyt blogissaan oivaltavia teesejä) lisäten on vielä korostettava Perussuomalaisten ja vasemmiston perustavaa eroa. Perussuomalaisessa politiikassa ei ole kehittynyt eikä siinä ole kehitteillä minkäänlaista varteenotettavaa tai edes alkeellista talouspoliittista linjausta, jolla todella olisi mahdollisuuksia edesauttaa Perussuomalaisten äänestäjäkuntaa. Kiinnittyminen kansallisvaltiolliseen talouteen on ensimmäinen todellinen sudenkuoppa, johon Perussuomalaiset ovat itsensä ajaneet. Toinen sudenkuoppa löytyy maahanmuuton vastustamisesta ja väestön liikkumisesta yleensä, sillä nykytalous ei toimi ilman näitä kahta. Vaikka perussuomalaiset haluaisivatkin, heillä ei ole mitään välinettä jolla he tarjoaisivat vaurautta, tai edes alkeellisinta työtä kannattajilleen savupiipputeollisuuden jälkeen, eikä sitoutuminen kansallisvaltioon ja valkoiseen rotuun edesauta tätä millään tavalla. Tästä syystä vasemmisto on täysin toisessa asemassa kuin Perussuomalaiset. Internationaalin ja solidaarisen periaatteensa pohjalta vasemmisto kykenee luomaan uuden talousmallin, joka tarjoaa reitin (mutta kenties hyvin hitaan sellaisen) ulos kapitalismista – mutta tämä ei tarkoita sitä, että globaali ulottuvuus tulisi häviämään. Pikemminkin kyse on globaalista vasemmistolaisesta projektista, jossa talouden ja työn rakenteita pohdittaessa tulee ottaa huomioon kokonaisvaltainen taloudellinen rakenne, eikä vain keskittyä tuottamaan tavaraa liukuhihnalla markkinoille, jotka hävittävät jokaisen tuottajan vastuun kestävästä ja ekologisesta kehityksestä.

Vasemmistolainen politiikka on väistämättä kokonaisvaltaista. Sen periaatteisiin kuuluu aina toisen huomioonottaminen ja monenkeskeisyys. Tästä vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja Ruurik Holm huomautti Vasemmistofoorumin blogissa täysin oikein ja  kriittisesti koskien Veera Luoma-ahon jutussa esiintyneen Tommi Uschanovin näkemystä vasemmistolaisen politiikan tekemisestä. Uschanovin mukaan vasemmiston ei tulisi tarjota äänestäjilleen ideologiaa, vaan pikemminkin markkinoida eräänlaisia ”hyviä juttuja”. Uschanov on harmittavalla tavalla täysin väärässä näkökulmissaan, eikä hänen ehdotuksensa anna mitään uudistuvalle vasemmistolle. Uutta vasemmistoa ei rakenneta millään mainos- ja markkinointitempuilla, tai henkilökeskeisellä politikoinnilla, vaan uskottavalla ja kokonaisvaltaisella näkemyksellä, joka perustuu elämän, työn, talouden ja ihmisten moneuteen ja monimuotoisuuteen. Uschanov on myös väärässä väittäessään äänestäjien olevan ”tuuliviirejä”. Pikemminkin äänestäjät ovat olleet Suomessa hämmästyttävän uskollisia puolueilleen, vaikka niiden politiikka ja sen tekemisen taito on välillä ollut täysin hukassa.

Mistä siis vasemmiston ja Perussuomalaisten kuvitteellisessa samankaltaisuudessa on kyse? Kyse on kiinnittymisestä valkoisen työläismiehen mielikuvaan ja kategoriaan. Tämä kategoria on toiminut oikeastaan aina vasemmistolaista politiikkaa vastaan, sillä sen nationalistiset mielleyhtymät eivät ole ainakaan edistäneet internationaalia projektia. Tällainen mielikuva työläisestä ja työstä yleensäkin on täysin vanhentunut, jos sellaista on koskaan ollutkaan. Miksi siis pohtia valkoisen työläismiehen tulevaisuutta, kun yhteiskunnallinen ja poliittinen todellisuus on paljon monimutkaisempi ja mielenkiintoisempi? Eikö vasemmiston pitäisi viimein heittää selästään tämä aivan turhanpäiväinen valkoisen työläismiehen taakka, joka on painanut sen suosiota vinoon jo vuosikymmeniä.

Kirjallisuutta:

General Intellect: Vasemmisto etsii työtä. Like / Tutkijaliitto 2008.

Beverley Skeggs: Class, Self, Culture. Routledge 2003.

Max Weber: Tiede ja politiikka – kutsumus ja ammatti. Suomentanut Tapani Hietaniemi. Vastapaino 2008.

Yliopistouudistus ei palaudu yliopistolakiin

Posted in politiikka with tags , , on kesäkuu 23, 2009 by biospolit

Eduskunta hyväksyi viime viikolla yliopistolain. Äänestyksestä oli poissa 70 kansanedustajaa, mikä kertoo joko aiheen vaikeudesta tai sitten siitä, että asia koetaan yhdentekeväksi. Tietokykyyn ja -talouteen perustuvassa EU-maassa ei näin merkittävää uudistusta tulisi ohittaa olankohautuksella.

Oikeistohallitus, teollisuus ja työnantajat, sekä yleisesti yliopistojen resurssit tehokkaampaan käyttöön haluavat tahot ovat puolustaneet ja ajaneet yliopistouudistusta eteenpäin kiivaalla tahdilla. Yliopistouudistusta koskeva keskustelu onkin kiinnittynyt lähinnä puolustelemaan ja kritisoimaan uutta yliopistolakia. Vaikka yliopistolaki onkin merkittävä uudistus ja eräänlainen ratkaiseva käänne, ei yliopistouudistuksessa ole kuitenkaan kysymys vain yhdestä uudesta laista.

Yliopistojen ja korkeakoulujen tulevaisuuteen vaikuttaa monimutkainen kimppu erilaisia muutoksia ja lakeja, joiden yhteisvaikutuksista ei ole ollut saatavilla kunnollista tietoa. Yliopistouudistuksen kritiikki on kuitenkin pitänyt sisällään huolen näistä yhteisvaikutuksista, vaikka lakia puolustavat tahot ovat yrittäneet tiivistää keskustelun vain yliopistolakiin. Keskustelun ohjaaminen lakiin on varmasti ollut tehokas taktiikka, sillä sen läpimenon myötä näyttää vastarinta laimenneen lähes olemattomiin. Uudistusten ja uhon jatkuessa kritiikin tulisikin keskittyä entistä enemmän erilaisten yksittäisten uudistusten kokonaisvaikutuksiin. Tässä muutamia esimerkkejä muutoksista.

Tärkein lakiin vaikuttavista taustatekijöistä on Bolognan prosessin mukanaan tuoma eurooppalaisen korkeakoulujärjestelmän yhdenmukaistaminen, jonka seurauksena myös Suomessa ollaan siirtymässä kaksiportaiseen tutkintojärjestelmään. Bolognan prosessin tuloksena uuteen ”eurooppalaiseen koulutusalueeseen” on tarkoitus astua vuonna 2010, siis samaan aikaan kun uusi yliopistolaki tulee voimaan.

Toinen tärkeä, myös Bolognan prosessiin liittyvä uudistus on ollut opetuksen ja opiskelun laadunvarmistusjärjestelmän luominen. Tämän seurauksena yliopistoihin ja korkeakouluihin on luotu niiden toimintoja kuvaavat laatukäsikirjat. Laadunvarmistusta on tarkkailtu Opetusministeriön taholta. Seula on ollut jokseenkin tiukka, sillä Opetusministeriön järjestämistä yliopistoja ja korkeakouluja tarkkailevista auditoinneista eivät ole päässeet läpi muutamat paikkansa vakiinnuttaneet oppilaitokset. Laadunvarmistusjärjestelmän tulee olla yliopistoissa ajan tasalla, sillä Opetusministeriö on esittänyt käyttävänsä erilaisia toimenpiteitä, joilla paine laadunvarmistuksen päivittämiseen oppilaitoksissa synnytetään.

Laadun tarkkailu on itsessään monimutkainen prosessi, jonka yhtenä tarkoituksena on lopulta parantaa opiskelijatasolla opintojen läpäisevyyttä, siis sitä aikaa joka opiskeluun kuluu. Kolmantena uudistuksena Suomen suhteellisen pitkät opiskeluajat pyritäänkin muokkaamaan pääsääntöisesti Bolognan prosessin suosimaan 3 + 2 malliin. Tällöin alempi korkeakoulututkinto tulee suorittaa kolmessa vuodessa ja ylempi kahdessa. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi hallitus on muuttanut myös opintotuen perusteita. Opintotuki riittää ylemmän korkeakoulututkinnon suorittajille 55 kuukaudeksi eli neljäksi ja puoleksi vuodeksi jos opiskelija opiskelee jatkuvasti, ja noin kuudeksi vuodeksi jos opiskelija opiskelee 9 kuukautta vuodesta. Kannustaakseen opiskelijoita hallitus nosti opintotuen määrää. Korkeakouluissa opintorahan määrä on 298 euroa, jonka lisäksi opiskelija voi saada asumislisää. Asumislisän määrä on 26,90–201,60 euroa kuukaudessa. Näin ollen korkeakouluopiskelija voi saada opintoihinsa maksimissaan 499.60 euroa tukea kuussa. Yleensä tämä määrä ei riitä kattamaan opiskelijan menoja, minkä vuoksi suuri osa opiskelijoista työskentelee sivutoimisesti opintojensa aikana tai nostaa opintolainaa, jota kotimaassa opiskeleva korkeakouluopiskelija voi nostaa 300 euroa kuussa. Lainan kanssa opiskelijan kuukausiansiot ovat noin 800 euroa kuussa. Suurin osa ei halua ottaa lainaa epävarmojen työllisyysodotusten vuoksi, mikä johtaa työskentelyyn opiskelujen aikana. Tämä puolestaan viivyttää valmistumista.

Neljäs merkittävä uudistus on yliopistojen hallintojohtosääntöjen uudistus. Jokaisessa yliopistossa ja korkeakoulussa on käynnissä hallintojohtosäännön muutos, joka liittyy suoraan yliopistolain muutokseen. Muutoksissa yliopiston virkaannimittämisen ynnä muun sellaisen käytäntöjä muutetaan vastaamaan yliopistolain mukanaan tuomia muutoksia, kuten muutosta jonka mukaan virkasuhteet muuttuvat työsuhteiksi. Rehtorin, hallituksen, dekaanien ja laitosjohtajien nimitys- ja ohjausvallan on arveltu lisääntyvän. Hallintojohtosäännön uudistus muuttaakin myös koko yliopisto-organisaation hallinnon mallia, kriitikoiden mukaan epädemokraattisempaan suuntaan.

Viides uudistus koskee opiskelua ohjaavaa opiskelujohtosääntöä, jota ollaan muuttamassa ja päivittämässä vastaamaan niin Bolognan prosessin mukanaan tuomia uudistuksia kuin yliopistolakia. Kuten hallintojohtosäännöissä, myös opiskelujohtosäännöissä on mahdollisuus tehdä paikallisia tulkintoja, jotka mahdollistavat paikallisen ”profiloinnin”.

Kuudes muutos koskee yliopistoihin kohdistuvia tuottavuusvaatimuksia, jotka läpäisevät kaikki valtion toiminnot. Tuottavuusvaatimusten seurauksena yliopistoissa on viime vuosien aikana otettu käyttöön valtion palkkausjärjestelmä sekä muita uuteen julkiseen hallintoon (New Public Management) liittyviä käytänteitä. Uudet hallintotavat, joihin myös laaduntarkkailu ja laatujohtaminen liittyvät, tehostavat toimintoja ja kartoittavat mahdollisia ylimääräisiä ja päällekkäisiä toimintoja.

Seitsemäs uudistus on uudet tietojärjestelmät, joiden tarkoituksena on kontrolloida yliopistohenkilöstön työtä ja opiskelijoiden opiskelua. Työajanseurantajärjestelmät on ajettu sisään yliopistoihin viimeisten vuosien aikana, vaikka yliopistoissa toimitaan edelleen virkasuhteissa, joissa työaika on määritelty vuosityöaikana. Työajan mittarit tähtäävätkin siis selvästi uuden yliopistolain mukaan tuomien työsuhteiden tarkkailuun ja osoittavat, kuinka lakia on ennakoitu jo vuosia käytäntöjen sisään ajamisen tasolla. Myös tutkijoiden tutkimustyötä tarkkaillaan erilaisin rekisterein, joissa kartoitetaan muun muassa julkaisujen ja julkisten esiintymisten määrää ja laatua.

Kahdeksannen uudistuksen muodostaa Opetusministeriön laatima koulutuksen ja tutkimuksen kehityssuunnitelma vuosille 2007-2012. Uudistuksen yhtenä keskeisenä sisältönä on vähentää yliopistojen tarjoamia aloituspaikkoja muiden muassa humanistisilla, yhteiskuntatieteellisillä, luonnontieteellisillä ja kasvatustieteellisillä aloilla.  Aloituspaikkoja sen sijaan ollaan lisäämässä näillä aloilla ammattikorkeakoulujen puolella. Korkeakoulutussektoria ollaan siis muuttamassa ammatillisempaan suuntaan, minkä edesauttamiseksi myös ammattikorkeakouluja koskevaa lakia ollaan muuttamassa.

Kehityssuunnitelmassa korostetaan myös niin sanotun avoimen väylän vahvistamista. Sen tarkoituksena on lisätä yliopistojen ja avointen yliopistojen yhteistoimintaa, jonka seurauksena reitti yliopistoon voi muodostua yhä useammin maksullisten avoimen yliopiston opintojen kautta. Myös yliopistojen perusopetusta on kaavailtu toteutettavaksi osin avoimissa yliopistoissa. Yhdeksäs muutos koskee siis avoimen väylän vahvistamista ja muiden ”esteiden” karsimista eritasoisten oppilaitosten välillä.

Kymmenentenä muutoksena voidaan mainita uudistukset, joilla tekijänoikeuslakia pyritään muuttamaan. Tämän uudistuksen seuraukset yliopistolle eivät ole selviä, mutta tekijänoikeuslain luonnoksen lausuntokierroksen mukaan monet yliopistot kiinnittivät huomiota mahdollisiin muutoksiin yliopiston ja työntekijöiden omistamien oikeuksien suhteessa. Yhtäältä yliopistot haluavat itselleen oikeuksia rahanarvoisiin tietotuotteisiin, mutta toisaalta haluavat pitää kiinni myös henkilöstölle kuuluvista oikeuksista. Tekijänoikeuslaki, joka siirtäisi työntekijän oikeudet työnantajalle, muuttaisi perinteisiä käytäntöjä ja vaatii siksi tarkkaa ja selkeää lainsäädäntötyötä, muussa tapauksessa yliopistoissa voi työskennellä tulevaisuudessa erittäin heikosti motivoituneita tutkijoita.

Näinkin lyhyen ja puutteellisen listaamisen seurauksena havaitaan, että yliopisto- ja korkeakoulu-uudistus on hyvin monimutkainen kokonaisuus, jossa erilaiset uudistukset tulevat vaikuttamaan 2010-luvun alussa yliopistojen, opiskelijoiden ja tutkijoiden elämään ennakoimattomalla tavalla. Näiden uudistusten kokonaisvaikutuksista ei ole helppoa luoda selvää kuvaa, eikä tällaista kokonaiskuvaa ole luotu myöskään opetusministeriön ja yliopistojen hallinnon tahoilta. Tiedotus on keskittynyt yksittäisten uudistusten esittelemiseen, epämääräisten mahdollisuuksien ja visioiden esittelyyn, mutta konkreettisten perusteiden ja perusteluiden esittely on jäänyt vähäisemmäksi. Siksi olisikin kysyttävä, mitkä näiden uudistusten kokonaisvaikutukset ovat ja mitä näillä uudistuksilla tavoitellaan. Onko näillä ”fantastisilla” uudistuksilla muutakin sisältöä, kuin vain utuiset haavekuvat uudesta uljaasta yritysyliopistosta?

Sponsoroidun politiikan näkymättömät merkit

Posted in politiikka with tags , , on kesäkuu 17, 2009 by biospolit

Muisti on politiikassa tunnetusti lyhyt. Pääministeri Matti Vanhasen muisti on tämän lisäksi pätkittäinen ja palailee harvinaisen hitaasti, vaikka mies kulkee pelkällä light-colalla. Vuoden kestänyt vaalirahakohu jatkunee edelleen ja erityisesti vasemmisto yrittää kuumeisesti etsiä aukkoja ja katkoksia, joista paljastuisi edes jotain laitonta. Tämä kertoo kuitenkin enemmän sosiaalidemokraattien politiikan harharetkistä, kuin ytimekkäästä oppositiopolitiikasta. Vaalirahoituksen kiemurat ja valehtelu tuskin johtavat hallituksen kaatumiseen.

Vaalirahakohu ei kuitenkaan ole täysin mitätön ilmiö suomalaisessa politiikassa. Se on tuonut julkisuuteen ainakin kaksi ilmiötä, joista poliittisessa keskustelussa on vaiettu – eikä niistä nytkään haluta liikaa huudella. Ensiksikin, se on jo nyt paljastanut todellisia materiaalisia intressejä, joiden vuoksi politiikkaa tehdään ja jonka vuoksi äänestäjät puolueita äänestävät. Vaalirahakohu on nostanut esiin olennaisen kysymyksen, ”kenen etuja ehdokas tai puolue ajaa?”. Toiseksi, se on nostanut esiin 2000-luvun poliitikkotyypin, jossa on jotain tuttua, mutta samalla myös jotain uutta ja hämmentävää.

Analysoidaan lyhyesti suurimmat puolueet materiaalisten intressien näkökulmasta. Kokoomus on oudon suorasanainen politiikassaan, vaikka käyttääkin onnistuneesti Bob-Helsingin vääriä merkkejä ja mielenyhtymiä viljelevää sanastoa ja kuvastoa. Vaikka Kokoomus profiloituu vaalimainoksissa pinkkikaulustyöväen puolueeksi, on sen selkein tavoite ajaa pääoman etuja ja intressejä. Näin on ollut ja näin tulee olemaan. On harmillista, että jotkut työläisäänestäjät unohtavat tämän asian (kuten esimerkiksi TEHY:n jäsenistöstä voi päätellä, ovathan he valinneet itselleen kokoomuslaisen Jaana Laitinen-Pesolan johtajakseen jälleen kerran). Mutta myös valko- ja pinkkikauluksiset duunarit joutuvat pettymään kokoomuksen ADHD-politikointiin, kun käynnissä olevat lakimuutokset ja talousratkaisut alkavat todella vaikuttaa. Pitkäkestoiset keskiluokan verojen korotukset, työuran pidentäminen, ilmaisten julkishyödykkeiden kuten koulutuksen, päivähoidon ja terveydenhoidon tason lasku sekä mielipuolinen tuottavuuden lisääminen polttavat epäilemättä loppuun ensimmäisenä oikeistokuplan sisällä elävät hyvin koulutetut pääkaupunkiseudun perheet.

Sosiaalidemokraatit ovat suuremassa hämmennyksessä, tilassa ilman suuntamerkkejä. Heidän tehtävänään oli ajaa työntekijöiden etuja ja intressejä, mutta erityisesti kuntien ja valtion palveluksessa työskennelleet työläiset ovat saaneet kysyä itseltään jo neljän vaalikauden ajan, kuinka demarit tätä tehtäväänsä toteuttavat. Lipposen johtamat demarihallitukset aloittivat rajun uusliberalisaation, joka on johtanut kuntien ja valtion vakavaan prekarisaatioon. Samalla pääoman asema on vahvistunut Suomessa harvinaisen voimakkaasti, tuloerot ovat kasvaneet ja pääomaverotus laskenut. Ja jos joku vielä on todella uskonut suomalaisen teollisuuden uuteen aamunkoittoon, niin ainakaan sosiaalidemokraatit eivät ole edistäneet tätä asiaa. Päinvastoin, etenkin valtionyhtiöt on päästetty kuin koira veräjästä vapaammille saalistusmaille, joilla suomalaisen työn takaaminen ei ole ollut prioriteetti. Työväestön hämmennys niin Demareiden kuin Vasemmistoliiton kyvyttömyyden edessä on epäilemättä johtanut näiden puolueiden kannatuksen laskuun. Onko mitään järkeä äänestää puoluetta tai ehdokkaita, jotka pikemminkin aiheuttavat työläiselle harmia kuin helpottavat elämää?

Kolmen koplasta viimeinen, Keskusta, tekee kuitenkin kaikkein hämmentävintä politiikkaa, sillä sen pelimerkit ovat viljalaarissa piilossa. Keskustan tehtävänä on ollut ajaa nimenomaan maaseudun väestön asiaa, siis jyväjemmareiden etuja. Mutta vaikka maatilojen määrä on laskenut Suomessa vuosikymmeniä kuin lehmän häntä, on Keskustan suosio pysynyt yllättävän korkealla. Maatilojen määrään suhteutettuna kun Keskustan kannatuksen pitäisi olla pienpuolueiden luokkaa. Asioiden laita on kuitenkin aivan toisin, sillä Keskusta on edelleen harvinaisen suurta suosiota nauttiva puolue, vaikka Vanhanen onkin hävinnyt vaalit jos toisetkin.

Taloussosiologisesti katsottuna Keskustan kannattajapohja onkin muuttunut radikaalisti, eikä perinteistä pienviljelijää ole enää olemassa. Tilalla on maateollisuuskeskukset, jotka elävät valtion ja EU:n tuilla, vaikka pääministeri Vanhanen on ollutkin julkisuudessa erityisen nihkeä kaikenlaista vastikkeetonta rahanjakelua, kuten perustuloa, kohtaan.

Vaalirahakohun jälkimainingeissa näyttää lisäksi siltä, että Keskusta ajaa myös maakuntien julkista infrastruktuuria ja kaupunkikuvaa radikaalisti muokkaavien liikemiesten etuja. Keskustan politiikasta hyötyvät ryhmät löytyvätkin nyt ennen kaikkea kestämättömästä kaavoituksesta, epäilyttävistä kiinteistökaupoista, yksityisautoilua ja siten saasteita lisäävästä jättimarkettibisneksestä, sekä tähän kaikkeen liittyvästä massiivisesta logistiikasta huolehtivasta maakuntaporvaristosta. Heidän projektinaan on ollut muuttaa Suomi amerikkalaiseksi autoilulähiöksi, jossa ABC hoitaa autoilevan väestön tarpeet ja kaupunkien rajoille kasatut halpahallit hoitavat vapaa-ajan ongelmat kulutuksen merkeissä.

Juuri maakuntaporvaristo on myöntänyt vaalirahoitusta varsin avokätisesti Keskustalle ja pitänyt Vanhasta oikeana miehenä tekemään ”viisasta politiikkaa”. Tietysti tästä kaikesta ovat hyötyneet maanrakennuskoneita, kuorma-autoja ynnä muuta kuljetuskalustoa omistavat entiset jyväjemmarit, sekä muut maakuntien pienyrittäjät. EU:n tukijärjestelmässä logistiikka on maatalouden jälkeen eniten tuettu ala, eikä ole yllätys jos Suomessa kuljetusala tukee Keskustaa, joka haluaa kaikesta huolimatta pitää koko Suomen asuttuna.

Menemättä sen tarkemmin muiden puolueiden analyysiin, voidaan nyt kenties pohtia vastausta toiseen uuteen ilmiöön, 2000-luvun poliitikon ”tyyppiin”. Se, minkä vaalirahakohu on nostanut esille, on mustiin ja harmaisiin pukuihin ja jakkuihin pukeutuneiden poliitikkojen asusteista puuttuvat sponsoreiden mainokset ja merkit. Se mitä spektaakkeli ei näytä tai minkä se peittää, on ratkaisevaa. 2000-luvun median kuluttaja on tottunut armottomaan semioottiseen pommitukseen: mainokset puhuvat selkeää kieltään, urheilu on pelkkää suurta tuote-esittelyä, viihde turvautuu mitä monimutkaisimpiin tuotesijoittelun menetelmiin ja taajamien liikenne ohjautuu merkkivalojen mukaan. Tämä kaikki kiinnostaa median parissa viihtyvää kansaa, ja se on valmis suunnistamaan näiden merkkien alla kuten Sun Zin sotajoukot muinaisessa Kiinassa.

Mutta missä ovat poliitikkojen sponsoreiden ilmoitukset, hikinauhat, lippikset ja oheistuotteet? Eikö tämä sponsoreiden piilottelu olekin lopulta hämmentävintä koko vaalirahasotkussa? On täysin selvää, että yksikään huipulle nostettu poliitikko ei ole asemassaan ilman laajaa tukiverkostoa, joka tukee rahallisesti valitsemansa poliitikon toimintaa. 2000-luvun poliitikot vertautuvatkin kaikista luontevimmin ”huippu-urheilijoihin”, vaikka Matti Vanhanen ilmoittikin Pekingin Olympialaisten alla, ettei politiikkaa ja urheilua tule sotkea toisiinsa. Kuten nykytyöläiselle, myös poliitikolle ja urheilijalle ominaisin toiminnan muoto on ”suorittaminen”. Tavoitteet ovat ikivanhat: saada mainetta ja kunniaa, joilla poliitikon tai urheilijan nimi muistetaan vielä tulevaisuuden sukupolvienkin diskursseissa – sekä samalla hieman hyödyttää tukijoiden varsinaisia poliittisia tavoitteita. Myös keinot ovat samat: täyspäiväiseen urheiluun ja politikointiin tarvitaan ehdottomasti muiden rahaa, sillä palkkatyön ohessa, saati pätkätöiden pienillä ansioilla, ei kumpaakaan näistä jaloista toiminnan muodoista voi harjoittaa. Politiikalle ja urheilulle on annettava koko elämänsä ja jätettävä ajattelutyö vähemmälle. Niin urheilijan kuin poliitikon on tärkeää tehdä kuten taustajoukot, valmentajat, huoltajat ja neuvonantajat käskevät, eikä kysellä turhia. Suoritus on se mikä ratkaisee, kuten vaalirahakohu paljastaa. Vanhasta ja Keskustaa haluttiin tukea nimenomaan siksi, että Matti ei kysele turhia, kuten sitä mistä raha tulee. Matti on kuunnellut myös ilmeisen tarkasti ”hyviä neuvoja” ja tulokset näkyvät. Ideapark-porvaristo on tyytyväistä ja rahaa toimintaan virtaa edelleen. Ei siis ihme, että Matti ei halua sotkea urheilua ja politiikkaa.

Julius Caesar rakensi poliittisen uransa Roomassa käymällä pitkän ja raskaan Gallian sodan, josta saadut rikkaudet hän ohjasi Rooman poliittisen ja uskonnollisen eliitin tarpeisiin. Temppeleitä rakennettiin ja orgioita pidettiin. Myös kansa sai osansa, viljaa ja sirkushuveja oli tarjolla. Palattuaan sodasta Caesarin suosio oli suorastaan hämmästyttävän suuri, vaikka hän oli ollut poissa Roomasta vuosia.

Myös nykypolitiikassa niin kansa kuin eliitti tarvitsevat voitelua. Vaalirahakohu on tuonut esille kysymyksen siitä, riittävätkö kansalle kauppaketjujen bonukset, vai haluaako se politiikalta jotain enemmän. On selvää, että taloudelliset eliitit, joita Suomenkin kokoiseen maahan mahtuu jo useampia, ovat eläneet kissanpäiviä viimeiset vuosikymmenet, eikä säästöä ostamaan innostuneet kansalaiset näytä uskaltavan vaatia muutosta tilanteeseen. Matin ja muiden eturivin poliitikkojen hyve on ostettavissa ja myytävissä tämän päivän toreilla: Ideaparkissa, Ikeassa tai Seiskassa. Siksi kysymys kuuluukin, onko mahdollista löytää sitä työväen urheilijaa, joka päihittää sponsoroidut poliitikot virtùn, kuntoisuutensa avulla, ilman tämän päivän poliitikoilta vaadittavia näkymättömiä (peli)merkkejä?

Vasemmisto ja katujen politiikka

Posted in politiikka on kesäkuu 10, 2009 by biospolit

”Politiikka on jätetty kadulle lojumaan”. Näin kirjoitti alun perin Saksan juutalainen, elämäntyönsä Yhdysvalloissa tehnyt politiikanteoreetikko Hannah Arendt. Nykyisessä vasemmiston kriisissä, jossa vasemmisto on hävinnyt niin Suomessa kuin Euroopassakin vaalit ja poliittiset kamppailut yksi toisensa jälkeen, näyttää tämä Arendtin huomio pitävän jollain tavalla paikkansa.

Äärioikeistolaiset ja oikeistolaiset ryhmittymät keräävät poliittisia irtopisteitä ja ääniä kuin roskaa Toivotalkoissa, kun työläisten kiinnostus pitkäjänteisiin projekteihin on lopahtanut. Vasemmisto on esittänyt ajaneensa ja ajavansa edelleen hyvinvointivaltiota, joka epäilemättä on pitkäjänteinen ja aikaa vievä projekti. Vasemmisto esittää ajavansa myös työväestön etuja, joiden puolustaminen on eräällä tapaa historiallisesta tilanteesta riippumaton, aina läsnä oleva tehtävä. Joskus vasemmisto väitti myös luovansa tulevaisuutta, kun se ajoi päättäväisesti näitä perusasioita politiikassaan.

Nyt tulevaisuusperspektiivi näyttää hukkuneen täysin ja vasemmisto seisoo eräänlaisessa ”historian lopussa”, jossa se on luovuttanut perustehtävänsä, maailman muuttamisen, oikeistolle. Ranskassa uransa tehneelle venäläiselle maahanmuuttajalle Alexander Kojèvelle historian loppu tarkoitti G.W.F. Hegelin filosofiaa seuraillen tilannetta, jossa suuret sodat ja luokkien väliset kamppailut ovat päättyneet. Yhteiskunnan tehtävänä oli viedä loppuun historiallisten kamppailujen aikaansaamat oikeudet ja universaalit totuudet, kuten yleinen äänioikeus, ihmisoikeudet ja demokratia.

Näihin modernille ajattelulle perustaviin oikeuksiin vasemmisto on kyllä tarttunut ja näitä Ranskan vallankumouksen esiin nostamia kysymyksiä se on ajanut viimeiset kaksi vuosisataa, mutta piittaamatta ”historian lopun” ajatuksista. Vasemmisto, joka ymmärsi itsensä liikkeenä, joka kamppailee jatkuvasti perusasioiden toteutumisen puolesta myös työväestölle, eikä vain porvaristolle, oli elinvoimainen ja sai kannatusta.

Nykyvasemmisto sen sijaan näyttää nukahtaneen konservatiiviseen historian lopun uneen. Sosiaalidemokraatit ovat jo pitkään kuvitelleet saaneensa valmiiksi maailmanhistorian kehittyneimmän yhteiskunnan, Pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Politiikassa onkin ollut kyse vain saavutettujen etujen puolustamisesta, eikä puolustamista ole toteutettu taistelulla, vaan työväenaatteen vesittämisellä ja kompromisseilla. Suuret ammattiliitot ovat sovitelleet itsensä ulos poliittisesta kamppailusta, eikä SAK:n uusi puheenjohtaja Lauri Lyly lupaa tässä suhteessa mitään uutta. TUPO halutaan takaisin eikä marxilaisiksi haluta leimautua. Silti prekariaatin pitäisi innostua yhteistyöstä niin JHL:n kuin SAK:n kanssa.

Demarit tarjoavat lääkkeeksi oppositiosta käsin jatkuvasti laskeviin kannatuslukuihin hyvinvointivaltion vahvistamista ja oikeiston aiheuttamien tuhojen korjaamista seuraavalla vaalikaudella. Näin ainakin Helsingin Sanomien haastattelemat demaripoliitikot antoivat ymmärtää 10.6.2009. Uskovatko sosiaalidemokraatit tosissaan siihen, että tämä on se poliittinen resepti, jolla kansa palaa jälleen ”terveiden kirjoihin” ja alkaa äänestää sosiaalidemokraatteja? Mielestäni sosialidemokratia näyttää joutuneen todelliseen historialliseen tilanteeseen: se on selvästi hävinnyt taistelun ja nyt se kamppailee lähinnä oikeudestaan elämään. Sosialidemokratia on menettänyt voimansa eikä se kykene murtamaan kahleitaan – joita se ei näytä itse edes ymmärtävän kantavansa.

Poliittisessa käänteessä ei siis ole kysymys lyhyen aikajänteen kehityksestä, vaikka äärioikeiston ja oikeiston nousu onkin tapahtunut suhteellisen nopeassa tahdissa. Poliittinen käänne oikealle, myös vasemmiston sisällä kuten SDP:ssä, kertoo paljon pitempiaikaisesta tendenssistä.

Jos haluaisimme kuvata asiaa tavalla, jota itseään varteenotettavina pitävät politiikan tutkijat edelleen viljelevät, sanoisimme, että vasemmiston sykli on joutunut laskutendenssiin ja eräänlaiseen degeneraation, rappeutumisen tilaan. Jos luottaa näihin aristotelisiin sykleihin voidaan varmaankin toivoa, että generaation, kehittymisen ja kukoistuksen jakso alkaa taas jossain vaiheessa, kulukoon siihen vaikka 100 vuotta. Mielestäni tällaiset syklit eivät epämääräisessä historian filosofiassa taikka empiirisenä vaalitutkimuksessa ole kerta kaikkiaan uskottavia. Kuten talous, ei myöskään politiikka noudata minkäänlaisia säännönmukaisuuksia taikka kehitys- ja rappeutumissyklejä. Jos talous romahtaa, johtuu se huonosta talouspolitiikasta, ei siitä, että se olisi talousjärjestelmän lainalaisuus.

On naiivia unohtaa, että poliittisten ilmiöiden taustalla on ihmisten konkreettinen ja jatkuva toiminta. Ilman pitkäjänteistä ja kestävää toimintaa ei yksikään poliittinen ilmiö kukoista, eikä yksikään äärioikeistolainen tai oikeistolainen liike nosta päätään.

Vasemmiston kriisin syynä näyttää olevan ainakin se, että vasemmisto on jättänyt politiikan kadulle lojumaan ja unohtanut, että ilman liikettä politiikka menettää voimansa. Tämä ei ole tietenkään ainoa asia, jonka vasemmisto on unohtanut. Se on unohtanut myös modernit perustuksensa, tasa-arvon, ihmisoikeudet, työväen edun ja demokratian näiden käsitteiden radikaalissa ja ajankohtaisessa merkityksessä. Se, että vasemmisto on sulkenut silmänsä ja korvansa yhteiskunnallisilta liikkeiltä, ekologisilta vaatimuksilta ja erityisesti prekariaatilta, on johtanut sen kenties historiansa suurimpaan lamaannukseen.

Politiikkaa ei ole jätetty ainoastaan kadulle lojumaan, vaan se on jätetty kaduille juomaan pussikaljaa ja istumaan aikuisten olutkarsinoissa. Mutta ennen kaikkea se on jätetty kaduille osoittamaan mieltään ilman institutionaalista ymmärrystä – keskiluokkaisten kaljaporukoiden halvennettavaksi. Vasemmistolaista politiikkaa tekevää liikettä ovat halunneet pamputtaa niin Demarit entisen sisäministeri Kari Rajamäen johdolla, kuin Keskusta ja Kokoomus.

Puoluepoliittinen vasemmisto on hylännyt toistuvasti vasemmistolaisen politiikan, jota Suomessakin ovat edustaneet lähestulkoon kaikki radikaalit liikkeet eläinoikeusliikkeestä prekariaattiin. Siksi vasemmistolla ei ole edessään vain uuden puolueohjelman ja toiminnan korjausliike. Sillä on edessään täydellinen metamorfoosi, jossa sen tulisi viimein tunnistaa ne yhteiskunnalliset voimat, jotka ovat ajaneet vasemmistolaista agendaa viimeiset vuosikymmenet – Vasemmistoliiton ja Sosiaalidemokraattisen puolueen vastarinnasta huolimatta.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.